Yksilöharha

Keskustelupalstoilla sivustaseuraajan rooli, tai Internet-termein ilmaistuna “lurkkaaminen”, on antanut useammin kuin kerran aihetta kolumneihimme. Törmäsin vasemmistolaisella sivustolla käsitteeseen leninismi, ilmeisen negatiivisessa merkityksessä. Liberaaleille kommunisteille skismaa aiheutti erääseen pankkiin kohdistunut terrori-isku, joka tappoi muitakin kuin pankkihenkilöstöä. Moni auktoriteetteja vastustanut punainen pahoitti mielensä keskustelussa, jossa kiisteltiin iskun oheisvahingoista ja taistelun luonteesta.

Keskeinen riidan aihe oli, voidaanko “viattomia” uhrata suurempaa päämäärää tavoiteltaessa. Kirjoitin aihetta lähemmin analysoivan kolumnin kuukausia takaperin, mutta näen aiheelliseksi jatkaa kollektivismin teemalla. Kumpi on lopulta tärkeämpi – yksilö vai yhteisö?

Taannoisessa uutisessa Anders Breivikin asianajaja piti asiakkaansa ajattelua kummallisena, sillä Breivik ei nähnyt uhrejaan yksilöllisinä ihmisinä, vaan lokeroi nämä tiettyyn ryhmään oikeuttaakseen tekonsa. Olemme kirjoittaneet Breivikistä jo aiemmin, joten emme ota tässä kantaa hänen tekoihinsa tai hänen kieroutuneeseen sionistiseen ajatteluunsa. Sen sijaan asianajajan kommentti jäi kummittelemaan mieleen. Tieteellisessä – biologisessa – asiayhteydessä asianajajan kommentti yksilöistä ja ihmisryhmistä vaikutti nimittäin vähintäänkin kummalliselta. Eivätkö yksilöt aina edusta omia viiteryhmiään ja ole jopa individualismin aikakaudella aina hyvin rajallinen osa suurempaa kokonaisuutta? Olipa kyse perheestä, kyläyhteisöstä, poliittisesta ryhmästä tai kansakunnasta edustamme aina ideoita ja muita kaltaisiamme ihmisiä. Se pätee niin politiikkaan, psykologiaan kuin biologiaankin.

Voidaan puhua yksilöharhasta, harhaisesta maailmankuvasta, jossa poukkoilee tasa-arvoisesti sopimuksia tekeviä ja sulassa yhteisymmärryksessä eläviä ihmisatomeja. Kaikki tietysti yhdenvertaisia, kuten liberalismin henkeen kuuluu.

Puhtaita yksilöitä ei ole olemassa. Ei ainakaan siinä mielessä, kuin länsimainen kulttuuri on 1700-luvulta eteenpäin sen käsittänyt. Minkään muun eläinlajin joukossa yksilöllisillä haluilla ja nautinnoilla ei ole pitkällä tähtäimellä mainittavaa merkitystä. Susilaumassa on johtajat sekä seuraajat, mutta kaikkien tarkoitus on yksinkertaisesti edesauttaa lauman selviytymistä. Tämä on luonnonvalinnan synnyttämä vaisto. Ihminen ei eroa tästä, vaikka olemmekin älykkäämpiä ja itsetiedostavia eläimiä. Edes yksin elävät eläimet eivät taistele aistinautintojen ja materiaalisen “onnellisuuden” vuoksi, vaikka syöminen ja muut elämän pikku ilot voivat tuottaa nautintoa.

Individualismiin väistämättä liittyvä ajattelutapa, hetkessä eläminen, on kuolettava asenne. Se on silti harmillisen sitkeässä meissä, sillä se vetoaa ihmisen luontaisiin heikkouksiin. Evoluutio on tehnyt meistä persoja makealle ruoalle, evoluutio on luonut palkitsemismekanismin aivoihimme harrastettuamme raskasta liikuntaa tai seksiä. Myöhemmin olemme oppineet stimuloimaan näitä reseptoreita esimerkiksi keinotekoisilla kemikaaleilla. Olemme kuitenkin unohtaneet, miksi evoluutio loi meille alkujaankaan luontaiset viettimme.

Vietit syntyivät, sillä ne paransivat esi-isiemme selviytymismahdollisuuksia olemassaolon taistelussa. Meidän ei tarvinnut vaivata päätämme asioilla, kuten: “Onko tämän hedelmän syöminen hyväksi selviytymiselleni vai ei?” Viettien ja taipumusten ansiosta hedelmä maistui hyvälle, koska hedelmän ravinteet olivat hyväksi selviytymisellemme. Individualistinen ajatusmalli tekee ominaisuuksista, joiden olemassaololla on aiemmin ollut vain välinearvo, itseisarvon. Nautinto ei palvelekaan enää ryhmän selviytymismahdollisuuksia, vaan yksilön pikkumaisia haluja.

Kansallissosialismin kollektivismin voi kiteyttää taistelussa kaatuneen vapaustaistelija Robert Jay Mathewsin lausahdukseen:

“Kymmenen sydäntä, yksi syke. Sata sydäntä, yksi syke. Kymmenentuhatta sydäntä, yksi syke. Olemme syntyneet taistelemaan ja kuolemaan jatkaaksemme kiertokulkua – oman kansamme kiertokulkua.”

Sebastian Lämsä