Törmäsin taannoin verkossa artikkeliin, jossa kerrottiin television – erityisesti lastenohjelmien – katselun tukevan lapsen kehitystä. En muista, mikä taho tutkimuksen oli tehnyt ja kuinka luotettava se on, mutta tutkimus herätti minussa vahvaa epäilystä siitä, ettei asiasta vain olisi tehty “pilipalitutkimusta”, jolla kiireiset vanhemmat voivat lepyttää omatuntoaan.
On olemassa jonkin verran varsinkin pienille lapsille suunnattua ohjelmaa, joka muun leikin rinnalla on varmasti kehittävää. Karu totuus kuitenkin on, että suuri osa lastenohjelmista on rakennettu oheistuotteiden ympärille kuten Pokemon: “gotta catch’em all”; näillä tehdään ihmisistä kuluttajia jo lapsena. Mainostajat ovat hoksanneet, että lapset ovat merkittävä kuluttajaryhmä, joka päättää mitä vanhemmat ostavat.
Lastenohjelmien tekijät käyttävät säälittä hyväkseen faktaa, että lasten mielenkiinto kiinnittyy räikeisiin väreihin ja nopeisiin leikkauksiin. Näihin efekteihin piilotettuna voidaan istuttaa lasten alitajuntaan mitä tahansa piiloviestejä. Oletteko koskaan seuranneet, miten pieni lapsi istuu metrin päässä televisiovastaanottimesta ja tuijottaa hypnotisoituneena lastenohjelman räiskyviä tapahtumia?
Vastenmielistä lastenohjelmissa ja lapsille suunnatuissa mainoksissa on se, kuinka monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta yleensäkin tuputetaan jo pienestä pitäen, samoin kuin nykykasvatuksessa muutenkin pyritään antamaan sukupuolineutraalia kasvatusta. Myös kotityöt tulee nykyään jakaa tasaisesti tyttöjen ja poikien kesken, jotta lapset voivat vapaasti tutkia seksuaalisuuttaan, siis pieninä lapsina. Lapsia pidetään ikään kuin kuplassa koko nuoruusikä, ilman että he voisivat virheiden kautta oppia, mikä on oikein ja mikä väärin. Ihmetellään perään, miksi lapset ovat hämillään.
Videopelit ovat luku sinänsä. On tehty lukuisia tutkimuksia siitä, aiheuttavatko videopelit lapsen tai nuoren väkivaltaista tai levotonta käytöstä. Tuloksia on tullut puolesta ja vastaan. Itselläni oli pelottava kokemus pelatessani erästä räiskintäpeliä. Pelissä oli “false flag” -tehtävä, jossa tarkoituksena oli ampua mahdollisimman monta siviiliä lentoasemalla. Tunsin, kuinka sadistinen eläin heräsi sisälläni ja kuinka sain sairasta mielihyvää ampuessani ihmisiä. Vaikka tiedän, etten oikeasti tekisi mitään tuollaista, jätti kokemus kuitenkin jälkensä.
“Kohtuus kaikessa” on sanaparsi, joka sopii myös television katseluun ja videopeleihin. Lapsi on utelias ja kokeilunhaluinen, ja tarvitsee virikkeitä oikeasta maailmasta. Viekää lapsenne ulos luontoon, ja opetelkaa vaikkapa kasvien tai lintujen nimiä. Yhdessä vietetyt hetket, olivatpa ne majojen rakentamisia tai jokailtaisia lukuhetkiä, voivat antaa lapselle unohtumattomia ja turvallisia muistoja, jotka kantavat läpi eliniän. Niinkin alkeelliset lelut, kuin kirjaimilla koristellut puupalikat, voivat antaa elämyksiä ja varaa mielikuvitukselle enemmän kuin kalliit autoradat. Illalla on sitten mukava katsella yhdessä televisiota.
Sellainen lapsi olisikin mahtava, joka tuntisi 350 pokèmonin sijaan saman verran kasveja ja sieniä.
Eikö olisi parempi, jos se 50-tuumainen ruutu jätettäisiin kokonaan hankkimatta, ettei lapsi heti alusta alkaen “ime itseensä” haitallisia vaikutteita? Kokonaan propagandalta on tietenkin vaikea välttyä, siitä viimeistään esikoulu ja koulut siitä eteenpäin pitävät huolen.
Ihan loistava teksti ja täyttä totuutta! Erityisesti se kohta nykymaailman sukupuolineutraalista “aivopesusta”.
Yksi asia jäi minua kuitenkin tietokone pelejä suhteellisen paljon harrastavana vaivaamaan…
Peli johon siviiliräiskintänä viittasit on muuten ihan normaali ja asiallinen ammuntapeli. Siviiliräiskinnän takia koko peli on saanut K-18 luokituksen. Lisäksi ennen kyseistä tehtävää ja pelin alussa on varoitukset kyseisestä tehtävästä. Liian nuorella ei pitäisi siis olla mitään asiaa kyseiseen peliin. Vaikka ikävän usein vanhemmat K-18 pelejä lapsille hommaavat. Kyse on siis suureksi osaksi myös kasvatuksesta. Tämä vain ettei jää videopeleistä yleisesti väärää kuvaa tämän ammuntapelien häpeäpilkun takia.
Comments are closed.