Matkakertomus: ensimmäinen päivä Almedalenissa

Ensimmäinen päivä: taistelu liberaalia pseudonationalismia vastaan

Almedaleniin saapuneet ruotsalaiset Vastarintaliikkeen edustajat olivat aloittaneet päivänsä jo aikaisin. Saapuessani paikalle lauttamatkan jälkeen perjantaiaamupäivän auringon lämmittäessä oli liikkeen vihreä teltta jo pystytetty ja Vastarintaliikkeen edustajat olivat kukin kiireisinä suorittamassa tehtäviään omilla vastuualueillaan.

Almedalenin poliittisen viikon jokainen päivä on omistettu jonkin tietyn valtapuolueen ääneen päästämiseksi. Aikaisempina viikonpäivinä parrasvaloihin oli päästetty Ruotsin vasemmistopuolueen, liberaalien, keskustapuolueen, sosiaalidemokraattien sekä kristillisdemokraattien edustus. Perjantaina vuorossa olivat perussuomalaisia muistuttavat ruotsidemokraatit, jotka muutamia vuosia takaperin lisäsivät suosiotaan huimasti maahanmuuttokriittisellä ja perinteiseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan tähtäävällä retoriikallaan. Nyt, suosionsa huipulla, puolue on kuitenkin muuttanut linjaansa sosiaalikonservatismin kautta yhä liberaalimpaan suuntaan.

Vaikka ruotsidemokraattien kannattajat puhuvat usein itsestään kansallismielisinä, oli visbyläinen katukuva täynnä varsin sekalaista sakkia. Vihervasemmisto, HBTQ-lobbaajat sekä muut Vastarintaliikettä sekä kansallissosialismia vastustavat tahot olivat omalla tavallaan valmistautuneet toivottamaan meidät tervetulleiksi paikalle. Vastarintaliike olikin päässyt uutisotsikoihin heti aamusta ryhdyttyään siirtämään muualle telttapaikan viereen kerättyä outoa kenkäkasaa. Kenkien siirtely johti jopa rikosepäilyihin, sillä järjestäjien ja poliisin mukaan kyse oli holokaustin uhreja symboloivasta “taideteoksesta”, jonka pilaamisesta esitettiin myös toive korvauksista. Aamupäivällä paikalla on myös “selänkääntäjiä”, jotka seisovat rivissä teltan edessä kirjaa lukien sen sijaan, että he käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen kuunnellakseen poliittisesta vaihtoehdosta.

Vastarintaliikkeen teltta oli houkutellut paikalle paljon yleisöä, ja parlamentaarisen siiven johtaja Pär Öberg oli yleisöjoukon ympäröimä. Ihmiset kuuntelevat mielenkiinnolla ja esittävät kysymyksiä. Myös kadulle jalkautuneet lehtiä jakavat aktivistit käyvät pitkiä keskusteluja ohikulkijoiden kanssa. Heidän reaktionsa ovat vaihtelevia, mutta etenkin jotkut naispuoliset ohikulkijat käyttäytyvät jopa täysin hysteerisesti. Eräs aktivisti kertoo minulle erään naisen suuttuneen todella, kun hän vain tarjosi lehteä luettavaksi.

Suuri osa paikalle väittelemään saapuneista on keski-ikäisiä tai hiukan sitä nuorempia ruotsalaisnaisia, joilla ei ole tarjota mitään loogisia vasta-argumentteja aktivistien näkemyksille. Esimerkiksi eräs monikulttuuria puolustava keski-ikäinen nainen väittelyn päätteeksi suuttuneena myöntyi lähtemään Afrikkaan ja elämään paikallisen elintason mukaan, koska “kaikki ovat samanarvoisia”. Ja juuri tuo “kaikki ovat samanarvoisia” onkin mantra, jota lähes kaikki monikulttuuria puolustamaan tulevat toistavat yksi toisensa jälkeen.

Telttojen ja pääpuheiden lisäksi Almedalen on täynnä ohjelmaa, pääasiallisesti valtamedian järjestämänä. Suuret lehdet ja mediat kuten Expressen, Svenska Dagbladet, Dagens Nyheter, SVT ja TV4 ovat esillä vahvasti, mutta vaikka erilaisia mediakanavia on runsaasti, ei se ole merkki siitä, että vaihtoehtoista informaatiota olisi niin ikään saatavilla, sillä useiden edellä mainittujen medioiden omistajuus on keskitetty esimerkiksi Bonnier-konsernille.

Ruotsin yleisradion SVT:n päivän ohjelmassa on kuitenkin päivän muuhun tarjontaan verrattuna eräs hyvin mielenkiintoiselle vaikuttava ohjelmanumero nimeltä “Vaalivuosi 2018 – onko ruotsalaista demokratiaa vastaan olemassa uhkaa?”, jota menenkin seuraamaan paikalle. SVT:n paikalle kutsuma asiantuntija on Jan Scherman, jonka esitetään toimineen TV4:n johtotehtävissä aikaisemmin ja joka on nyt demokratiasta kertovan TV-sarjan tuottajana.

Haastateltava Scherman kertookin heti alkuun mielenkiinnon herättämiseksi demokratian voivan huonosti. Osasyynä on laskeva kiinnostus politiikkaa kohtaan ja se, etteivät parhaiten tehtäviin soveltuvat tunne mielenkiintoa politiikkaan. Yleisesti on myös vaikeaa saada ihmisiä puhumaan mistään aiheeseen liittyvästä. Scherman mainitsee haluavansa nähdä ihmisiä, jotka tuntevat paloa yhteiskunnan parantamiseen, mutta samalla kun hän liikkuu aiheessaan kohti median ja vallan symbioosia ja mainitsee, kuinka demokraattisesti valitut edustajat alkavat muutaman eduskuntakauden jälkeen “ymmärtää systeemiä”, alkaa todellinen isovelisysteemin lobbaaminen.

Scherman puhuu sosiaalisen median mahdollisuuksista mielipidevaikuttamiseen mainosten ja ilmoitusten avulla. Hän mainitsee myös, kuinka ihmisiin, jotka eivät edes käy äänestämässä tai jotka eivät muutoin ole niin poliittisesti kiinnostuneita, voi vaikuttaa muun kun suoran poliittisen vaikuttamisen kautta. Schermanin mukaan poliittinen järjestelmä ei ole käyttänyt vielä tarpeeksi tämänkaltaista lobbaamista.

Tämän jälkeen Scherman ajautuukin hieman sivuraiteille sisällyttääkseen mukaan tunnekommentin, jossa hän kertoo pienen anekdootin. Hän myös mainitsee Donald Trumpin ja Hitlerin ja kysyy, kuinka näin voi käydä. Pakostakin mieleen tulee yleiseen syyllistämiseen käytetty holokaustimantra “Ei enää koskaan!”, kun Scherman puheessaan absurdisti tarkoittaa, että Hitlerin ja Trumpin kaltaiset ihmiset pääsivät valtaan, koska kukaan ei tehnyt mitään.

Puheenvuoronsa päätteeksi Schermanin mukaan demokratiaa täytyy muokata koko ajan, ja hänen visionsa tulevaisuuden työnsaraksi on epäsuora mielipidevaikuttaminen ihmisiin. Myöhempi katsaus Jan Schermanin henkilöhistoriaan ei tule yllätyksenä: kyseessä on kuin onkin etnisesti juutalaistaustainen entinen syndikalisti, joka sekä itse että perheenjäsentensä kanssa on tuttu sionistimedian pyöröovisysteemille, jossa hän on työskennellyt useissa Ruotsin johtomedioissa mukaan lukien Aftonbladet, SVT, Sveriges Radio sekä useat Bonnierin alaisuuteen kuuluvat yhtiöt TV4:n lisäksi.

Teltalle paluun jälkeen paikan ohi marssivat pian “suvaitsevaisuuttaan” osoittavat homolobbaajat sateenkaarilippujen ja muutamat paraatiasujen kanssa. Suuri osa marssijoista vaikutti olevan nuoria naisia ja maahanmuuttajia, mutta mahtui joukkoon myös melko usea ylipainoinen keski-ikäinen mies tai epämääräisiä henkilöitä – eräässäkin sian kuvin koristellussa kyltissä luki “Ylpeä äiti nöff nöff”.

Osa marssijoista kantoi myös Daavidin tähdin koristeltuja sateenkaarilippuja ja kristittyjen symboleja, mutta marssin tarkoituksena oli lisäksi edustaa kulttuurimarxistisia puolueita ja organisaatioita, kuten Vihreät, Sosiaalidemokraatit, Vasemmistopuolue, Feministinen aloite, Piraattipuolue sekä ironisesti myös Pelastakaa Lapset. Vastarintaliike ei jäänyt kuitenkaan vain seuraamaan kulkuetta sivusta vaan ilmoitti murskaavansa homolobbaajat.

Pienikokoiseksi jäänyt suvaitsevaisuusmarssi oli ohi pian ja tavalliset ihmiset palasivat teltalle keskustelemaan. Vastarintaliikkeen puheita odotellessa menen kiertelemään muutaman liikkeen jäsenen kanssa tapahtuma-aluetta. Läheltä löytyy ruotsidemokraattien teltta, jonka seinällä on suuri informatiivinen banderolli, johon on kerätty erilaista tilastofaktaa Tukholman asuntotilanteen vaikeudesta, sosiaalituista, työttömyydestä ja seksuaalirikosten lisääntymisestä. Esillä on myös teksti “Nyt riittää!”. Haen ruotsidemokraattien esitteet nähdäkseni, mitä niissä sanotaan.

Toinen esitteistä kertoo puolueen visioista Ruotsin suurkaupunkien asukkaille ja toinen hiukan triviaalisti ruotsalaisesta kirkosta ja tulevista kirkkovaaleista. Kansallismielisyydellä ratsastava ruotsidemokraatit osaa muita valtapuolueita paremmin osoittaa tavallisia kansalaisia koskevat käytännön ongelmat yhteiskunnassa, mikä luultavasti onkin eräs pääsyy puolueen suosioon.

Vaikka teltan banderollissa kerrottiin monikulttuurisen Malmön kaupungin konkurssivalmiudesta, maahanmuuttajien työttömyydestä sekä siitä, että seksuaalirikokset ovat lisääntyneet 61 prosentilla Tukholmassa viimeisen kymmenen vuoden aikana, on puolue alkanut viime vuosien aikana yhä kiivaammin puolustaa monikulttuurista yhteiskuntaa, josta taasen Ruotsin nykyiset, tavallista kansalaista koskevat ongelmat monessa määrin juontuvat – nämäkään traagiset yksityiskohdat eivät kuitenkaan tietenkään ole mitään verrattuina ruotsalaisten ja samalla koko Euroopan kansojen kansanmurhapolitiikan tukemiselle.

Perjantaina esillä on myös pienpuolueita, jotka eivät ole ainakaan vielä eduskunnassa. Kaikkien onneksi homolobbaajien lempipuolue Feministinen aloite päätti olla tulematta Almedaleniin Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen takia.

Ruotsin vihreiden toimiessa vain verojen lisääjänä ja kaupunkipoliitikkoina oli paikalle tullut myös eläinten oikeuksiin keskittyvä Djurens parti -puolue. Vaikka keskustellessa kävi ilmi, ettei puolueen edustaja juuri halunnut ottaa kantaa muihin asioihin kuin niihin, jotka käsittelivät eläinten oikeuksia, on päivänselvää, että maailmanlaajuinen ihmisten joukkomigraatio ei ole vain uhkakuva eri ihmispopulaatioille vaan myös elämille ja luonnolle. Se myös lisää niitä eettisiä ongelmia, jotka koskevat Pohjoismaissa ja Euroopassa kulutettavan lihan tuotantoa.

Palatessani teltalle päin piti satama-alueen puhujakorokkeella puhetta pienpuolue De Fria, joka myös oli herännyt pohjoismaisen yhteiskunnan eräisiin suurimpiin ongelmakohtiin, nimittäin raha- ja pankkisysteemiin, nykydemokratiaan, Ruotsin aseteollisuuteen ja vallan jakautumiseen. Puolue on keskittänyt toimintaansa maahanmuuttajalähiöihin, ja paikalla onkin useita nuoria lähi-itämaisia mieskannattajia.

Puolueen aasialaistaustainen edustaja ojensi minulle esitteen, joka kertoo, kuinka raha on käytännössä luotu tyhjästä lainasysteemin avulla ja kuinka lainojen korko kasvaa koron päälle, kun kuluttajien täytyy ottaa uutta lainaa maksaakseen vanhoja lainoja, kun taas todellisuudessa yhteiskunnassa liikkuvaa rahaa ei ole olemassa samassa määrässä. Se, joka kontrolloi rahanmäärää, kontrolloi samalla maan taloutta ja sitä kautta politiikkaa, minkä vuoksi demokratia nykypäivänä tarkoittaa ekonomista demokratiaa.

Huomatessaan minulla olevan mukana muistiinpanovälineet hän kysyy, mitä puoluetta itse edustan, ja vastaan olevani paikalla Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen kanssa. Tästä aasialaisnainen yllättyneenä kysyy: “Mutta tehän olette natsipuolue!” Kysyn naiselta, mikä hänen määritelmänsä natsista on. Hän vastaakin: “Niinpä. Se on, mitä media väittää.” Löydämmekin helposti yhteisen sävelen siitä, kuinka poliittista, taloudellista ja median valtaa käytetään ja kuinka näiden takana ovat samat tahot.

Jään aukiolle odottamaan, sillä vuorossa ovat Vastarintaliikkeen edustajien puheenvuorot. Huomaan, kuinka siviilipukuinen poliisi tulee seisomaan viereeni. Eräs vasemmistolainen nuori nainen havaitsee saman ja tuleekin valittamaan poliisille, kuinka hänen ei tulisi olla yleisön joukossa “näyttämässä tukea” siitäkin huolimatta, että hän on paikalla turvallisuussyistä. Poliisi vastaa naiselle olevansa paikalla turvaamassa demokratiaa. Myöhemmin saan kylläkin huomata poliisin politisoituneet tavoitteet ja toimintatavat, joissa periaate “Kaikki ovat samanarvoisia” ei päde.

Ensimmäisenä Vastarintaliikkeen puhujana on Pär Öberg, joka tiivistetysti kertoo, miksi Vastarintaliike on paikalla. Hän kertoo myös järjestöstä kehottaen ihmisiä tuleman teltalle keskustelemaan ja ottamaan selvää asioista. Öberg kertoo syitä siihen, miksei kansalla ole päätösvaltaa. Hän ottaa esimerkiksi EU:n, vallankäytön kunnallispolitiikassa, väittelyn puuttumisen ja sen, että useimmat tärkeimmät päätökset on jo tehty, toisin sanoen päätöksentekosysteemi on korruptoitunut. Öberg käy myös läpi Vastarintaliikkeen poliittisen manifestin. Panen merkille vieressäni seisovan iloisen ja nuoren ruotsalaispariskunnan, jonka ranteissa on ruotsidemokraattien rannemerkit. He taputtavat ja huutavat kannattavasti jokaiselle manifestin kohdalle.

Öbergin jälkeen korokkeelle nousee Simon Lindberg. Lindbergin voimakas ja vakava puhe käsittelee syvällisesti ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmia ja muutoksia, joita tarvitaan, jotta kansakunta saataisiin takaisin jaloilleen. Hän osoittaa myös puheensa ruotsidemokraattien kannattajille, jotka tunnistavat nämä ongelmat sekä luultavasti myös radikaalin muutoksen tarpeen, mutta jotka syystä tai toisesta yhä uskovat pseudonationalistisiin ruotsidemokraatteihin tai jotka ovat olleet toivottomia muiden vaihtoehtojen puuttuessa.

Ruotsidemokraatit ovat todellakin painineet viime vuodet sisäisten ongelmiensa kanssa. Näihin on esimerkiksi kuulunut noitajahti niitä kohtaan, jotka ovat jollakin tavalla esittäneet radikaalimpia mielipiteitä kuin puolueen alati liberaalimmaksi muuttuneen linja. Kun edellisvaaleissa puolueen suosio paljolti perustui maahanmuuttokriittisyyteen, on puolueen johto etenkin aivan viime aikoina puhunut maahanmuuton puolesta. Puolue on jopa määritellyt oman “kansallismielisyytensä” seuraavasti:

“Ruotsidemokraattien kansallismielisyys on avointa ja ei-rasistista […]. Ruotsidemokraatit määrittelevät ruotsalaisen kansakunnan lojaalisuuden, saman identiteetin, saman kielen ja saman kulttuurin termein. Käsityksemme mukaan ruotsalaiseen kansakuntaan pääsee jäseneksi joko syntymällä siihen tai myöhemmin elämässä valitsemalla olemaan osa sitä aktiivisesti.”

Pseudonationalismi on oikea termi kuvaamaan ruotsidemokraatteja myös sen vuoksi, että puolue puolustaa globalistisia sekä sionistisia intressejä ruotsalaisesti vahvan Ruotsin sijaan. Vaikka tavalliselle äänestäjälle ruotsidemokraatit olisivat olleet tärkeä juuri maahanmuuttokysymyksen vuoksi, ei tätäkään voi enää käyttää tekosyynä silmien sulkemiselta muissa poliittisissa kysymyksissä ruotsidemokraattien äänestämisen perusteluksi.

Edellä mainitut seikat tulivatkin ilmi Almedalenin perjantain pääpuheessa. Päivän teeman mukaisesti tapahtumapaikan päälavalla illan päätteeksi puhujaksi oli saapunut ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkesson. Åkesson aloittaa suurin elein kansallisylpeyteen vetoavan musiikkiefektin ja ruotsalaisen suurvaltamahdin romantisoijan Verner von Heidenstamin runon avulla.

Olin ollut seuraamassa Åkessonin puheita aiemminkin viime eduskuntavaalien aikaan, ja silloin olikin helppo ymmärtää, miksi hän herätti monissa äänestäjissä toivoa. Tällä kertaa aiemmin erittäin energeettinen ja karismaattinen Åkesson vaikutti kuitenkin lähinnä väsyneeltä. Ehkäpä takinkääntöpolitiikka ja epätoivoinen äänten metsästäminen olivat puristaneet kaikki mehut Åkessonista.

Hiukan hämmentävää oli kuitenkin se, että puheensa alussa Åkesson käytti samanlaisia ilmaisuja ja tarkoituksia kuin Vastarintaliikkeen Lindberg, mutta siinä missä Lindberg tarkoitti jokaista lausumaansa sanaa tuntuivat Åkessonin sanat täysin tyhjiltä. Hänen sanansa liikkuvat abstrakteilla alueilla Ruotsista – ja sitten hän vetää esiin nyyhkytarinan irakilaisesta maahanmuuttajasta. Tämä tarina on osa lyhyitä henkilötarinoita, joita ruotsidemokraatit mielellään käyttävät aivan kuten esitteissäänkin.

Eräs toinen Åkessonin esimerkki ruotsalaisesta kärsimysnäytelmästä on nuori opiskelijanainen, joka on kokenut seksuaalista ahdistelua. Åkesson kuitenkin välttelee maahanmuuton osoittamista ongelmalliseksi siitäkin huolimatta, että seksuaalinen ahdistelu on lisääntynyt dramaattisesti Euroopan ulkopuolisen maahanmuuton ja etenkin viimeisen vuoden niin kutsutun pakolaiskriisin aikaan.

Siinä missä henkilötarinat saivat kuuntelijana korvat hörölle ja silmät pyöreiksi, Åkesson pääsee puheensa toiseen osaan – siihen, jossa pyritään vaikuttamaan. Tämän osan hän aloittaakin kertomalla, että kansankoti täytyy ottaa takaisin. Vaikka ruotsidemokraatit kertovat yhä kirkkovaaliteemassaan arvostavansa perinteitä, sanoo Åkesson nyt, etteivät asiat olleet ennen paremmin. Hänen mukaansa aikaa ei voi pysäyttää, ajassa ei voi mennä taaksepäin eikä se edes ole toivottavaa. Åkessonin mielestä ongelmana on vastakkainasettelu rakentavan ja tuhoavan välillä käyttäen vertauksena autonrakentajia ja autonpolttajia.

Åkessonilla on kuitenkin visio – aivan uusi käsite, jota hän käyttää puheessaan useita kertoja: meidän moderni kansankotimme. Kertoessaan tästä modernista kansankodista Åkesson käyttää hyvin outoja esimerkkejä: se on paikka, jossa kuka tahansa nainen voi mennä naimisiin kenen kanssa haluaa ja jossa kaikki sukupuolet ja ikäryhmät voivat käydä uimassa ja matkustaa samalla bussilla. Kenelle Åkesson oikein puhuu? Katson ympärilleni ja näen yleisön olevan 99-prosenttisesti valkoihoisia ruotsalaisia, luultavasti suurin osa työssäkäyviä ja perheellisiä tai eläkeikäisiä – ja juuri tämän väestön yhtenäisyyden pyrkii ruotsidemokraatit pseudonationalistisella agendallaan rikkomaan.

Åkessonin puhe ei jätä kysymyksiä epäselviksi, sillä loppuun hän myös tuomitsee poliittisen ekstremismin, johon hän haastattelujen perusteella laskee myös Vastarintaliikkeen. On vaikeaa keksiä enää yhtään tekosyitä, miksi kenenkään Ruotsin vapautta ja kansan olemassaoloa kannattavan tulisi enää kannattaa ruotsidemokraatteja, sillä sellaisia syitä ei yksinkertaisesti enää ole.

Puheen jälkeen on jo myöhä, ja tapahtuma-alue tyhjenee. Pitkästä päivästä huolimatta kaikkien ajatukset ovat jo seuraavan päivän aktiviteeteissa.

V. K.