Kunnia on tärkeä käsite kansallemme. Tunne kunniasta tulee sisältä päin, verestämme, ja antaa meille vaistomaisen käsityksen oikeasta ja väärästä.
Monille ihmisille, kansoille ja maailmankatsomuksille kunniakäsite on jotain pinnallista; kasvot, hyvä maine ja status yhteiskunnassa. Hän, joka osoittaa kunnollista käytöstä yhteiskunnallisessa ja yksityisessä elämässään, sen joka täyttää yleisesti tunnustetut säännöt porvarillisesta kunniallisuudesta ja sen joka tietää kuinka kuinka pidetään pinnallinen kuori sisimmän ympärillä, hän on kunniallinen herrasmies pinnallisessa, liberaalissa maailmassa. Yksilöt ja kansat usein huolellisesti vahtivat tätä niin sanottua kunniaa, ja yrittävät siten peittää sisäisen turmeltuneisuutensa ja tyhjyytensä. Heidän vetoomuksensa tähän kunniaansa ei ole mitään muuta kuin ilmaus heidän perustavanlaatuisesta valheellisuudestaan.
Saksalaisella ihmisellä kunnia on osa hänen syvintä olemustaan. Se on hänen luontonsa perustavanlaatuinen arvo. Se kasvaa hänen rodullisen maailmankatsomuksensa syvimmästä perustasta. Kunnia merkitsee uskollisuutta Jumalan luomisjärjestykselle, elämän laeille, veren äänelle, saksalaisen ihmisen sisimmälle itselleen. Kaikkivaltias on istuttanut toiminnan lait ihmisiin ja kansoihin heidän vereensä, sisimpäänsä, tietoisuuteensa. Uskollisuus näille jumalallisille laeille ja jumalallisen luomistyön toteuttaminen ja täyttäminen osoittaa, ketkä ovat ihmisistä suurimpia ja korkeimpia kunnian mittakaavassa.
Tuhansissa suurissa ja pienissä elämän asioissa on tämän kunnian tultava esiin. Hän, joka täynnä intohimoa, iloa ja uskollisuutta palvelee kansaansa sekä suurina hetkinä että yksinkertaisessa arkipäivässä, on hyvin tietoinen kunniastaan. Hän joka pitää verensä ja sielunsa puhtaana, hän joka sydämessään suojelee naisen kunniaa ja perheen iloa, hän joka suorittaa pyhiä velvollisuuksiaan esi-isiään ja jälkeläisiään kohtaan, tietää mitä tarkoittaa saksalainen kunnia.
Hän joka muistaa, että rahat ja omaisuus Luojalta jaettiin koko kansanyhteisyydelle, hän joka näkee itsestäänselvyytenä luopua yltäkylläisyydestään sitä tarvitsevien tähden, hän joka näkee toisen omaisuuden koskemattomana, hän joka suojelee kansan omaisuutta kuin omaansa, hän pitää kunniansa tahriintumattomana. Hän joka näkee ja kohtelee jokaista kansantoveria veriveljenä, hän joka ei kohota itseään kansanystävien yläpuolelle ja ole koppava ja ylimielinen muttei myöskään alistu koiramaisesti niiden ihmisten edessä, joilla on enemmän valtaa; hän on kunnian mies.
Kunnia on uskollisuutta luonnollisuutta kohtaan, uskollisuutta itseään ja kansaansa kohtaan. Saksalaisella ihmisellä ei sitä vastoin ole tarvetta tuhanteen moraaliseen sääntöön, eikä hän tarvitse jotain talmudistista moraaliopasta joka määrittelee tarkat käyttäytymissäännöt seurattavaksi kymmenessä tuhannessa eri elämäntilanteessa. Hänelle hänen kunniansa on selkein kompassi elämässä ja toimintaan eri tilanteissa.
Kunnia edellyttää siis sisäistä totuudenmukaisuutta, aitoutta ja selkeyttä. Saksalaiselle ihmiselle ei ole olemassa mitään kaksoismoraalia julkisen ja yksityisen elämän välillä, uniformuun pukeutuneena tai siviilivaatteissa. Salaisimpien ajatusten, sanojen ja piilotetun toiminnan tulee kestää saksalaisten ihmisten yksityisen kunniatuomioistuimen käsittely ja niin tulee myös hänen toimintansa julkisessa elämässäkin kestää päivänvaloa.
Hän on tietoinen siitä, että jopa hänen kaikkein yksityisimmät tunteensa, inspiraationsa, ajatuksensa ja toimensa ovat aina jollain tavalla rakennuskivinä muotoilemassa hänen luonnettaan. Ne toimivat ruuvimeisselin tavoin muokkaamassa ja kiinnittämässä kuvaa hänen sisimmästä olemuksestaan, ja sitä vastoin vaikuttavat myös ulkoiseen, keholliseen peilikuvaan hänen luonteestaan. Tästä sisäisestä kunniallisuudesta ja tietoisuudesta huolimatta kunnia ei sisällä pahansuopuutta, häikäilemättömyyttä tai moraalisen itsetunnon puutetta. Laajentuminen ja selviytyminen, hienotunteisuus ja myötätunto ovat elämän lakeja kuten Jumalan luomistyökin, ja se on näin ollen saksalaisen ihmisen kunnia.
Tietoisuus siitä, että hänet on kudottu universumin suureen yhteyteen, että jumalallisuus on häntä kohtaan vaikuttava, että Herra on antanut pyhiä ominaisuuksia hänen vereensä, sieluunsa ja henkeensä, että hänen elämänsä on suurta ja merkityksellistä harmonisessa aikakausien ja sukupolvien yhteydessä, ja että hän luottaa Luojan hänelle lahjoittamiin kykyihinsä – kaikki tämä antaa saksalaiselle ihmiselle ansaitun ylpeytensä. Ja tämä ylpeys kuvastuu hänen kunniantunteestaan.
Tämän ylpeän kunniantietoisuuden vuoksi saksalainen mies tuntee, että hänen on pidettävä kunniansa puhtaana. Hän ei myöskään anna kenenkään muun tahrata kunniaansa tai hyökätä sitä kohtaan. Tahra hänen kunniassaan on tahra jumalallisten oikeuksien kirjossa. Hänellä on sitä vastoin pyhä velvollisuus puolustaa kunniaansa pahantahtoisilta ihmisiltä ja kansoilta. Hän ei ole ilkeä eikä arkaluontoinen. Hän myös toimii ajatukset selkeinä, säälimättömästi ja kompromissittomasti kun kaikkein syvin ja pyhin on vaakalaudalla. Hän tulee aina ennen kaikkea olemaan tietoinen siitä, että voi odottaa saavansa muiden kunnioituksen, mikäli hän itse pitää oman kunnian kilpensä puhtaana.
Kaikkina aikoina on Saksassa kunnian menetys ollut suurin häpeä, nöyryytys ja pahinta petturuutta. Kunnian menetys merkitsee siis oman syvimmän olemuksen menetystä. On ollut ja on olemassa aikakausia ja kansoja, joilta kunniakonseptin ymmärrys puuttuu ja jotka osaavat toimia moraalisesti oikein vain piiskattuina tai puhtaan egoismin johdattelemana. Me saksalaiset olemme puolestamme onnellisia ja ylpeitä siitä, että luoja on antanut meille kunnian elämän ohjenuoraksi ja samaan aikaan korkeimmaksi moraaliseksi omaisuudeksi. Olemme onnellisia siitä, että kansallissosialismi on jälleen johdattanut meidät tämän moraalisen perusarvon luo.
Alkuperäinen artikkeli (ruotsiksi): Evig Front
