Koti Artikkelit Miksi pankkeja vihataan, osa 5: Sodat, rikokset, veroparatiisit

Miksi pankkeja vihataan, osa 5: Sodat, rikokset, veroparatiisit

1

”Miksi pankkeja vihataan” -artikkelisarjan edellisissä osissa olemme luoneet yleiskatsauksen Suomea vaivaavaan talouskurimukseen, finanssikapitalismin rodullisiin ilmentymiin sekä ylikansallisten monopolien ja paikallistalouden väliseen taisteluun. Seuraavaksi selvitämme, kuinka rikollisuus, veroparatiisit sekä sotilaallinen voimapolitiikka ovat erottamaton osa nykyaikaista finanssikapitalismia. Lue myös sarjan osat 1, 2, 3 ja 4!

Finanssieliitin etua ajavat valtavirtaiset taloustieteilijät väittävät, että kapitalismi on jonkinlainen puhdas ja politiikasta vapaa saareke, jossa yhteiskunnan sijaan määräävät mystiset ”markkinavoimat”. Kuten tulemme kuitenkin osoittamaan, on talous todellisuudessa erottamaton osa politiikkaa. Ei ole olemassa vallankäytön, rikollisuuden, korruption ja sotien ulkopuolella toimivia puhtaita ”markkinoita”, jotka tuottaisivat hyvinvointia ”vapaan kilpailun” koneistolla. Talous on lopulta vain yksi poliittisen vallankäytön välineistä, ja tämän tunnistaminen on kansallismielisten kannalta elintärkeää.

Sarjan edellisessä osassa kirjoitimme keskuspankkien korruptiosta. Keskuspankit tekevät muutakin kuin rahoittavat yksityisiä monopoleja ja manipuloivat kansainvälistä politiikkaa. Keskuspankit ovat myös vastuussa kansainvälisestä veroparatiisien verkostosta, jonka kautta rahaeliitti voi piilottaa omistuksensa, korruptoida päättäjiä sekä pestä huumekaupan ja muiden rikollisoperaatioiden synnyttämiä voittoja. Keskuspankit ovat historiallisesti olleet linkki rikollisen alamaailman, veroparatiisien ja valtavirtaisen talouselämän välillä.

Verotusneuvos Markku Hirvonen on todennut, että maailman pahimpia veroparatiiseja eivät suinkaan ole Caymansaarien, Bahaman tai Panaman kaltaiset eksoottiset kohteet, vaan Yhdysvallat ja Iso-Britannia. Tämä voi yllättää lukijan, sillä valtamedia keskittyy veroparatiisiuutisoinnissaan käytännössä pelkästään pieniin kaukaisiin saariin, jotka ovat kuitenkin todellisuudessa pelkkiä pelinappuloita pankkiirien kansainvälisellä shakkilaudalla.

Hirvosen näkemystä myötäilee arvostettu Tax Justice Network -kansalaisjärjestö, jonka ”Financial Secrecy Index 2018” -julkaisun mukaan globaalin veroparatiisijärjestelmän kehitys sai Yhdysvalloilta merkittävää tulitukea 1960-luvulla Vietnamin sodan myötä. Tuolloin vielä kultakannassa olleen Amerikan julkisen rahakirstun pohja alkoi häämöttää ulkomailla käytyjen sotien vuoksi.

Tax Justice Networkin mukaan Yhdysvallat ratkaisi valtion rahoitusongelman imitoimalla Sveitsiä ja houkuttelemalla kansainvälisten rikollisjärjestöjen talletuksia pankkeihinsa veroparatiisien kautta. Panaman kaltaiset rikollisten rakastamat veroparatiisit saivat suoraa tukea Yhdysvaltojen ulkoministeriöltä, jotta amerikkalainen ”maailmanpoliisi” kykenisi rahoittamaan järjettömät sotansa jatkossakin vailla pelkoa valtion konkurssista ja sitä seuraavasta dollarin arvon romahduksesta.

Veroparatiisijärjestelmän avulla Yhdysvallat siis varmisti, että dollarin kansainvälinen ylivalta reservivaluuttana (josta lisää myöhemmin tässä artikkelissa) vallitsisi Amerikan sotilaallisen ylivallan rinnalla. Ilman veroparatiisien mahdollistamaa likaisen rahoituksen virtaa joko dollarin tai armeijan olisi täytynyt perääntyä. Amerikan sotakoneisto pidettiin pystyssä ulkomaalaisten rikollisjärjestöjen pankkitalletusten avulla. Jopa valtavirtainen The Washington Post on myöntänyt, että Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA on auttanut mafiaryhmiä pesemään rahaa – onhan kyseessä Amerikan sionistieliitin etu!

Globaalia järjestäytynyttä rikollisuutta tutkivan Misha Glennyn mukaan mafiaryhmät ovat kyenneet kasvamaan ja levittäytymään, koska Iso-Britannia ja muut talousmahdit eivät ole tahtoneet lakkauttaa veroparatiiseja. Ilman veroparatiisien tarjoamia palveluita mafiat eivät kykenisi pesemään rahaansa ja sijoittamaan niitä uudelleen korruptoiden myös niin sanotun laillisen talouden ja kokonaiset valtiot.

Poliitikkojen kovat puheet veroparatiiseja vastaan ovat kaksinaamaista teatteria, jonka tavoite on ainoastaan huijata taloudellisesta epäoikeudenmukaisuudesta tuohtuneita äänestäjiä. Todellisuudessa nykyinen poliittinen eliitti on riippuvainen veroparatiiseista, sillä ilman niiden tarjoamaa pimeää rahoitusta nykyinen globalistinen maailmanjärjestys romahtaisi Amerikan asevoimien ja dollarin kurssin mukana.

Demokratia vai narkotalous?

Veroparatiisit ja mafiaverkostot tulivat tarpeeseen länsimaiden eliitille 2007–2008, kun maailmantalous oli murtumassa juutalaisen Goldman Sachsin, juutalaisen Lehman Brothersin ja muiden roistopankkien kuprujen vuoksi. YK:n huume- ja rikosvirasto UNODC:n pääsihteeri Antonio Maria Costa kertoi hämmästyneenä 2009, että koko länsimainen rahatalous olisi todennäköisesti kaatunut kriisin tulisimmassa vaiheessa ilman globaalia huumerahan virtaa, joka piti pankit hengissä.

Mafiat olivat ainoita ryhmiä, jotka olivat valmiita tarjoamaan länsimaisille pankeille rahoitusta samalla, kun pankkien ja valtioiden keskinäinen luottamus oli kuivunut olemattomiin. Moni kysyi UNODC:n löydöksen jälkeen retorisesti, oliko ”demokraattisista länsimaista” tullut yksi suuri narkotalous. Löydös tuskin yllätti esimerkiksi Pablo Escobarin rahanpesuverkoston tuhonnutta tulliviranomaista Robert Mazuria, jonka mukaan Amerikan keskuspankki Fed on maailman suurin huumerahan pesijä. Myös seuraavat lähihistorian esimerkit tukevat näkemystä.

Historiantuntijoille pankkien ja kansainvälisen huumekaupan kohtalonyhteys 2007–2008 finanssikriisin aikana ei ollut yllätys. Britannian Kiinaa vastaan käymät oopiumisodat jo 1800-luvulla olivat sotia pankkiirien ja huumekauppiaiden puolesta; britit tahtoivat voimakeinoin pakottaa Kiinan avaamaan markkinansa ulkomaalaisille kuolemankauppiaille. Ensimmäinen oopiumisota syttyi, kun Kiinan viranomaiset hävittivät juutalaiselle Sassoon-pankkiirisuvulle kuuluneen Sassoon & Co. -yhtiön oopiumitoimituksen. Jewish Encyclopedian mukaan juutalaisilla Sassooneilla oli tuolloin oopiumikaupan monopoli. Finanssieliitin alistama Britannia toisin sanoen tapatti viattomia ihmisiä varmistaakseen juutalaisten pankkiirien globaalin herruuden huumekaupassa. Paljonko on muuttunut reilussa sadassa vuodessa?

Toinen kuvaava esimerkki rikollisuuden ja politiikan valtavasta taloudellisesta merkityksestä on Amerikan ja Englannin tuki lähihistorian likaisimmalle rikollispankille, BCCI:lle. Pankin perustaja oli intialaissyntyinen Agha Hassan Abedi, mutta pankki levittäytyi aggressiivisesti jatkuvasti uusiin maihin manipuloidakseen politiikkaa ja rahoittaakseen rikoksia. Valtamedia uutisoi Suomessa asti BCCI:n rakentaman globaalin rikollisverkoston laajuudesta ja vaarallisuudesta. BCCI:n kansainvälistä verkostoa kuvasi hyvin se, että pankin sisäpiiriin kuului omien alojensa merkkihenkilöitä Jimmy Carterista aina Pablo Escobariin.

BCCI:n tarina osoittaa, kuinka merkittäviä taloudellisia ilmiöitä ohjaavat korruptio ja vallankäyttö eikä suinkaan kapitalistipropagandasta tuttu myyttinen ”vapaiden markkinoiden näkymätön käsi”. The Washington Postin mukaan BCCI pääsi levittäytymään Aasian ja Afrikan kaaosvaltioista Yhdysvaltojen markkinoille veroparatiisien kautta sekä juutalaisen Robert Altman -nimisen pankkiirin avulla. Pääsy Amerikkaan oli ehdottoman tärkeää, sillä dollari on kansainvälinen reservivaluutta eli avain vallankäyttöön ja korruptioon maapallon jokaisessa kolkassa.

The Washington Post muistutti, että vaikka BCCI oli virallisesti Amerikan ”vihollinen”, Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA rahoitti aktiivisesti sionistien salaisia sotahankkeita juuri BCCI:n kautta. Jälleen kerran sota, rikollisuus ja raha kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa. Amerikan CIA:n ohella myös Euroopan johtavat pankkiirit tekivät kaikkensa, jotta BCCI sai jatkaa islamistiterroristien, huumeparonien ja korruptoituneiden virkamiesten rahojen pesemistä.

Kun rahaa pestään länsimaisissa pankeissa, rikollisten valta myös länsimaiden laillisessa liike-elämässä alkaa kasvaa. Näin taloudellinen valta siirtyy kansalta ulkomaalaisille pahantekijöille, mikä johtaa varallisuuserojen repeämiseen, hyvinvointivaltion rappeutumiseen sekä kotimaisen yrittäjyyden tuhoon. Rikollisilla on aina kilpailuetu rehellisiin yrittäjiin nähden, sillä laitapuolen kulkijoiden riesana ei ole veroja, liittoja tai työlainsäädäntöä. Lisäksi kansainvälinen rahanpesu takaa roistojen ”laillisille” yrityksille lähes ehtymättömän rahoituksen. ”Vapaat markkinat” ja ”reilu kilpailu” ovat pelkkiä myyttejä.

Pankit rakentavat mafiavaltioita

Kansainväliset rikollisorganisaatiot voivat kiittää olemassaolostaan länsimaiden arvostetuimpia pankkiireja. Johtava veroparatiisitutkija Nicholas Shaxson toteaa teoksessaan Aarresaaret, että BCCI tunkeutui lopulta myös Euroopan markkinoille pystyttämällä toimiston Lontoon finanssikeskuksen sydämeen. Tämä onnistui voitelemalla vaikutusvaltaisen konservatiivipuolueen johtoa lahjuksilla.

BCCI sai Shaxsonin mukaan jatkaa rikollisoperaatioita Euroopan liike-elämän ytimessä vuosikymmenten ajan, koska Englannin keskuspankki astui aina BCCI:n tueksi, kun muut viranomaiset yrittivät häätää sen Lontoosta. BCCI:n kaltaiset pankit ovatkin avain sen ymmärtämiselle, miksi näennäiset viholliset (Amerikka vastaan ääri-islamistit; kapitalistit vastaan kommunistit ja niin edelleen) tekevät saumatonta kansainvälistä yhteistyötä. Kansainvälisille pankkiireille ideologialla ei ole väliä, kunhan ideologiaan ei kuulu koronkiskonnan ja globalismin vastustaminen.

BCCI ei suinkaan ole lajinsa ainut. Jo 1900-luvun alussa juutalainen Wall Street -pankkiiri Jacob Schiff tuki juutalaista bolševikkivallankumousta Venäjällä. Amerikan kapitalistin ja Venäjän bolševikin salasuhde oli mutkaton ja hedelmällinen molempien kannalta, sillä juutalaisuus ja globaali raha yhdistivät näennäisiä ”vastakohtia”. Lähes 100 vuotta myöhemmin Amerikan keskustiedustelupalvelu CIA teki yhteistyötä ääri-islamistien suosiman BCCI:n kanssa rahoittaakseen niin sanottua Iran-contra-operaatiota, jolla pyrittiin heikentämään Israelin vihollisia Lähi-idässä sekä tukemaan huumekauppaa Etelä-Amerikassa.

BCCI:n kautta rahaa virtasi Yhdysvalloista myös Saudi-Arabiaan, vaikka islamistivaltio oli paperilla ”Israelin ja amerikkalaisten vihollinen”. Julkisesta sapelinkalistelusta huolimatta kulissien takana sionistit, islamistit ja amerikkalaiset toimivat sulassa sovussa yhteistuumin. Yhteistyön välittäjinä toimivat BCCI:n globaalit pankkiirit.

Rahaa seuraamalla selviääkin, mikä osa maailmanpolitiikasta on massojen harhautusta ja missä aidot liittolaisuudet on solmittu. Kansainvälinen raha on ase, jonka sionismi painaa niiden ohimoille, jotka eivät tahdo elää kulttuurillisen rappion, poliittisen korruption ja korko-orjuuden likaviemärissä. Kansainvälinen raha on myös salainen side ”kunnioitettavien” poliitikkojen ja alamaailman välillä. Finanssielitistit ovat ideologisesti kaikkiruokaisia kosmopoliitteja: Islamismi, kapitalismi ja kommunismi kaikki käyvät, sillä yksikään niistä ei ole noussut haastamaan kansainvälistä rahanvaltaa. Keisarillinen Japani, Saddam Husseinin Irak, nykyinen Syyrian hallinto ja Hitlerin Saksa sen sijaan taistelivat ulkomaalaista rahaa vastaan kansallisen omavaraisuuden puolesta. Me kaikki tunnemme Japanin, Irakin, Syyrian ja Saksan kohtalot.

Pankkeja siis vihataan, koska ne ovat liittoutuneet järjestäytyneen rikollisuuden kanssa paikallisia yrittäjiä sekä kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta vastaan. Ylläpitämällä veroparatiiseja ja vastustamalla itsenäisyysliikkeitä pankit kylvävät korruption ja riiston kulttuuria, mikä johtaa lopulta koko yhteiskunnan rappioon ja mafiavaltion syntyyn.

Jacob Schiff.

Kun pankeista ja maksujärjestelmistä tehdään ase

Rahanvallan kansainvälinen taistelu omavaraisia valtioita vastaan kiihtyi toden teolla 11.9.2001 World Trade Center -iskun myötä. Sionistien johtama Yhdysvallat käytti iskua tekosyynä säätääkseen joukon lakeja, joiden nojalla amerikkalaiset pystyivät käymään aggressiivista finanssisotaa vihaamiaan valtioita vastaan.

Tietokirjailija Juan Zarate kuvaa kehitystä ”valtiovarainministeriön sodaksi” teoksessaan Treasury’s War. Yhdysvallat alkoi käyttää kansainvälisiä maksujärjestelmiä ja dollarin valta-asemaa hyväkseen vakoillakseen vihaamiensa valtioiden rahavirtoja sekä järjestääkseen talouskriiseihin johtaneita rahoitussaartoja. Esimerkiksi Kiina joutui rakentamaan kokonaan oman maksujärjestelmän, koska länsimainen SWIFT on paljastunut amerikkalaiseksi vakoiluoperaatioksi.

Maksuliikenteestä tuli sionistien uusi ase sodassa itsenäisiä kansakuntia vastaan. Siinä missä mafiat saavat pestä rahaa täysin vapaasti ”arvostetuissa” pankeissa, esimerkiksi Lebanese Canadian Bank murskattiin päättäväisesti rahoitussaarrolla, kun pankilla alettiin epäillä olevan yhteyksiä Israelin pelkäämään Hizbollah-vastarintaliikkeeseen. Pankin finanssisaarron syy oli se, että Hizbollah oli ”syyllistynyt” Libanonin puolustamiseen Israelin miehitysjoukkoja vastaan. Kansainvälisten pankkiirien mukaan Israelin ylivallan uhmaaminen on rikos.

2018 Amerikan juutalainen valtiovarainministeri Steven Mnuchin puolestaan vaati, että SWIFT:n on asetettava finanssisaartoon myös Israelin toinen vastustaja, Iran. Samana vuonna Yhdysvallat ”tappoi” talousjulkaisu Forbesin sanoin Latvian kolmanneksi suurimman pankin (ABLV) kuin sormia napsauttamalla. Pankilla epäiltiin olevan yhteyksiä Israelin vihollisia Syyriaa, Irania ja Palestiinaa tukeneeseen Pohjois-Koreaan.

Latvialaispankin tappaminen ei vaatinut muuta kuin Amerikan valtiovarainministeriön epäluottamuslauseen, joka johti kohtalokkaaseen talletuspakoon. Tapaukset osoittavat, ettei globaali kapitalismi ole suinkaan kasvotonta – sen sijaan kapitalismilla on sionismin kasvot. Lisäksi tapaukset puhuvat selkeää kieltään Amerikan eliitin ylivallasta globaalissa kapitalismissa: Amerikka kykenee pelkällä epäluottamuslauseella tuhoamaan ei-toivottujen valtioiden talouden tukirangan eli rahoitusjärjestelmän. Tätä ”vapaiden markkinoiden” ja ”näkymättömän käden” ilosanomaa saarnaavat teoreetikot eivät koskaan ota huomioon.

Kuinka finanssieliitti alisti Euroopan

Kuten lukija on artikkelisarjan tässä vaiheessa varmasti pannut merkille, kirjoitamme paljon amerikkalaisista emmekä juurikaan suomalaisista pankeista. Syy tälle on yksinkertainen: Suomi on täysin epäitsenäinen osa ylikansallista järjestelmää, jonka hierarkian huipulla ovat erityisesti Yhdysvaltoihin rekisteröidyt finanssilaitokset. Niin kauan kuin Suomi on rahapoliittisesti epäitsenäinen, olemme amerikkalais-, britti- ja sveitsiläispankkien korruption, rikosten ja oikkujen orjia.

Yhdysvallat kontrolloi kansainvälistä liike-elämää dollarin ylivaltaa hyödyntäen: Koska yritykset maailman jokaisessa kolkassa käyttävät Yhdysvaltojen valuuttaa yhteisenä maksuvälineenä, merkitsee dollarijärjestelmästä eristäminen kohdeyritykselle käytännössä taloudellista kuolemantuomiota. Latvialaisen ABLV:n äkkikuolema kuvastaa erinomaisesti sitä, kuinka haavoittuvaisia eurooppalaiset paikalliset rahoituslaitokset ovat talousjärjestelmässä, jossa vallitsee dollarin ylivalta. Globaali rahanvalta hallitsee Amerikan kautta Eurooppaa ja Suomea. Poliittisen tottelemattomuuden palkka on keinotekoinen finanssikriisi, kuten muun muassa latvialaiset, libanonilaiset ja iranilaiset ovat oppineet.

Euroopan rahataloudellinen alistaminen on jatkunut vuosikymmeniä. Historiallinen käännekohta oli toinen maailmansota, joka päättyi kansallismielisten veriseen häviöön. Ironista kyllä, sodan karvaimman tappion kärsinyt Saksa on nyt euroalueen kiistaton taloudellinen johtaja. Saksan kansallismielisiä asetelma ei kuitenkaan lämmitä, sillä maa ei ole itsenäinen valtio vaan globalististen pankkiirien ohjaama marionetti. Saksan lähihistorian tunteminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta voisimme ymmärtää kuinka mantereemme alistettiin pankkiirien valtaan vuodesta 1945 lähtien.

Sotaa seuranneiden vuosien historiaa tutkineen Benn Steilin mukaan Yhdysvaltojen strategia suhteessa Saksaan muuttui pian Kolmannen valtakunnan kaatumisen jälkeen. Aluksi Yhdysvallat noudatti Morgenthau-suunnitelmaksi kutsuttua strategiaa. Amerikan juutalaisen valtiovarainministeri Henry Morgenthaun mukaan nimetty suunnitelma tähtäsi siihen, että Saksa pommitettaisiin ja poltettaisiin niin perusteellisesti, että maa pysyisi tulevaisuudessa esiteollisena kehitysmaana. Juutalaisen valtiovarainministerin mukaan ainut tapa pitää vihollinen kurissa oli varmistaa, ettei Saksa koskaan saavuttaisi muiden länsimaiden hyvinvointia sekä teknologista edistystä.

Kuten Steil kuitenkin toteaa kirjassaan The Marshall Plan: Dawn of the Cold War, päätettiin Morgenthau-suunnitelma lopulta hylätä. Tilalle astui Marshall-apu, jolla Saksaa ryhdyttiin uudelleenrakentamaan amerikkalaisella rahoituksella. Keppi vaihtui porkkanaan. Kyse ei kuitenkaan ollut Steilin mukaan hyväntekeväisyydestä vaan kylmäkiskoisesta geopolitiikasta: Amerikka (lue: Yhdyvaltoja hallinneet pankkiirit) tahtoi tehdä Saksasta etuvartionsa Euroopassa.

Saksa pakotettiin riippuvaiseksi dollareista ja Amerikan määräyksistä. Avustusrahoilla Saksan poliittisen järjestelmän ympärille pystytettiin kultaiset kalterit. Sodan hävinnyt kansa pääsi nauttimaan jälleen taloudellisesta yltäkylläisyydestä, mutta poliittinen itsenäisyys oli uhrattu kansainvälisen rahatalouden alttarilla.

Amerikka tunkeutui Euroopan poliittisen päätöksenteon ytimeen toisen maailmansodan jälkeen siis Marshall-avuksi kutsutulla Troijan hevosella. Kaikkia avustusrahoja ei suinkaan ohjattu sodan murskaaman infrastruktuurin kehittämiseen, vaan dollareita kierrätettiin Amerikan keskustiedustelupalvelu CIA:n salaisiin operaatioihin Euroopassa. CIA ja Yhdysvaltojen valtiovarainministeriö tekivät koordinoitua yhteistyötä, joka tähtäsi Euroopan poliittisen järjestelmän haltuunottoon. Marshall-avun pääarkkitehteihin lukeutunut Richard Bissell jopa loikkasi lopulta virallisesti CIA:n palkkalistoille.

Vaikka toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia kuvataan virallisessa historiassa ”demokratian” voittokuluksi, ei Euroopan alistamisella ja taloudellisella manipulaatiolla ollut mitään tekemistä kansanvallan kanssa.

Marshall-avun propagandaa.

”Washington-konsensus” – ainut sallittu talousoppi

Taloustieteilijä John Williamson lanseerasi termin ”Washington-konsensus” kuvaamaan uutta taloudellista maailmanjärjestystä, joka syntyi toisen maailmansodan raunioille. Termillä viitataan talouspolitiikkaan, jota Yhdysvallat vaatii muilta valtioilta valtiovarainministeriönsä, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin suulla.

Ennen kaikkea ”Washington-konsensuksella” viitataan vaatimukseen siitä, että valtioiden täytyy luopua taloudellisesta nationalismista eli protektionismista. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat alkoi vaatia ulkomaita purkamaan tullinsa sekä muut pääomien, tuotteiden ja työvoiman ”vapaan liikkuvuuden” esteet.

Virallisessa propagandassaan Yhdysvallat alkoi väittää, että Euroopan valtioiden täytyy hylätä nationalismi ja siirtyä vapaakauppaan, koska ”vapaat markkinat luovat talouskasvua”. Amerikan vapaakauppavaatimuksiin suhtauduttiin kuitenkin ristiriitaisesti, sillä Yhdysvallat oli itse noussut kansainväliseksi suurvallaksi juuri taloudellisen nationalismin avulla eli suosimalla kotimaista teollisuutta ja torjumalla ulkomaalaista tuontia.

Miksi Yhdysvallat vaati potentiaalisilta kilpailijoiltaan talouspolitiikkaa, joka oli päinvastaista suhteessa amerikkalaisen menestyksen reseptiin? Oliko ”vapaiden markkinoiden” nimiin vannonut ”Washington-konsensuksen” politiikka vain strategia, jolla Yhdysvallat pyrki pitämään muut valtiot heikkoina, jotta Amerikka voisi säilyttää asemansa lännen ainoana suurvaltana?

Toisessa maailmansodassa Amerikan vihollisia olivat Saksa, Italia ja Japani, jotka olivat voimistuneet nopeasti taloudellisen nationalismin ansiosta. ”Washington-konsensus” johti sotien jälkeen siihen, että vanhat viholliset kuohittiin dollarilainojen avulla. Yhdysvallat itse jatkoi sotaisaa ulkopolitiikkaansa monella mantereella, sillä ”vapaakauppa” oli tehnyt sen varteenotettavimmista vihollisista täysin hampaattomia.

”Vapaakaupan” verukkeella Amerikan potentiaaliset haastajat pakotettiin luopumaan myös teollisesta omavaraisuudesta, mikä syövytti entisestään niiden sotilaallista uskottavuutta. Vahva kotimainen teollisuus on uskottavan maanpuolustuksen selkäranka, sillä tuotantolaitokset voidaan valjastaa sodassa armeijan palvelukseen. Yhdysvallat takasi oman sotilaallisen ylivaltansa alistamalla muut valtiot riippuvaisiksi ulkomaalaisesta tuonnista sekä kannustamalla länsimaita siirtämään tehtaansa Aasiaan.

”Washington-konsensuksen” asema Euroopan virallisena ja yksinoikeutettuna poliittisena oppina sementoitiin, kun Euroopan unioni perustettiin. Sopimus Euroopan unionista allekirjoitettiin Maastrichtissa helmikuussa 1992. Symbolisesti oli erittäin tärkeää, että allekirjoittamista valvoi Euroopan parlamentin presidentti Egon Klepsch, joka oli saksalainen.

Maastrichtin sopimus noudatti tiukasti ”Washington-konsensusta”, sillä se kielsi EU:n jäsenvaltioita rahoittamasta julkisia hankkeita omalla itsenäisellä keskuspankkivaluutalla. Sen sijaan EU-valtiot painostettiin velkaantumaan yksityisille ulkomaalaisille pankeille aina, kun valtiot tarvitsivat rahoitusta. Toisin sanoen Klepsch sinetöi sodassa alistetun Saksan roolin Amerikan pankkisektorin edunvalvojana Euroopassa. EU:n perustamisen myötä vanhan mantereen valtioista oli tehty virallisesti yksityisten pankkien velkaorjia.

”Epätavallisen sodankäynnin instrumentit”

Moni ”vapaisiin markkinoihin” vilpittömästi uskova voi toki kyseenalaistaa kaiken edellä kirjoitetun. Hän voi vaatia lisää todisteita siitä, että Amerikka toimii tietoisesti alistaessaan Eurooppaa kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden nimissä. Onko kaikki pelkkää spekulaatiota ja lennokasta historian tulkintaa? Vastaus selvisi, kun Wikileaks vuoti julkisuuteen Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen FM 3-05.130 -oppaan, joka käsittelee ”epätavallisia sodankäynnin menetelmiä”.

Erikoisjoukkojen oppaan mukaan talous ja erityisesti rahoitusjärjestelmä ovat tehokkaita salaisen sodankäynnin aseita. Oppaan mukaan erityisesti Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, Kansainvälinen järjestelypankki ja OECD ovat taloudellisia ”aseita, joita voidaan käyttää konfliktien alkuvaiheista aina täysimittaiseen sodankäyntiin asti”. Lisäksi niitä kutsutaan ”Amerikan kansallisen vaikutusvallan sekä epätavallisen sodankäynnin finanssi-instrumenteiksi”. Opas valistaa sotilaita siitä, että pankkien avulla Amerikka voi painostaa ulkomaalaisia valtioita toimimaan tahtonsa mukaan.

Sotilasoppaassa kerrotaan, että Yhdysvaltojen hallitus käyttää ”yksipuolista ja epäsuoraa taloudellista valtaa kansallisten ja ylikansallisten rahoituslaitosten kautta hyödyntäen velkoja, tukirahoja ja muita rahallisia suorituksia ulkovaltojen toimijoille”. Amerikkalaisille eliittisotilaille kerrotaan, että Yhdysvallat voi ”muunnella tai pysäyttää rahavirtoja” vihollisvaltioissa esimerkiksi ”manipuloimalla valtioiden verokantoja ja korkotasoja”. Näin Amerikka kykenee ”muuttamaan niin ystävällisten kuin vihamielisten valtioiden toimintaa taloudellisten kannustimien ja pakotteiden avulla”. Opas myöntääkin, että Amerikalla ”on pitkä historia taloudellisessa sodankäynnissä”.

Mitä ”demokratia” ja ”vapaa markkinatalous” siis todellisuudessa tarkoittavat? Ne merkitsevät järjestelmää, jossa ulkomaalaiset pankit alistavat nimellisesti ”itsenäisiä” valtioita näkyvien ja näkymättömien pakotteiden avulla.

Pankit ovat astuneet poliitikkojen siunauksella lakien ulkopuolelle rahoittaen toimintaansa huumerahalla ja muilla kansainvälisen rikollisuuden tuotoilla. Mikäli pankkiireilta kysytään, ainut anteeksiantamaton rikos on nationalismi. Eurooppalaisen rahatalouden historia kuvastaa globalistien ja rikollisten yhteistä taistelua itsenäisiä kansakuntia vastaan.

1 KOMMENTTI

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here