Jochen Peiperin viimeinen taisto

Julkaistu: 4.10.2014

4.10.2014 by

Jochen Peiper syntyi Berliinissä 30. tammikuuta 1915 upseerin poikana. Kolmannen valtakunnan aikana hän kuului SS-Leibstandarte Adolf Hitleriin. 1938 hänestä tuli Reichsführer-SS Heinrich Himmlerin adjutantti, mutta sodan sytyttyä hän halusi rintamalle. Peiper komensi 10:ttä SS-Leibstandarte A. H. -komppaniaa Puolassa, Hollannissa, Belgiassa ja Ranskassa. 1941 hän taisteli Venäjällä 2. Panzergrenadier -rykmentin 3:nnessa Panzergrenadier -pataljoonassa. Hän siirtyi kenraali Postelin 320. Jalkaväkidivisioonaan, joka oli saarrettuna Harkovassa. 19. maaliskuuta 1943 Peiper valloitti Bielgorodin. Syyskuussa 1943 hän taisteli Italiassa. Marraskuussa 1943 hän taisteli Valtakunnan puolesta Jitomirissä ja murtautui saartorenkaan läpi Kamenets Podolskissa 1. armeijakunnan kanssa. Lokakuuhun 1944 asti hän taisteli itärintamalla. 16. joulukuuta 1944 – Sepp Dietrichin komentaman 6. Panssariarmeijan osana – Peiper taisteli 1. SS-Panssaridivisoona LAH.:n kanssa Ardennien vastahyökkäyksen kärjessä.

AK_Jochen_PeiperPeiper eteni La Gleizeen lähelle Stavelottia. Hänet saarrettiin ja eristettiin muista joukoista. Hänen kuitenkin onnistui paeta miestensä kanssa jalkaisin, ilman ruokaa ja taistelumateriaalia. Sodan lopussa hän taisteli venäläisiä vastaan lähellä Wieniä Tonavan länsipuolella Sepp Dietrichin alaisuudessa. Peiper antautui miestensä kanssa amerikkalaisille Alpeilla Kremsissä. Peiper oli tällöin SS-Obersturmbannführer ja hän kantoi Ritarinristiä miekkojen kera.

Saksan antautumisen jälkeen tämä moitteeton, jalomielinen ja uskomattoman urhea sotilas vangittiin. Häntä hakattiin ja häpäistiin. Häntä syytettiin siitä, että hän oli muka määrännyt amerikkalaisten sotavankien teloittamisen Ardennien operaation aikana Baugnezissa, Malmedyn lähellä. Peiperin taisteluryhmä oli saanut jenkit vangeiksi ja heidät oli jätetty muutamien vartijoiden kanssa eräälle niitylle odottamaan siirtoa. Peiper itse oli rynnistänyt tankkiensa kärjessä kauemmaksi rintamalle Ligneuvilleen. Osa taisteluryhmän joukoista tuli paikalle vasta Peiperin lähdön jälkeen. He juttelivat vartioon jääneiden miesten kanssa. Eräässä tiedusteluvaunussa oli vika ja sitä korjattiin. Yhtäkkiä tankin päällä istuva sotilas huomasi joidenkin jenkkivankien yrittävän pakoa. Varoituslaukaus kuitenkin aiheutti paniikin vankien keskuudessa ja he kaikki juoksivat eri suuntiin. 21 pakenevaa vankia ammuttiin konekivääreillä.

Antautumisen jälkeen 1. SS-Panssaridivisioonan miehet jäljitettiin ja heidät vietiin Zuffenhausenin leirille. 400 miestä siirrettiin Stuttgartin lähellä sijainneeseen Schwäbischin vankilaan. Peiperin joukot koostuivat enimmäkseen erittäin nuorista sotilaista: yksi heistä oli 16-vuotias, kaksi oli 17-vuotiaita, yksitoista oli 18-vuotiaita ja kahdeksan 19-vuotiaita. 72 tuomitusta 22 oli alle 20-vuotiaita. Heitä kaikkia kidutettiin tunnustusten saamiseksi. Peiper toimi esimerkkinä miehilleen ja yhdessä he kestivät nämäkin koettelemukset. Kukaan ei pettänyt joukkojaan. Miehet siirrettiin Dachaun keskitysleirille, jossa 74 syytetystä 72 tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä. Yksi teki itsemurhan ja yksi luovutettiin alsatialaisena ranskalaisen tuomioistuimen eteen. 43 miestä, heidän joukossaan Peiper, tuomittiin hirtettäviksi, 22 miestä tuomittiin elinkautiseen ja kahdeksan miestä 22 vuodeksi ja 11 miestä kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Myöhemmin, uuden kuulemisen jälkeen, kuolemantuomiot muutettiin elinkautisiksi. Yhdentoista vuoden istumisen jälkeen Peiper vapautettiin viimeisenä joulukuussa 1956.

Tammikuussa 1957 Peiper aloitti työt Porschella Frankfurtissa. AY-liike vaati hänen erottamistaan. Sitten hän työskenteli VW:lle Stuttgartissa, mutta sieltäkin hänet erotettiin vasemmistoagitaation vuoksi. Peiper tajusi, ettei hän voinut enää jäädä Saksaan ja muutti perheineen Ranskaan. Vuoden 1940 hyökkäyksen aikana hän oli tutustunut Langres Plateaun seutuun ja tykästynyt sen kauneuteen ja hiljaisuuteen. Hän oli auttanut erästä ranskalaista sotavankia, Saksa-ystävällistä nationalistia, joka oli pantu työskentelemään Reutlingeen Peiperin sukulaisten luo. Saksan ja Ranskan välillä oli silloin sopimus, jonka mukaan jokaista vapaaehtoista Saksaan töihin lähtevää kohden vapautettiin kaksi ranskalaista sotavankia. Peiperin suosituksesta tämän miehen, Gauthierin, sallittiin palata perheensä luo. Gauthier ei ollut unohtanut Peiperia, ja kun Peiperin täytyi lähteä Saksasta 1957, auttoi Gauthier häntä ja myi hänelle vesimyllyn Travesista. Rakennus oli huonossa kunnossa eikä Peiperilla ollut riittäviä varoja sen kunnostamiseen. SS-Obersturmbannführer Erwin Ketelhut osti myöhemmin myllyn itselleen, ja vuonna 1960 Peiper rakensi talon Spannplatelle, korkealle jokitörmälle pensaiden suojaan, jonne ei ollut näkyvyyttä tieltä. Se oli kuin linnoitus. Hän eli siellä 16 vuotta rauhallisesti huolimatta uhkauksista ja nimettömistä puhelinsoitoista.

AK_Peiper_koira11. heinäkuuta 1976 Peiper osti hieman metallilankaa kenneliä varten eräästä kaupasta Vesoulista. Myyjä oli alsatialainen Paul Cacheux, kommunistipuolueen jäsen, joka huomasi aksentista, että Peiper oli saksalainen. Hän oli kysynyt Peiperilta, oliko tämä ollut Ranskassa sodan aikana. Peiper maksoi sekillä, jossa oli hänen nimensä ja osoitteensa. Paul Cacheux tarkisti nimen ”ruskeasta listasta”, johon oli merkitty kaikki kaivatut saksalaiset. Hän välitti tiedon vastarintaliikkeelle. 22. heinäkuuta 1976 kommunistilehti L’humanité kirjoitti: ”Mitä tämä natsi tekee Ranskassa?” Peiperia vaadittiin poistumaan maasta. Lentolehtisiä, joissa Peiper kuvattiin sotarikolliseksi ja natsiksi, jaettiin Travesin asukkaille. ”Peiper, me tuomitsemme sinut 14. heinäkuuta!” -tekstejä ilmestyi seinille. 14. heinäkuuta on Ranskan kansallispäivä.

Heinäkuun 13. päivän aamuna Peiper lähetti syöpäsairaan vaimonsa takaisin Saksaan. Hän ei itse halunnut jättää taloa, koska epäili sen joutuvan tuhopolton kohteeksi. Hänen naapurinsa Ketelhut oli ehdottanut, että Peiper olisi viettänyt yön vesimyllyllä, mutta Peiper oli ollut toista mieltä. Hän ei myöskään halunnut, että Ketelhut olisi jäänyt sinne, koska tämä olisi ampunut kaikki hyökkääjät. ”Ei”, Peiper sanoi, ”tappamista on ollut jo tarpeeksi”. Jochen Peiper odotti talonsa verannalla, josta käsin hän saattoi tarkkailla jokea. Ketelhut oli lainannut hänelle kivääriään. Kello 22.30 Peiper kuuli melua pusikoista ja näki tusinan verran miehiä kapuavan joen törmää ylös. Hän ampui ilmaan pelästyttääkseen humalaiset tunkeilijat pois. He huusivat Peiperia tulemaan ulos. Hän tekikin niin puhuakseen heille.

Mitä tämän jälkeen tapahtui, on vain syyllisten tiedossa. Obersturmbannführer Jochen Peiperin ruumis oli löydettäessä kärventynyt karrelle ja vain metrin pituinen – siltä puuttuivat kädet ja jalat. Hän oli kuollut noin kello 1.00. Talo oli poltettu ja katto oli romahtanut sisään. Mitä tapahtui kello 23.30:n ja kello 1.00:n välisenä aikana? Oliko Obersturmbannführer elossa, kun hänet silvottiin? Oliko hän elossa, kun hänet poltettiin? Syylliset olivat kaataneet lattialle bensiiniä ja sytyttäneet sen palo- ja moottoriöljyn seoksella. Peiper oli maannut makuuhuoneessaan vasemmalla kyljellään selkä seinää vasten. Irtokäsi oli nojannut hänen rintaansa vasten. Mitään ei ollut romahtanut hänen päälleen. Hän oli kuollut valtavaan kuumuuteen. Ruumis ei ollut läpipalanut, mutta se oli kutistunut.

AK_Peiper_talo

Peiperin tunteneiden ja hänestä pitäneiden Erwin Ketelhutin ja ranskalaisten tuttavien mielestä oli väärin, että tämä ritarillinen mies, joka oli aiemmin selviytynyt monista vaaroista, kuoli tällä tavoin. Murhaajat olivat ajaneet autollaan niityn poikki jokitörmälle, jossa kaksi proomua oli odottanut. He olivat ylittäneet joen ja kiivenneet törmän yli pensaiden läpi talolle. Murhan jälkeen he olivat juosseet toiseen suuntaan talon edestä tielle. Palomiehet etsivät puuttuvia ruumiinosia. Ranskan poliisi tutki tapausta kuusi kuukautta. Vesoulin kommunisteja ja Vastarinnan jäseniä kuulusteltiin, mutta kukaan ei tiennyt mitään. Sitten juttu hyllytettiin. Ketään ei koskaan pidätetty tai rangaistu. Travesin alue on harvaan asuttu; asukkaita on vain noin kymmenen neliökilometriä kohden ja kaikki tuntevat toisensa.

Asukkaat tietävät syylliset, mutta eivät paljasta heitä. Me valvomme heinäkuun 13. ja 14. päivän välisen yön protestiksi Obersturmbannführerin ja Ritarinristin kantajan Jochen Peiperin kohtalolle. Häntä vastaan tehty suuri vääryys ei saa jäädä rankaisematta! Julmalla kuolemallaan Jochen Peiper tervehti viimeisen kerran kansaansa ja isänmaatansa.

Aiheeseen liittyen

Asiasanat

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 merkkiä jäljellä