Käyttökelvottoman sanan omituinen synty
Samuel Francis, American Renaissance 5/1999
Oxford English Dictionary -sanakirja on moniosainen teos, joka on yksi länsimaisen tutkimustyön huomattavimmista saavutuksista – englannin kielen “historiallisten periaatteiden” standardisanakirja. Toisin kuin useimmat sanakirjat, OED tarjoaa myös tietoa sanojen ensimmäisestä esiintymisestä historiassa sekä niiden alkuperäisestä käytöstä. Asioiden setvimisen skaala OED:ssä on usein hämmästyttävä, mutta AR:n lukijoille yksi mielenkiintoisimmista kuvauksista löytyy sanan “rasismi” kohdalta.
OED:n toisen laitoksen (1989) mukaan ensimmäinen rasismi-sanan käyttö englannin kielessä tapahtui vuonna 1936 amerikkalaisen “fasistin” Lawrence Dennisin kirjassa The Coming American Fascism. Toinen termin käyttö englannin kielessä OED:n tietojen mukaan oli otsikossa eräässä kirjassa, joka alun perin kirjoitettiin saksaksi vuosina 1933 ja 1934 mutta joka käännettiin englanniksi ja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1938: Racism, kirjoittanut Magnus Hirschfeld, kääntäneet Eden ja Cedar Paul. Koska Hirschfeld kuoli vuonna 1935 ennen Dennisin kirjan julkaisemista seuraavana vuonna, ja koska hän oli jo käyttänyt sanaa mittavasti oman kirjansa tekstissä ja nimessä, näyttää pelkästään reilulta tunnustaa ennemmin hänet kuin Dennis rasismi-sanan isäksi. Rasismi-sanan adjektiivikäytön tapauksessa OED pistää sanan ensimmäisen käyttämisen Hirschfeldin itsensä tiliin.
Kuka oli Magnus Hirschfeld ja mitä hänellä oli meille “rasismista” kerrottavaa? Magnus Hirschfeld (1868–1935) oli saksanjuutalainen lääketieteen alan tiedemies, joka teki päätyönsä myöhemmin “seksologiana” tunnetuksi tulleella alalla – tieteellisessä seksin tutkimuksessa. Kuten Havelock Ellis Englannissa ja Alfred Kinsey Yhdysvalloissa, Hirschfeld ei ollut pelkästään ensimmäisiä, jotka keräsivät systemaattista tietoa seksuaalisuudesta, vaan myös seksuaalisen “vapautumisen” apostoli. Hänen päätyönsä oli homoseksuaalisuuden tutkimus, mutta hän julkaisi myös monia muita kirjoja, monografeja ja artikkeleita, jotka käsittelivät seksiä. Hän kirjoitti viisiosaisen artikkelisarjan “seksologiasta” sekä noin 150 muuta ja auttoi kirjoittamaan ja tuottamaan viisi filmiä aiheesta.
On kohtuullista sanoa, että hänen teostensa tarkoituksena oli lähettää viesti, että perinteinen kristitty ja porvarillinen seksuaalimoraali oli ahdistavaa, irrationaalista ja tekopyhää ja että emansipaatio olisi suuri askel eteenpäin. Hänen ihailevat kääntäjänsä Eden ja Cedar Paul kirjoittavat Racism-kirjan esipuheessa hänen “väsymättömästä työstään auttaakseen henkilöitä, jotka ovat onnekkaampien kuolevaisten vainon kohteena sen vuoksi, että heillä on epätavallista tyyppiä oleva seksuaalihormoninen toiminta”. Kauan ennen 1960-luvun “seksuaalista vallankumousta” Magnus Hirschfeld oli ristiretkellä homoseksuaalisuuden ja muun epänormaalin seksuaalisen käytöksen “normalisoinnin” puolesta.
Hirschfeld oli Berliinin Seksuaalitieteen instituutin perustaja ja hän auttoi organisoimaan “seksologian” kansainvälisellä tasolla. Vuonna 1922 antisemiitit hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja lähes tappoivat hänet Münchenissä. Toukokuussa 1933 natsit sulkivat hänen Seksuaalitieteen instituuttinsa ja Hirschfeld pakeni Ranskaan, jossa hän eli kuolemaansa asti vuonna 1935.
Racism omistautuu pitkälti erittäin poleemiseen 1800- ja 1900-lukujen päärotuideologioiden ja -teorioiden “kumoamiseen”. Kirjoittajat, joita Hirschfeld kritisoi, hänen lempikohteensa – kansallissosialistien itsensä lisäksi – olivat sellaiset hahmot kuin Arthur de Gobineau, Vacher de Lapouge, Houston Stewart Chamberlain ja muita, jotka tänä päivänä yleisesti tyrmätään “pseudotieteilijöinä”. Itse asiassa se on sopimaton termi. Jotkin heistä eivät ollenkaan yrittäneet kirjoittaa tiedemiehinä vaan ennemmin poliittisina teoreetikkoina, kun taas toisia voisi paremmin kuvailla esitieteellisiksi rodusta kirjoittaneiksi, jotka työskentelivät riittämättömän tiedon, käsitteiden, metodologian ja terminologian kanssa. Hirschfeld voi olla oikeassa torjuessaan heidän suurimmat virheensä, mutta hänen irvistelynsä heille heidän virheidensä vuoksi on sama kuin pilkkaisi Kopernikusta ja Kepleriä sen vuoksi, että he jatkoivat joidenkin keskiaikaisen astronomian virheellisten tietojen hyväksymistä.
Jopa silloin, kun Hirschfeld on oikeassa varhaisten rotuteoreetikkojen kritiikissään, se johtuu usein siitä, että hän on valinnut helppoja kohteita. Hänen “rasismin” “tyrmäämisensä” keskittyy pitkälti epärelevantteihin seikkoihin, jotka jopa äärimmäiset rotuerojen kannattajat voisivat helposti tunnustaa tosiksi – kuten se, että kaikki ihmiset ovat osa samaa lajia ja voivat lisääntyä keskenään, että verensiirtoja voidaan tehdä rotujen välillä, että “ei ole sellaista asiaa kuin puhdas rotu”, että rodut ovat identtisiä suurimmassa osassa fyysisiä piirteitään, ettei sefaalinen indeksi ole tarkoituksenmukainen tapa mitata älykkyyttä tai luonnetta jne. Kuitenkin hänen “tieteellinen” todistusaineistonsa on usein lähes anekdotaalista tai yksinkertaisesti hänen omia mielipiteitään esitettynä kyseenalaistamattomana totuutena.
Toisessa osassa hän muistelee nimiä, joita hän pitää 70:nä kaikkein hienoimpana hahmona maailmanhistoriassa. Hän ilmoittaa, että: “Kaikki sellaiset listat, kun ne tehdään puolueettomasti, tulevat osoittamaan, että henkilöt, jotka ovat neroja ja joilla on loistavaa lahjakkuutta, eivät eroa pohjasakasta silmiensä väriltä tai erikoiselta kallon tai nenän muodolta tai miltään ‘etnologisilta’ piirteiltään. Mikä on määräävää ihmisolennoissa ei ole rotu vaan yksilöllisyys.” Hirschfeldille ei näy tulleen mieleen, että kaikki paitsi kahdeksan tai yhdeksän 70 maailmanhistoriallisesta hahmosta listalla ovat valkoisia eurooppalaisia. Joukossa ei ole mustia ja vain kaksi aasialaista (Kungfutse ja Sun Yat-sen).
On mielenkiintoista, että kaikesta “rasismin” halveksunnastaan huolimatta Hirschfeld ei kertaakaan mainitse ÄO-tutkimuksia tai huomattavia psykometrisiä todisteita rodusta ja älykkyydestä, joita oli saatavilla jopa 1930-luvulla. Suurin osa Hirschfeldin polemiikasta on tähdätty intraeurooppalaisten rotuerojen (pohjoinen, alppirotu, Välimeren rotu, dinaarinen rotu jne.) kannattajiin eikä eroihin valkoisten ja muiden suurrotujen välillä (vaikka hän jyrkästi kieltää myös sellaiset erot). Kummallista kyllä, hän ei koskaan viittaa Franz Boasin tai hänen opetuslastensa “rasisminvastaiseen” työhön, vaikka tuo työ oli saatavilla Euroopassa siihen aikaan. Hän ei myöskään ota esiin Frankfurtin koulukunnan ajatuksia, vaikka Hirschfeldin oma väite siitä, että “rasismin” juuret ovat pelossa, itsetunnon puutteessa ja muissa sosiaalisissa ja psykologisissa patologioissa muistuttaa niitä ajatuksia, joita Frankfurtin koulukunta kehitteli.
Hirschfeld ei näytä myöskään – huolimatta omasta juutalaisesta taustastaan ja natsien uhasta juutalaisille – kiinnostuneelta antisemitismistä; yhdessä tai kahdessa lauseessa hän kritisoi juutalaisia itseään heidän etnokeskeisyydestään ja syyttää sionismia uuden “rotuvihan” luomisesta juutalaisten ja arabien välille. Tämän lisäksi Hirschfeld on kova eugeniikan puolustaja, vaikkakaan ei rodullisten linjojen mukaan. Hän on jopa omistanut lyhyehkön luvun tutkiakseen sitä eroa, jota hän kutsuu “gobinismiksi tai galtonismiksi” – toisin sanoen hyökäten ranskalaisen “rasistin” Arthur de Gobineaun ajatusten kimppuun ja puolustaen Francis Galtonin ajatuksia (hän otti käyttöön sanan eugeniikka ja oli sen kehityksen pioneeri). Tänä päivänä useimmat “rasismin” kriitikot ennemmin laittaisivat Galtonin ja Gobineaun samaan sarjaan kuin tekisivät eroa heidän välillään.
Hirschfeldin kirja ei onnistu kumoamaan rodun yhteiskunnallista merkitystä. Sen kritiikki jopa vanhentuneita rotukäsityksiä kohtaan on älyllisesti laiskaa. Kirjan tärkeys ei ole niinkään sen sisällössä vaan siinä, mitä se kertoo meille sanasta “rasismi” ja siitä, kuinka valkoisten rodullisen tiedostamisen viholliset ovat kehittäneet ja käyttäneet sitä omiin tarkoituksiinsa.
Hirschfeld kuvailee omia poliittisia ihanteitaan “panhumanismiksi”, versioksi poliittisesta, kulttuurillisesta ja rodullisesta universalismista. Paulit itse kirjoittavat: “Me olemme sitä mieltä, että Racism-kirjan lukijat tulevat havaitsemaan hyvin selvää vasemmistoon päin suuntautumista […] [Hirschfeld] oli joku, joka käsitti täysin, että seksuaalinen reformi on mahdoton ilman sitä edeltävää taloudellista ja poliittista vallankumousta.”
Hirschfeld tarjoaa Racism-kirjassa jotain, joka on ennen kaikkea “panhumanismin” määritelmä: “Yksilö, olipa hänellä kuinka läheiset siteet naapurustoon, kumppaniin, perheeseen, yhteiseen tonttiin, kieleen, koulutukseen ja kansan sekä maan ympäristöön tahansa, voi löytää vain yhden yhtenäisyyden tunteen, johon hän voi luottaa ja jossa etsiä pysyvää hengellistä sukulaisuutta – koko ihmiskunta, koko ihmisrotu.” Lukuun ottamatta yhtä poikkeusta, hän ei säästele tuomioitaan kansojen, rotujen ja kulttuurien etnokeskisistä lojaliteeteista: “Aina ja joka puolella, paitsi Neuvosto-Venäjällä, ksenofobia, ksenofobia, ksenofobia.” Myöhemmin hän informoi meitä, että “voi olla liian aikaista puhua, mutta ehkä kansallisuuksien ja rotujen ongelma on jo ratkaistu yhdessä kuudesosassa maapallon maapinta-alasta [ts. Stalinin Venäjällä]”.
“Rasismi” on näin ollen termi, jonka alkuperä on vasemmalla, ja se on määritelty niin ja täytetty vasemmiston sille haluavilla merkityksillä siihen pisteeseen, ettei sitä voi käyttää valkoisten rotutietoisuuden tukijoiden parissa mihinkään rakentavaan tarkoitukseen. Jokainen, joka käyttää termiä kuvailemaan itseään tai omia näkemyksiään, on jo sallinut itsensä ujuttamisen vastustajiensa maaperälle ja on jo hävinnyt väittelyn. Hän voi yrittää määrittää termiä eri tavalla, mutta hän joutuu käyttämään suurimman osan ajastaan sen selittämiseen, ettei hän tarkoita sillä sitä, mitä kaikki muut tarkoittavat. Termiä ei voi käyttää vakavien valkoisten rotutietoisuuden kannattajien ajatusten kommunikoimiseen ja se oli alun perinkin tarkoitettu hyödyttömäksi tähän käyttöön niiden mielissä, jotka sen kehittivät.
Sanan “rasismi” alkuperän ymmärtäminen Hirschfeldin polemiikassa tekee selväksi sanan käyttökelvottomuuden mihinkään muuhun tarkoitukseen. Kukaan ei näytä ikinä käyttäneen sanaa kuvaamaan omia ajatuksiaan tai ajatuksia, joiden kanssa hän on samaa mieltä; sanaa “rasismi” on käytetty ainoastaan leimakirveenä muita vastaan. Sanalla ei ole objektiivista merkitystä. Jos kukaan ei kutsu ajatuksiaan “rasismiksi” ja sen ainoa käyttö on niputtaa yhteen ajatukset, joita pidetään valheellisina tai pahoina, silloin sillä ei ole muuta käyttöä kuin eräänlaisena hienona kirosanana, jonka tarkoituksena on yksinkertaisesti demonisoida kaikki, jotka esittävät ajatuksia, joita sen pitäisi muka kuvata.
On selvää, että Magnus Hirschfeldillä oli itsellään syviä ideologisia, ammatillisia ja henkilökohtaisia kaunoja niitä kohtaan, joihin hän käytti tätä sanaa. Nuo kaunat ovat saattaneet laajentua käsittämään koko yhteiskunnan, jonka hän koko uransa ajan liitti seksuaaliseen tukahduttamiseen ja jonka hän halusi korvata eräänlaisella globaalilla kommunismilla “panhumanismin” nimen alla. Olivatpa hänen “rasisminvastaisen” polemiikkinsa huonot ja hyvät puolet mitä tahansa, hänen oma rotutietoisuuden vastustamisensa ei ollut täysin rationaalista eikä täysin välinpitämätöntä. On korkea aika, että rodullisen, kansallisen ja kulttuurillisen tiedostamisen viholliset kuten Hirschfeld ja Frankfurtin koulukunta lakkaavat vaatia monopolia rationaalisuuteen ja tervejärkisyyteen ja että ne pakkomielteet ja motiivit, jotka näyttävät muovaavan heidän ideologioitaan ja poliittista käytöstään, alistetaan samanlaiselle tarkkailulle kuin mitä he soveltavat yhteiskuntiin ja kansoihin, jotka heidän ajattelunsa voi tuhota.
