Koti Artikkelit Miksi pankkeja vihataan, osa 2: Kun pörssihai raateli teollisuusmiehen

Miksi pankkeja vihataan, osa 2: Kun pörssihai raateli teollisuusmiehen

4

Kansallinen Vastarinta julkaisee tänä kesänä artikkelisarjan ”Miksi pankkeja vihataan”. Sarjan ensimmäisessä osassa tutustuimme Suomen talouden ja hyvinvointiyhteiskunnan nykytilaan sekä teimme selvän vastakkainasettelun finanssitalouden (pankkien, velan ja pörssien maailma) ja reaalitalouden (yritykset, teollisuus, työvoima) välille. Nyt tutustumme tarkemmin finanssitalouden parasiittimaiseen luonteeseen sekä historiaan.

“Pankkiirin valta oli luonteeltaan yleensä tuhoavaa: hän saattoi imeä yrityksen kuiviin tai murskata sen. Ei kuitenkaan ollut olemassa taikatemppua, jonka avulla hävityksen raunioista olisi enää voinut nousta parempi yritys.”

John Kenneth Galbraith, The New Industrial State

Pankkiirien edustaman finanssitalouden sekä todellisten yrittäjien edustaman reaalitalouden välinen ero on maallikonkin helppo ymmärtää. Reaalitalouden yritys voi vaatia miljoonien alkuinvestointeja koneisiin, tutkimukseen ja rakennuksiin sekä vuosikymmenien sitoutumista projekteihin, joiden tuottavuus on epävarmaa. Pankkiiri sen sijaan suosii lyhyen tähtäimen ja matalan riskin projekteja. On paljon vaivattomampaa rikastua keinottelemalla arvopapereilla pörssissä kuin rakentamalla tuotantolaitos ja työllistämällä ihmisiä kilpailullisilla markkinoilla.

Todellinen yrittäjä saa osinkoa toiminnastaan vain, jos projektit menestyvät. Rahanlainaaja puolestaan saa korkoa, vaikka hänen asiakkaansa olisi konkurssin partaalla. Reaalitaloudessa omistaja siis vaurastuu vain, jos liiketoiminta on kannattavaa. Pankkiiri puolestaan vaurastuu jopa yritysten kaatuessa, sillä konkurssissa velallisen vakuudet siirtyvät velkojalle. Reaalitalous luo kasvua ja työllisyyttä. Finanssitalous puolestaan luo pankkilainoilla paisutettuja rahoituskuplia, joissa raju kasvu ja katastrofaalinen romahdus molemmat rikastuttavat pankkiireja. (Kuten historian pankkikriisit osoittavat, toisinaan pankkiirit imevät kuiviin jopa oman pankkinsa ja jättävät uppoavan laivan muhkeat bonukset taskuissaan.)

Reaalitalouden ja finanssitalouden välinen valtakamppailu on yhtä vanha kuin sivilisaatio; matemaatikot ja yhteiskunnalliset ajattelijat ovat tunteneet ilmiön vuosituhansien ajan. Kuten artikkelisarjan edellisessä osassa todettiin, monet muinaiset yhteiskunnat mitätöivätkin kansalaisten velat tasaisin väliajoin, koska koron nopean kasvun vuoksi vapaa velkaantuminen johtaa aina lopulta reaalitalouden konkurssiin.

1500-luvulla Saksassa elänyt Martti Luther kritisoi uskonveljiään kirjoittamalla, että Euroopassa pakanat olivat perinteisesti osanneet taistella koronkiskojia – jotka olivat Lutherin sanoin “varkaita ja murhaajia” – vastaan paljon kristittyjä päättäväisemmin. Keskiajan Euroopassa koronkiskonta oli ollut kristityiltä kiellettyä, mutta korruptoituneet hallitsijat kiersivät lakeja liittoutumalla juutalaisten pankkiirien kanssa.

Juutalaiset olivat saaneet porttikieltoja lukuisiin Euroopan maihin alun perin juuri koronkiskonnan sekä muiden talousrikosten ja yleisen eurooppalaisvastaisen toiminnan vuoksi. Ajan myötä Englannin kaltaisten merkittävien valtioiden johtoon astui kuitenkin korruptoituneita hallitsijoita, jotka antoivat juutalaisten palata työskentelemään muun muassa rahoituksen ja verotuksen parissa. Tästä alkoi modernin eurooppalaisen pankkitoiminnan historia. Rothschildin pankkidynastia sai alkunsa 1700-luvulla hyödyntäen juutalaisten rahoittajien tiiviitä kansainvälisiä verkostoja sekä rahoittaen esimerkiksi sotien kaikkia osapuolia.

Kansainvälisen pankkijärjestelmän kehittyessä valta alkoi siirtyä yhä radikaalimmin pois poliittisilta päättäjiltä sekä aidoilta yrittäjiltä kohti finanssitaloutta. Samaan aikaan tapahtuneet valtavat teknologiset ja tuotannolliset harppaukset kuitenkin takasivat, että eurooppalaisten elintaso nousi koronkiskonnan kiristymisestä huolimatta. 1900-luvun alussa pankki- ja velkakriisit alkoivat kuitenkin ravisuttaa länsimaisia valtioita niin perustavasti, että kansallissosialistiset, nationalistiset ja fasistiset liikkeet nousivat vaatimaan loppua korko-orjuudelle.

Kansallismielisiä vastaan nousivat pankkiirien rahoittamat marxistit, joiden mukaan työväen tulisi taistella työnantajia eikä koronkiskojia vastaan. Toisessa maailmansodassa kapitalistit ja kommunistit liittoutuivat tuhotakseen kansallismielisen Euroopan.

Juutalainen Jacob Rothschild jatkaa dynastiansa perinnettä.

Talouden kultaisista vuosikymmenistä pankkien globaaliin tyranniaan

1900-luvun suursodat tasoittivat varallisuuseroja Walter Scheidelin kuvaamalla tavalla (jota käsittelimme artikkelisarjan ensimmäisessä osassa), ja vuotta 1945 seurasi länsimaisen talouden uusi kulta-aika. Sotien jälkeen velkoja oli annettu anteeksi, minkä vuoksi valtiot ja yritykset kykenivät ponnistamaan kasvuun puhtaalta pöydältä.

Nopeaa talouskasvua edisti velkojen mitätöinnin ohella myös se, että länsimaat toteuttivat kansallissosialistisesta Saksasta kopioimaansa talouspolitiikkaa, jossa valtio ylläpiti täystyöllisyyttä sekä teki suuria investointeja infrastruktuurin ja julkisten palveluiden kehittämiseksi. Luotettava julkinen infrastruktuuri takasi terveen ja koulutetun työvoiman tarjonnan sekä sen, että myös yksityisellä sektorilla uskallettiin sijoittaa tulevaisuuteen.

Reaalitalouden voittokulku kuitenkin törmäsi kiviseinään 1980-luvulla. Muutamassa vuodessa länsimaiden johtoon astui joukko poliitikkoja, jotka päättivät luovuttaa rahan ja talouden vallan valtiolta yksityisille pankkiireille. Uusien johtajien tärkeimpiä innoittajia olivat juutalaiset taloustieteilijät Ludwig von Mises sekä Milton Friedman. Alettiin puhua “vapaista markkinoista”. Markkinoiden “vapaus” oli kuitenkin vain kiertoilmaus sille, että eliitti ryhtyi purkamaan lakeja, jotka oli rakennettu suojelemaan yrityksiä ja kuluttajia parasiittimaisesti toimivilta pankeilta. “Vapaiden markkinoiden” aika merkitsi vapautta ainoastaan finanssieliitille. Reaalitalouden ja kansanyhteisön kannalta kyse oli kuitenkin korko-orjuuden paluusta.

1980-luvulla kansainvälisiä rahaliikkeitä padonneita rajoja alettiin purkaa päättäväisesti. Samalla kansallisomaisuutta rataverkoista aina luonnonvaroihin alettiin huutokaupata ulkomaalaisille. Pankkien annettiin kasvaa niin suuriksi, että niiden mahdollinen kaatuminen uhkasi kokonaisten valtioiden tulevaisuutta. Kasinokapitalismi, roskalainat ja velkarahalla suoritetut yrityskaappaukset alkoivat määritellä markkinoita.

Kun lakeja ja rahoitustoiminnan rajoitteita purettiin, yksityiset liikepankit alkoivat luoda tyhjästä yhä suurempia ja suurempia rahasummia. Velkapyramidin kasvu synnytti aluksi pienehköjä paikallisia finanssikriisejä, mutta samalla luotiin pohja 2000-luvun maailmantaloutta runnelleille teknologia- ja asuntokuplille.

Radikaali “vapaiden markkinoiden” politiikka johti nykyiseen tilanteeseen, jossa muutama globaali pankki sanelee politiikan ja liike-elämän pelisäännöt useilla eri mantereilla. Parasiittimainen finanssitalous kohosi kokonaan uudelle tasolle globalisaatiokehityksen siivittämänä. Lopputulos on ruma, eikä sillä ole mitään tekemistä “vapauden” kanssa finanssieliitin mainospuheista huolimatta.

Juutalainen Milton Friedman on “vapaiden markkinoiden” korkein guru.

Mitä finanssikapitalismi on käytännössä?

2007–2008 finanssikriisi oli kivulias muistutus siitä, että jopa kannattavat yritykset ja vakaat hyvinvointivaltiot voivat joutua perikadon partaalle hetkessä, kun pankit ajautuvat vaikeuksiin. Vaikka reaalitaloudessa toimiva yritys valmistaisi aivan yhtä laadukkaita tuotteita yhtä kustannustehokkaasti kuin aina ennenkin, pankeista ja pörsseistä syntyvä konkurssien hyökyaalto voi pyyhkiä yritysten vaurauden pois silmänräpäyksessä.

Kansainvälisiä rahoitusmarkkinoita hallitsevat suursijoittajat, rikollispankkiirit ja nykyään myös sijoitusrobotit ovat ottaneet reaalitalouden toisin sanoen panttivangikseen. Helmikuussa 2018 maailma meni hetkeksi sekaisin, kun Yhdysvaltojen hallitus ilmoitti kotimaisen työllisyyden nousseen. Paniikki alkoi, kun rahastot päättelivät nousevan työllisyyden johtavan korkojen nousuun. Suurten pörssiyhtiöiden osakekauppaa nykyisin hallitsevat sijoitusrobotit reagoivat koronnostoennusteisiin myymällä aggressiivisesti osakkeita, mikä johti pian osakkeiden hintojen kansainväliseen romahdukseen. Pahimmillaan ketjureaktio olisi voinut johtaa kansainväliseen kriisiin sekä aitojen yritysten syöksykierteeseen.

Vaikka paniikki ei tällä kertaa johtanut varsinaiseen kriisiin, oli tapaus tärkeä ajankuva: Maailmantaloutta eivät hallitse enää aitoja ihmisiä työllistävät yrittäjät vaan pankkien ja rahastojen ohjelmoimat robotit, jotka yrittävät tahkoa rahaa keinottelemalla osakemarkkinoilla. Tilanne ei voisi olla juuri epäterveempi.

Seuraava suuri finanssikriisi voi alkaa täysin vastaavasta asetelmasta. Robotit voivat tulkita keräämäänsä dataa väärin, mikä voi johtaa arvopapereiden hintojen romahtamiseen sekä siihen, että talletuspaot ja rahoituslaitosten välinen epäluottamus ajavat suuret pankit konkurssin partaalle. Ainut tapa irtaantua kansainvälisten finanssimarkkinoiden luonnonvastaisesta ja mielivaltaisesta otteesta on kansallistaa rahanluontijärjestelmä ja irtaantua kansainvälisistä rahoitusmarkkinoista.

Rahan luonnollinen kiertokulku

Finanssitalouden ylivalta 1980-luvulta lähtien ei merkitse ainoastaan pörssidraamaa ja säännöllisiä talousromahduksia. Pitkällä aikajänteellä eräs rahanvallan myrkyllisimmistä seurauksista on ollut se, että rehellistä työtä tekevien kansalaisten ostovoima on murskattu. Palkkakehitys on jäätynyt, vaikka työvoiman tuottavuus on kasvanut jatkuvasti teknologian kehityksen ansiosta (1, 2).

Toisin sanoen entistä suurempi osa talouskasvun hedelmistä riistetään työntekijöiltä ja siirretään finanssisektorille. Kuten artikkelisarjan ensimmäisessä osassa totesimme, finanssisektori kasvaa korkoa korolle -ilmiön ansiosta reaalitaloutta nopeammin. Vaikka yritykset tuottavat entistä enemmän vaurautta, velkapyramidin kasvu ja jatkuvasti juokseva korko aiheuttavat sen, että yritykset joutuvatkin maksamaan yhä suurempia summia palkansaajien sijaan rahoittajille.

1900-luvun alussa Henry Ford sai mainetta periaatteestaan, jonka mukaan työntekijöille tuli maksaa niin hyvä palkka, että nämä kykenivät itsekin ostamaan tuottamansa Ford-auton.

Fordin filosofia pohjautui käsitykseen talouden luonnollisesta kiertokulusta: Yritykset ovat riippuvaisia kuluttajien ostovoimasta, joten työntekijöille kannattaa maksaa hyvää palkkaa kokonaiskysynnän ylläpitämiseksi. Luonnollisessa kiertokulussa talous pysyy vireänä, kun raha kulkee vapaasti kuluttajalta yritykselle ja yritykseltä takaisin työntekijälle, joka kuluttaa rahansa markkinoilla.

Finanssitalouden ylivallan vuoksi kiertokulku ei kuitenkaan toimi, sillä pankkiirit ja sijoittajat imevät jatkuvasti enemmän rahaa niin yrityksiltä kuin velkaantuneilta kotitalouksiltakin. Riisto katkaisee kiertokulun. Tämä on johtanut ostovoiman tuhoutumiseen, verotulojen tyrehtymiseen sekä yritystoiminnan kannattavuuden romahdukseen.

Mitä vauraampia pankit ovat, sitä suuremmaksi myös niiden yhteiskunnallinen vaikutusvalta kasvaa. Näin poliittinenkin vaikutusvalta siirtyy kansalta (yrittäjät ja palkansaajat) kansainvälisesti toimivalle finanssieliitille, kun rahan luonnollinen kierto häiriintyy.

Henry Ford.

Miksi meillä on pankkeja?

Pankkiirit itse väittävät, että tarvitsemme pankkeja rahoittamaan reaalitaloutta. Kuten olemme juuri kuitenkin osoittaneet, pankit ovat tosiasiassa reaalitalouden vihollisia. Rahoitussektoria ei ole rakennettu rahoittamaan todellisia yrityksiä – sen sijaan rahoitussektori rahoittaa rahoitussektoria luomalla rahaa tyhjästä ja puhaltamalla velkakuplia.

Pankkien historiaa tutkinut professori Charles Calomiris on painottanut, että valtakunnan laajuisesti toimivat pankit olivat pitkään kokonaan kiellettyjä jopa “vapaiden markkinoiden” tyyssijana pidetyssä Yhdysvalloissa. Amerikkalainen lainsäädäntö rajoitti pankkitoimintaa kovalla otteella, koska finanssitalouden riskit olivat hyvin päättäjien tiedossa. Koko maan kattavien pankkien synty tahdottiin estää, jotta pankit pakotettaisiin kohtalonyhteyteen paikallisten reaalitalouden yritysten kanssa.

Pankit pidettiin pieninä ja paikallisina, joten rahanlainaajat eivät voineet riistää asiakkaitaan. Yhteisön suututtaminen olisi merkinnyt nopeasti pankin konkurssia. Jos velkaa ottaneen maanviljelijän sato tuhoutui, pankkiiri ei voinut rangaista viljelijää lainanlyhennysten myöhästymisestä esimerkiksi myymällä lainan vakuutena käytettyjä peltoja. Sen sijaan pankin täytyi kantaa oma osansa reaalitalouteen liittyvistä riskeistä ja neuvotella lainan ehtoja uusiksi niin, että maanviljelijä sai pitää tilansa ja jatkaa elinkeinoaan huonoista vuosista huolimatta. Näin rahoitus ja tuotanto pysyivät luonnollisessa tasapainossa.

Paikallisen, pienimuotoisen ja yhteisön tarpeita palvelevan pankkitoiminnan ajat ovat länsimaissa nyt kaukana takanapäin. Tilalla ovat monikansalliset jätit, jotka voivat säälimättömästi murskata niin yrityksiä kuin valtioitakin ilman, että jättiläispankki itse joutuisi pelkäämään tulevaisuutensa puolesta. Mikäli pankki on kaatumaisillaan, korruptoituneet poliitikot pelastavat sen veronmaksajien rahalla.

Kuten aloittelevat yrittäjät tietävät, joutuvat startupit rahoittamaan toimintaansa omilla säästöillään, julkisilla tuilla ja riskisijoittajien investoinneilla. Pankeilta pienyrittäjille ei merkittävää rahoitusta liikene, sillä keinottelu kiinteistöjen, pörssien, valuuttojen, valtionlainojen ja yritysfuusioiden maailmassa on paitsi matalariskisempää myös tuottavampaa.

Vaikka pankkien olemassaoloa perustellaan reaalitalouden rahoittamisella, perustuu pankkien liiketoiminta lähes kokonaan muille tulonlähteille. Tätä on painottanut muun muassa Britannian finanssivalvonnan entinen johtaja, lordi Adair Turner, jonka mukaan vain noin 15 prosenttia pankkilainoista ohjautuu reaalitalouden investointeihin. Valtaosa pankkilainoista sen sijaan kierrätetään Turnerin mukaan paisuttamaan kiinteistökuplia.

The Future of Money -teoksen kirjoittaja, taloustieteilijä Bernard Lietaer on selvittänyt, että vielä 1975 noin 80 prosenttia kansainvälisistä valuuttakaupoista liittyi kaupankäyntiin aidoilla tuotteilla tai palveluilla. Vain 20 prosenttia valuuttakaupoista perustui finanssikeinotteluun. 1990-luvun lopulla asetelma oli kääntynyt kuitenkin kokonaan päälaelleen, sillä valuuttakaupoista enää 2,5 prosenttia liittyi reaalitalouteen. 2011 finanssikeinottelijoiden järisyttävää ylivaltaa kuvasti se, että reaalitalouden osuus oli runnottu 0,6 prosenttiin. Niinpä keinottelijat kuluttavat valuuttamarkkinoilla kolmen päivän välein yhteensä EU:n budjetin verran rahaa lyöden vetoa esimerkiksi pörssikurssien suunnasta synnyttämättä senttiäkään lisäarvoa reaalitalouteen.

Kun kyse on finanssieliitistä, “vedonlyönti” voi kuitenkin olla harhaanjohtava termi. Viime vuosina paljastuneet sisäpiirikauppaskandaalit osoittavat, ettei pankkitoimintaa voi verrata lottoamiseen. Koska pankkien kansainvälisen vaikutusvallan on annettu kasvaa rajoituksetta, kykenevät ne itse vaikuttamaan suoraan maailmantalouden suhdanteisiin. Vedonlyönnin riskit katoavat, kun peluri itse voi päättää lopputuloksen.

“Vapaat markkinat” vai sisäpiirin ylivalta?

Miksi kukaan vaivautuu levittämään “vapaiden markkinoiden” ilosanomaa, kun todellisuudessa pieni finanssielitistien sisäpiiri hallitsee markkinoita? The Economist uutisoi 2018 kolmesta tuoreesta akateemisesta tutkimuksesta, jotka lehden mukaan “todistivat salaliittoteoreetikoiden pitkäaikaisen väitteen siitä, etteivät markkinat olekaan vapaita”.

Vaikka The Economist onkin yksi “vapaiden markkinoiden” arvovaltaisimmista puolestapuhujista, joutui lehti myöntämään, että tutkimusaineisto todistaa sisäpiirikaupan hallitsevan länsimaista rahataloutta. Tutkimusten mukaan poliitikot ja suuret pankit vuotavat jatkuvasti salassa pidettävää tietoa, jota finanssipelurit käyttävät järjestelmällisesti hyväkseen.

Häviäjiä markkinoilla ovat puolestaan kaikki ne, jotka eivät kuulu sisäpiiriin – eläkesäästäjät, pienyrittäjät, veronmaksajat, palkansaajat, kuluttajat ja kaikki muut, jotka joutuvat käyttämään rahaa arjessaan sekä säästämään tulevaisuutta varten. Koska ryöstö tapahtuu maallikoiden kannalta vaikeasti ymmärrettävässä pörssien ja investointipankkien maailmassa, tyytyvät kansalaiset kuitenkin yleensä uhrin rooliin.

Ryöväämisestä tekee erityisen vaivatonta se, ettei Helsingin Sanomat ja muu “tavalliselle kansalle” suunnattu valtamedia mielellään kirjoita pankkiirien rikoksista. Tieto piilotetaan erikoisjulkaisujen ja vaikean ammattisanaston taakse, jotta kansa ei edes ymmärtäisi köyhtymisensä syitä. Näin media suojelee pankkeja kansan vihalta.

Nykyaikaiset rahoitusmarkkinat tarjoavat laajan vedonlyöntitekniikoiden valikoiman. Mikäli sisäpiiritietoa saanut sijoittaja tietää markkinoiden tai esimerkiksi yksittäisen pörssiyhtiön osakkeen kurssin suunnan etukäteen, hän voi tehdä miljoonavoitot lyömällä vetoa johdannaisiksi kutsutuilla rahoitusinstrumenteilla (näitä ovat muun muassa swapit, futuurit ja optiot). 1980-luvun sääntelyn purkamistalkoiden myötä kansainvälisten jättipankkien toiminnan painopiste onkin määrätietoisesti siirretty yritysmaailman rahoitustoiminnasta puhtaaseen keinotteluun erilaisilla johdannaisilla.

The New York Times julkaisi 2012 kuohuttaneen erokirjeen, jossa juutalaisomisteisen Goldman Sachsin pankkiiri Greg Smith totesi lähtevänsä pankista sen myrkyllisen kulttuurin vuoksi. Smithin mukaan Goldmanin rikkaudet perustuivat asiakkaiden riistoon. 17.1.2013 Smith kertoi Stanfordin yliopiston tilaisuudessa, että Goldman kykenee manipuloimaan markkinoita, koska pankki sijaitsee kansainvälisen elinkeinoelämän keskipisteessä.

Goldmanilla on valtava määrä asiakkaita, joiden tulevaisuuden suunnitelmista se saa jatkuvasti salassa pidettävää tietoa. Pankin pörssikeinotteluosasto saa sisäpiiritietoa pankin muilta osastoilta, jotka ovat tekemisissä suuryritysten ja esimerkiksi fuusiosuunnitelmien kanssa. Sisäpiiritiedon turvin Goldman voittaa finanssivedonlyönneissä Smithin mukaan vuodesta toiseen niin suuria määriä rahaa, ettei sen tulisi tilastollisesti olla edes mahdollista. Tätä on ylikansallinen kapitalismi ja “vapaat markkinat” käytännössä.

Goldmanin sisäpiirikaupat ovat olleet kansalaisjärjestöjen kritiikin kohde jo pitkään.

Keskuspankkien, keinottelijoiden ja konsulttien orgiat

Goldmanin ohella sisäpiiriin kuuluu joukko muitakin globaaleja jättejä. 2016 esimerkiksi paljastui, että maailman arvostetuin yrityskonsulttiyhtiö McKinsey ylläpiti salaista keinottelurahastoa. McKinsey ei ollut tahtonut kertoa rahastosta julkisesti, sillä kaikille on selvää, että maailman johtavien yritysten ja valtioiden konsulttiyhtiö hallinnoi valtavaa määrää sisäpiiritietoa, jolla markkinoita voi huijata. Ei liene yllättävää, että McKinseyn rahasto onkin tehnyt epätavallisen suuria voittoja jopa finanssikriisin aikana.

Megapankit ovat manipuloineet pörssien ohella myös raaka-ainemarkkinoita. Goldman Sachs on erityisen kunnostautunut alalla. Goldman on esimerkiksi ajanut metallien hintoja keinotekoisesti ylöspäin ostamalla jättiläismäisiä varastoja, joissa se on pantannut raaka-aineita niin kauan, kunnes reaalitalouteen on syntynyt pula metalleista. Kun pula on ajanut esimerkiksi alumiinin hinnan taivaisiin, on Goldman myynyt panttaamansa metallit viimein kovalla katteella eteenpäin.

Pankkiirit ovat hyötyneet keinotekoisen korkeista hinnoista, mutta reaalitalouden yritysten ja kuluttajien kannalta kyse on riistosta. 2011 Foreign Policy syytti Goldmania myös kansainvälisen ruokakriisin luomisesta. 1991 juutalaispankki keksi tavan, jolla maissin ja vehnän kaltaisiin raaka-aineisiin pohjautuen voidaan luoda vedonlyönnin mahdollistava finanssituote. Raaka-ainevedonlyönti johti ruoan hinnan räjähdysmäiseen nousuun ja Foreign Policyn mukaan lopulta 250 miljoonan ihmisen globaaliin nälänhätään – sekä tietysti ruhtinaallisiin voittoihin pankkisektorilla.

2012 selvisi, että kansainvälisten pankkien sisäpiiri oli vuosien ajan manipuloinut LIBOR-viitekorkoa. British Bankers’ Association -järjestön mukaan LIBOR on “maailman tärkein numero”, sillä se määrittää yli 300 biljoonan dollarin edestä erilaisten varallisuuserien (kuten arvopapereiden) hintoja maailmanlaajuisesti. Kyse oli maailmanhistorian suurimmasta sisäpiirikauppa- ja kartellirikoskokonaisuudesta. Rikostutkintojen kohteita olivat maailman arvostetuimmat ja poliittisesti vaikutusvaltaisimmat pankit. Manipuloimalla viitekorkoa pankkiirit kykenivät määrittämään vedonlyöntien lopputuloksen etukäteen ja näin rikastumaan muiden yritysten ja kokonaisten valtioiden kustannuksella.

Eivätkä salaiset kartellit rajoitu vain yksityisten liike- ja investointipankkien maailmaan. Keskuspankit ja virkamiehet kavaltavat aktiivisesti rahaa reaalitaloudelta finanssieliitille. 2014 paljastui, että Yhdysvaltojen keskuspankki Fed oli vuotanut sisäpiiritietoa yksityiselle sijoittajaverkostolle. Keskuspankki yritti myös aktiivisesti peitellä rikosta finanssivalvonnalta ja keskusrikospoliisilta.

Hiukan myöhemmin EU:n oikeusasiamies alkoi tutkia vastaavaa rikoskokonaisuutta, jossa Euroopan keskuspankki syötti salassa pidettävää tietoa yksityisen sektorin eliittipankkiireille. Samoihin aikoihin paljastui, että EKP myös tuki salaisesti Euroopan vaikutusvaltaisimpia suuryrityksiä siirtämällä veronmaksajien rahaa niiden tileille. Skandaaleille ei näy loppua.

Keskuspankkien tuki globaaleille suuryrityksille tuhoaa viimeisetkin rippeet “vapaiden markkinoiden” illuusiosta. Ennen kuin vahva valtio puuttuu finanssieliitin rikoksiin, pankkiirit ryöstävät meitä jatkuvasti niin monimutkaisilla menetelmillä, että harva meistä ymmärtää edes joutuneensa uhriksi.

4 KOMMENTIT

  1. Rahan Valtiaat onnistuvat huijauksissa ja ryöstöissä koska kansa ei ole edes kiinnostunut tutkimaan, miksi se joutuu raataa ja mistä raha tulee ja mihin häviää. En enää sääli onnettomia orjia, koska heidän elämäntavan valinta on täysin vapaaehtoinen. Ja jos sanon orjalle että mieti miten sinua ryöstetään kun maksat korkoja ja olet pankin orja kaksikymmentä vuotta – niin orja vastaa, että “Ajatelkoot hevoset, sillä hevosillä on isot päät”.
    Tässä ei voi muuta kuin vastarinnan kipinänä ylläpitäminen ja systeemin romahdusta odottaminen, koska matemaattisesti ajateltuna se ei voi jatkua, jo nyt se horjuu pahasti.

    Artikkelisarja on erinomaisen hyvä kirjoitus, mistä kirjoittajalle suurkiitokset!

  2. Eipä ihme että teitä ollaan kieltämässä. Toivottavasti moni täällä käyttää VPN palvelua kuten esim Nord VPN tai Express VPN

    • Jos “vihapuhetta” eli suoraa totuutta meinaa kirjoittaa, niin kannattaa varmuuden vuoksi käyttää jonkinlaista suojausta.

      Tosin Suomen idioottiviranomaiset ja poliisit nyt tuskin edes löytävät omaa persettään kahdella kädellä ja taskulampulla, mutta parempi katsoa kuin katoa…

      Irakilaiset, somalit ja muu kotiin & mustalaiset töihin. Antti Rinnekin ilahtuu, kun saadaan 75 %:n työllisyys maahan suunnitelmien mukaan.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here