Tv-sarja Poliisit on saavuttanut suuren suosion kansalaisten keskuudessa. Asiallisesti käyttäytyvät ja leppoisia vitsejä viljelevät sinihaalarit puhalluttavat rattijuoppoja, ajavat teinejä pois pahanteosta ja pelastavat eläimiä. Ymmärrettävistä syistä teknisempiä rikoksia ei näytetä, mutta vastaako Poliisit suomalaisen virkakoneiston todellisuutta vai onko kyseessä vain yksi muoto propagandistiselle sosiaalipornolle?
Todellisuudessa suomalainen poliisi ei koostu nauhalle päätyvistä kansikuvakytistä. Poliisien virkavallan väärinkäyttö ja epäviralliset rangaistusmenetelmät ovat yleinen ilmiö maassamme. Pohjoismaisen holhousyhteiskunnan oikeuskulttuuriin nähden virkamiehet liikkuvat harmaalla reunalla.
Poliisien repertuaariin kuuluvat ylipitkät pidätys- ja tutkintavankeusajat, mikäli epäilty käyttää perustuslaillista oikeuttaan olla kommentoimatta mitään kuulusteluissa. Lain mukaan epäillyn ei tarvitse edesauttaa tapauksensa selvittämistä, eikä poliisi saa kuulustella samasta aiheesta uudestaan, mikäli tämä ei saa kysymyksiinsä haluamiaan vastauksia. Välillä nimilaput irrotetaan virka-asusta, ja epäasiallinen uhittelu alkaa heti, kun kiinniotettu riuhdotaan pois kadulta säilytystilojen eteiseen. Kaasun sokeuttama henkilö käsiraudoissa on tarpeeksi turvallinen kohde, jolle jopa komisario uskaltaa laukoa elämänviisauksia. Kuuden virkaveljen suojatessa toki selustaa.
Omaisuuden takavarikointi, tuhoaminen ja sotkeminen ovat yleisiä tapoja haitata ”kohteiden” elämää. Vaikka kyseessä olisi pelkästään tuiki tavallinen pahoinpitely, takavarikoidaan samalla tietokone. Huonona päivänä mukaan lähtee myös näyttö ja näppäimistö. Patjat revitään auki, elektroniikkaa rikotaan kovakouraisella käsittelyllä. Edellä mainitut esimerkit ovat oikeasta elämästä, tapahtuneet yhtään liioittelematta ja useammin kuin kerran.
Eikä harmaa alue lopu toki tähän. Epävirallisten pieksäjäisten ja astetta kovakouraisempien kotikäyntien lisäksi virkavallan rooliin liittyy Suomessa muitakin kiperiä kysymyksiä. Eräs niistä on poliisin ja hallituksen yhteistyön tiivistyminen. Saimme hiljattain lukea lehdistä, että poliisin täytyy vastaisuudessa luovuttaa entistä salaisempia tietoja hallituksen käyttöön. Kuten aina, totalitaristisia päätöksiä puolustellaan vetoamalla turvallisuuteen. Meille väitetään, että suomalaisten koskemattomuus turvataan, kun poliitikot saavat entistä yksityiskohtaisempia tietoja yhteiskunnan antisosiaalisesta aineksesta. Mutta onko se näin?
Miksei valtamedia lähestynyt aihetta kriittisemmin? Jotkut toimittajat totesivat, että hallituksen ja väkivaltakoneiston vallan toisistaan erissä pitäminen noudattaa vanhaa ”herrasmieskäytäntöä”. Samaan hengenvetoon todettiin, että käytäntö on tosielämässä toimimaton. Hallitukselle uskolliset toimittajat kuitenkin ”unohtivat” mainita, että hallituksen ja poliisin liitto politisoi poliisin. Mitä tiukemmin poliitikot ja poliisit ovat toisiinsa liimattu, sitä täydellisemmin poliisin rooli Suomessa tulee muuttumaan. On todennäköistä, että tulevaisuudessa poliisi tulee keskittymään entistä vahvemmin mielipiderikoksiin ja ”poliittisesti epäkorrektien” ihmisten vainoamiseen. Ystävällisestä rivipoliisista ollaan tekemässä poliitikkojen käskystä väkivaltaista, urkkivaa ja poliittisen opposition – esimerkiksi kaikki kansallismieliset – hiljentävää orwellilaista ajatuspoliisia. Neuvostoliitto ja toisen maailmansodan jälkeinen Saksa ovat hyviä esimerkkejä siitä, millaiseen mielivaltaan ja epäjärjestykseen kehitys johtaa.
Suomalaisilla on tapana luottaa poliisiin ja hyväksyä ylilyönnit, sillä ketä kiinnostavat putkassa viruvat huumeidenkäyttäjät ja ammattirikolliset? Poliisien kritisoiminen on vasemmistolaisten nillitystä, vai? Ongelmaksi tilanne muodostuu siinä vaiheessa, kun hallitus kääntyy kansaansa vastaan. Keskiluokkainen perheenisä tai opiskelija voi päästä nauttimaan poliisivankilan yksiöstä roskasakin naapurina. Vain siksi, että sattui olemaan eri mieltä poliitikkojen kanssa.
Asiaa, Sebastian! Orwellin vuosi 1984 on vähän myöhässä mutta lähenee joka päivä.
Comments are closed.