Rakkaudesta

Elämme aikakaudella, jolla eräs julkisen keskustelun yleisimmistä agendoista pyrkii vakuuttamaan meidät siitä, että avain tulevaisuuteen on globalisaatio: pääoman lisääntyminen suorina ulkomaisina sijoituksina, kulttuurisen monimuotoisuuden vähentyminen, valtioiden suvereniteetin vähentyminen (mikä luonnollisesti johtaa vallan siirtymiseen ylikansallisille organisaatiolle) sekä siirtolaisuuden lisääntyminen.

Samaan aikaan meille kerrotaan, että erilaisuus on rikkaus ja että suvaitsevaisuus yksi tärkeimmistä arvoista, joka meidän jokaisen tulisi omaksua ja vaalia. Nämä asiat riitelevät keskenään radikaalisti. Siitä myöhemmin lisää.

Luonnollisesti tämän kehityksen esteenä on nationalismi. Nationalismin paheksuminen ja mustamaalaaminen on mediassa jo päivittäistä, ja siihen pyritään lähes poikkeuksetta kytkemään mahdollisimman negatiivisia asioita: epärehellisyyttä ja suoranaista valehtelua, sivistymättömyyttä ja ennen kaikkea vihaa. Vihaista puhetta löytyy jokaisen rivin välistä, ja patriootit tappavat puhtoisia runopoikia asema-aukioilla. Missään tapauksessa kyseessä ei ainakaan pitäisi olla viha. Vaan rakkaus.

Ihminen voi ja hänen tulisi olla kosmopoliitti siinä mielessä, että hän tunnustaa kaikkien ihmiskunnan jäsenten ihmisarvon ja ihmisoikeudet eikä korota omiaan muiden yli. Tämä ei kuitenkaan ole mikään peruste maailmanvaltiolle, vaan päinvastoin. Tällaisessa maailmassa myös paikallisuus ja kansallisuus voidaan nimittäin nähdä ihmisen hyvän elämän toteuttamisen välineinä, mitä ne ovatkin. Maailmanvaltion vaatiminen on perusteetonta ja yhdenlaista totalitarismia sekin. Miksi kansallisvaltioihin perustava identiteetti pitäisi väkisin korvata esimerkiksi eurooppalaisella identiteetillä? Eikö olisi parempi ymmärtää, että jo me eurooppalaiset eroamme toisistamme kuin yö päivästä, ja eikä olisi parempi kunnioittaa näitä eroja?

Nationalismi on täysin välttämätön aate kansakunnan säilymisen kannalta. Mikäli kansakunta ei ole nationalistinen, sen identiteetti vaihtuu naapurikansan identiteetiksi tai vallanpitäjän identiteetiksi. Kysymys on oikeastaan evoluutiosta kansojen tasolla: isompi ja vahvempi kansa sulauttaa pienempiä kansoja itseensä, ja pienet yrittävät pysyä hengissä. Mikäli niillä on riittävän vahva identiteetti, se myös onnistuu. Terveisiä Raatteen tieltä seitsemänkymmenenviiden vuoden takaa.

Nationalismi on yksi niitä palikoista, joita tarvitaan oman kulttuurin luomiselle sekä kansan säilymiselle historian lehtien havistessa ja muutoksen myrskytuulien puhaltaessa. Ilman nationalismia ei kansakunta kuitenkaan säily. Kaikesta tulee yhtä ja samaa, värittömän harmaata massaa: kuluttajia, helposti ohjattavia ja hallittavia lampaita. Mitään erilaisuutta ei jää jäljelle. Kulttuurit ja perinteet perustuvat vahvasti paikallisuuteen, niiden ikiaikaisille synnyinseuduille, joilla ne saavat elää ja kukoistaa kaikessa kauneudessaan. Mikäli tavoitteena on säilyttää erilaisuus, etniset kansallisvaltiot ja kansat, tarvitaan nationalismia.

Joskus harvoin nämä sulautetut kansat muodostavat täysin uuden identiteetin, kuten on käynyt esimerkiksi USA:n kohdalla. Silloin tällainen kansakunta alkaa muokata muita kansoja kaltaisekseen sekä viedä tätä “amerikkalaista” identiteettiä joka puolelle, tähän asti varsin menestyksekkäästikin. Vastaanottajien mielipidettä tosin ei yleensä kysellä. Todellisuudessa USA:n identiteetti on täysin pirstaleina, ja sen vaikutuksia voi tarkastella esimerkiksi meneillään olevasta presidenttikamppailusta.

Yleinen väärä luulo on, että nationalistinen kansa pitää muita kansoja omaansa alempiarvoisempina ja pyrkii hyödyntämään niitä jopa väkivaltaisesti. Nämä piirteet sen sijaan kuuluvat kolonialismiin sekä imperialismiin, jotka meille suomalaisille ovat vähemmän tuttuja aiheita. Pieni esimerkki kuitenkin löytyy historiasta. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa moni suomalainen sotilas, joka oli taistellut kurinalaisesti, kunnes talvisodassa menetetyt alueet oli vallattu takaisin, alkoi kapinoida, kun heidän käskettiin edetä yli vanhan Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan. Se ei ollut heidän mielestään oikein. He olivat nationalistisia patriootteja, mutta ajatus Suur-Suomesta oli vieras. Jokainen siivotkoon oman tonttinsa.

Kansallistunne on itsestäänselvyys poikkeuksetta kaikille vahvoille kansoille. Siitä kumpuava voima ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat läpi historian taanneet pienillekin kansoille oikeutuksen ja voiman selvitä läpi maailmanhistorian. Miettikää esimerkiksi Suomen jääkiekkomaajoukkueen kultajuhlia: hiljainen ja yrmy kansa kokoontuu valtaviksi joukoiksi läpi Suomen, hymyilee, nauraa ja halaa toisiaan. Ideologiset ja yhteiskunnalliset erimielisyydet unohdetaan pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi, joka on nykyaikana poikkeuksellinen. Päällimmäiset tunteet ovat ilo, terve ylpeys ja rakkaus. Yhteenkuuluvuuden tunne. Kansallistunne. Mihin pystyisikään kansa, joka voisi elää tällä mentaliteetilla useammin kuin päivän kerran kuudessatoista vuodessa?

Nationalismi on uskoa oman kansakunnan oikeuteen olla olemassa osana maailmaa, sen maita ja ihmisiä. Se on toivoa siitä, että sen jäsenet tekevät valintoja, jotka takaavat turvallisen tulevaisuuden myös tuleville sukupolvillemme. Se on rakkautta kotia, perhettä, synnyinseutua, kulttuuri-identiteettiä, perinteitä, arvoja ja kansaa kohtaan.

Ja suurin niistä on rakkaus.

Ville Kivioja

Vieraileva kirjoittaja

Artikkelin on kirjoittanut vieraileva kirjoittaja. Kaikki tekstissä esitetyt näkemykset eivät välttämättä edusta täysin Vastarintaliikkeen virallista kantaa.