Jotkut ihmiset tajuavat sen, jotkut eivät

Julkaistu: 10.8.2014

10.8.2014 by

Meidän intiaanien odotetaan vihaavan valkoista miestä. Kaikki sanovat minulle näin. Olen kuullut sen valkoisilta, mustilta ja jopa intiaaneilta. No, ikävä tuottaa teille pettymys, mutta minä pidän valkoisista. Totta puhuakseni, ennemminkin ihailen heitä ja heidän kiehtovaa historiaansa.

Tiedän kyllä, mitä te ajattelette. ”Yeagley! Kuinka voit sanoa noin? Kuinka voit ihailla ihmisiä, jotka teurastivat esi-isiäsi, antoivat isorokon niille, jotka jäivät henkiin, ahtoivat heidät reservaatteihin, tekivät heistä kaikista juoppoja ja – viimeisenä nöyryytyksenä – myivät heidän kaivoksensa japanilaisille?”

No, siten kuin minä näen sen, kuka tahansa, joka pystyi pieksemään intiaanin takapuolemme kuten valkoinen mies teki, ansaitsee suurimman kunnioituksemme. Myös kuka tahansa, joka voi piestä comanchen (minun heimoni), ansaitsee kunniamitalin. Ihailen miestä, joka voi piestä minut. Uskallan sanoa, että syvällä kaikkien intiaanien sisällä – ainakin niiden, jotka ovat vielä sydämissään sotureita – on erityinen ihailu valkoista miestä kohtaan.

Kun comanchet ensimmäisen kerran tapasivat valkoisen miehen, hänen käytöksensä ei shokeerannut heitä. He näkivät, että hän otti mitä halusi voimakeinoin. Ja he ymmärsivät – koska comanchet myös tekivät samaa heikommille naapureilleen. Jos minun esi-isäni olisivat olleet tarpeeksi vahvoja, he olisivat ottaneet valkoisen miehen maan, ennemmin kuin toisinpäin. Eivätkä he olisi tunteneet syyllisyyttä siitä jälkeenpäin. Ette olisi nähnyt kenenkään voitetun valkoisen saavan affirmative actionia (amerikkalainen käytäntö, jossa henkilö saa lisäpisteitä työhön tai opiskelupaikkaan hakiessaan, jos hän kuuluu johonkin vähemmistöön, suom. huom.) comancheilta. Kun yksi kenraali antautuu toiselle, he tervehtivät toisiaan. Se ei tarkoita sitä, ettei heidän välillään olisi katkeruutta. Se tarkoittaa vain sitä, että soturi kunnioittaa vihollistaan.

Valkoiset ymmärtävät tämän, koska myös he tulevat soturikulttuurista. Valkoisella miehellä on suurta kunnioitusta intiaania kohtaan. En sano, että hän aina kohtelee meitä niin kuin me haluaisimme hänen kohtelevan. Hän kuitenkin kunnioittaa meitä siitä, että tarjosimme kunnon vastuksen. Oletteko koskaan huomanneet, kuinka cowboy- ja intiaanielokuvissa keskitytään aina samoihin heimoihin? Joko siouxeihin, apacheihin tai comancheihin. Valkoiset muistavat nuo heimot, koska ne taistelivat kovasti ja olivat viimeiset, jotka antautuivat. Miksi USA:n asevoimilla on helikoptereita, jotka on nimetty ”Apache” tai ”Comanche”, muttei yhtäkään, joka olisi nimetty ”Arikara” tai ”Ojibwa”? He nimeävät asejärjestelmänsä hurjimpien heimojen mukaan, koska he haluavat mukaan jotain tästä hurjuudesta.

1930-luvulla soturihenki oli yhä vahva niin intiaaneissa kuin valkoisissakin. Tuohon aikaan Oceti Sakowin Hunkpapa Sioux -vanhimmat Standing Rockista kunnioittivat Pohjois-Dakotan yliopistoa antamalla heille luvan käyttää nimeä Fighting Sioux (’Taisteleva sioux’, suom. huom.) urheilujoukkueistaan. Siihen aikaan monet vanhemmat ihmiset, niin valkoiset kuin intiaanitkin, muistivat vielä viimeiset sodat. Wounded Knee oli heille tuoreempi asia kuin meille toinen maailmansota. Silti he tervehtivät toisiaan, soturi soturia – koska yksi taisteleva kansa ymmärtää toista.

Tänä päivänä vasemmistolaiset sanovat meille, että Fighting Sioux on nimi, joka loukkaa intiaaneja, ja että meidän täytyy vaatia yliopistoa muuttamaan sitä. Luulen, että sama pätee myös Apache- ja Comanche-helikoptereihin. Olen kirjoittanut muita kolumneja tästä aiheesta. Kaikki tietävät, mitä mieltä olen. Olen niiden sioux-vanhimpien puolella, jotka ovat sitä mieltä, että soturi voi kunnioittaa vihollistaan. Jotkut ihmiset tajuavat sen, jotkut eivät.

Keith Rushing ei tajua. Hän on Hamptonista, Virginiasta, tuleva musta mies, joka kirjoitti minulle helmikuun 22. päivä vastauksena helmikuun 13. päivän kolumniini ”Don’t Walk the Black Man’s Path” (’Älä kulje mustan miehen polkua’, suom. huom.). Herra Rushingia oli ”shokeerannut” asenteeni.

”Olen varma, että käsität, että viittaus Fighting Sioux -joukkueeseen on sama asia kuin kutsua Amerikan alkuperäisasukkaita villeiksi intiaaneiksi”, hän luennoi minulle. ”Olen musta mies, mutten ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi valkoisten omistamilla urheilujoukkueilla on tämä fantasia hurjista intiaanisotureista, kun he ovat, ikävä kyllä, tuhonneet niin monia intiaaneja. Tässä on kyse jostain sairaasta ironiasta.”

Herra Rushingin mielestä ”hurja intiaanisoturi” ei ole muuta kuin valkoisten ”fantasia”. Me emme olleet sotureita, hän vihjaa, vaan köyhiä, puolustuskyvyttömiä uhreja, joita ”tuhottiin” ilman, että he pistivät hanttiin. Ruhingista näyttää tuntuvan, että siinä on enemmän kunniaa, että on pateettinen. Ehkä hänestä tuntuu siltä, että meidän pitäisi ajatella itseämme alkoholisteina, diabeetikkoina, itsemurhaan taipuvaisina ja työttöminä. Ei kiitos.

Valkoinen mies on ehkä ottanut maani. Hän otti sen kuitenkin kuin soturi – reilusti, ja sillä siisti. Kyllä, hän kohteli kansaani kovakouraisesti. Hän ei silti koskaan kiistänyt heidän rohkeuttaan, ei koskaan hylännyt muistoa heistä sotureina.

Te kuitenkin teitte niin, herra Rushing. Te teitte niin.

Tri David A. Yeagley

Aiheeseen liittyen

Asiasanat

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 merkkiä jäljellä