Tällä klikkiansojen aikakaudella niin valta- kuin vaihtoehtoismediat yrittävät hakea lukijakuntaa ja mainostuloja julkaisemalla mahdollisimman järkyttävää sisältöä.
Järkyttävän sisällön logiikka on selkeää ja suoraviivaista: jos jotain tapahtumaa höystetään uskomattomilla puolitotuuksilla ja suoranaisilla valheilla, otsikon huomaava lukija tai ohikulkija haluaa tietää asiasta enemmän antaen mainostajille arvokasta aikaa ja pinta-alaa esitellä myymisiään tuijottaville silmäpareille.
Lukija, jonka huomio oli hetkeksi kaapattu, ei välttämättä arvosta sitä, että hänen aikaansa vietiin ja ajatuksiaan sekoitettiin, mutta koska median “sananvapaus” on lainvalvonnalla turvattu, voi informaatiohäirinnän uhri parhaimmillaankin ainoastaan passiivisena harmistua ja jatkaa matkaansa.
Samaa toimintaa käytetään myös paljon poliittisen vaikuttamisen saralla, jossa se on osoittanut erinomaiseksi vaaliaseeksi parlamentaarisissa järjestelmissä. Varsinkin Yhdysvaltojen oikeisto on tehnyt kauhupornon levittämisestä oman taiteenlajinsa. Tästä kielii se, että demokraattinen puolue hallitsi kongressin alahuonetta eli eduskuntaa katkeamatta vuodesta 1954 vuoteen 1994, kunnes Bill Clintonin esiin tuoma moraalinen mädännäisyys siirsi etenkin rotuerottelua ajaneet dixiekraatit ja uskovaiset kristityt republikaanipuolueen helmoihin.
Tätä ei kuitenkaan olisi ehkä ikinä tapahtunut, jos amerikkalaisoikeisto ei olisi verihurtan lailla käynyt Clintonin kimppuun aina, kun hän siihen antoi mahdollisuuden. Vuonna 1996 perustettiin legendaarinen sionistikanava Fox News, joka teki oikeiston kauhukoneesta pysyvän järjestelmän. Demokraateilla ei ole ollut eduskunnassa vuoden 1994 jälkeen enemmistöä neljää vuotta enempää.
Menestys vai tappio?
On huomattavaa, että vaikka “oikeisto” on hallinnut Yhdysvalloissa lakeja säätäviä elimiä 20 vuoden ajan, heidän hallitsemansa osavaltiot eivät ole elpyneet lainkaan. Ainoastaan keskeisimpien perusoikeuksien menetys on onnistuttu estämään ja luisu kohti täyttä sivistyksen lopunaikojen kommunismia Rooman keisarikunnan tapaan on saatu osittain keskeytettyä. Talouden painopiste on siirtynyt sinä aikana “vasemmiston” hallitsemiin kaupunkeihin, ja Manner-Amerikka on monumentaalisen huume-epidemian sekä kaikkialaisen taantuman kahleissa.
Toisin kuin Venäjällä, jossa Vladimir Putinin valtaantulo katkaisi 1990-luvun rappiokierteen, Yhdysvalloissa vastaava vallanvaihto ei siihen vaikuttanut. Kaikista yksinkertaisin selitys tälle on se, millaista maailmankuvaa Amerikan johtajat tarjoavat kansalleen. Vaikka Putinin hallinnosta voi olla montaa mieltä, se ainakin tarjoaa mahdollisuuden yhteisöllisyyteen ja ylpeyteen heille, jotka ovat valmiita uskomaan päättäjiä. Republikaanit sen sijaan tarjoavat kansalleen ainoastaan, aikamme uuskieltä käyttäen, “uhriutumista” eikä sen sijaan lainkaan “voimauttamista”. Se on tarpeeksi ajamaan Amerikan valkoihoiset äänestämään oman (kuvitellun) etunsa mukaisesti joka toinen vuosi, mutta uhriutumispolitiikka ei anna mahdollisuutta heille kehittyä myönteisesti ja kasvaa yhteisönä terveemmäksi.
Karikatyyrinen amerikkalainen katsoo kaapelitelevision kauhupornoa kahdeksan tuntia päivässä revolveri vieressään, ajaa töihin ja lähikauppaan seisovan karhun korkuisella lava-autolla ja eristää sosiaalisesti itsensä ympärillään olevista ihmisistä täydellisesti. Hänen aikansa kuluu pelkäämiseen eikä toimimiseen. Tämä on sisäänrakennettu ongelma. Koska valkoiset käyttivät aikoinaan Yhdysvaltojen perustuslakia perusteluna oikeuksiensa puolustamiselle, he ovat nyt sen kahlitsemia. Heidän vihollisensa saavat vapaasti tehdä myyräntyötään, sillä se on “liberaalin demokratian suojaama oikeus”. Siksi valkoiset voivat ainoastaan kaivautua syvemmälle bunkkeriin ja taistella niistä vähistä rippeistä, joista on lupa riidellä. On selvää toki, ettei tilanne voi jatkua loputtomiin, vaan jommankumman puolen on ennemmin tai myöhemmin pakko irtautua lain asettamista rajoitteista. Mikään sopimus ei ole vielä estänyt maailmanhistorian kulkua ikuisesti.
Toinen esimerkki tarkoituksellisesta pelon kylvämisestä on Saksasta vuodelta 1945. Propagandaministeriö levitti valtakunnanmediassa tietoa neuvostoarmeijan julmuuksista nostaakseen taistelutahtoa kansassa. Propagandaministeriön kuvaamat julmuudet olivat tietenkin totta, mutta mielestäni tämä aiheutti sodasta suhteellisen hyvin säästyneessä Itä-Preussin väestössä epäedullista pakokauhua eikä niinkään jäyhää päättäväisyyttä.
Sodasta nousi lukemattomia saksalaisia, jotka selvisivät epäinhimillisistä kärsimyksistä ja nöyryytyksistä murtumatta löytäen itsestään vielä voimaa jatkaa toimintaa liikkeen puolesta vihamielisen miehityshallinnonkin alla. Kuvaavaa onkin, että soihtua kantoivat ensi sijassa veteraanijärjestöt kuten HIAG ja yksittäiset sotaveteraanit kuten Hans-Ulrich Rudel. Sen sijaan eniten traumatisoituneita olivat he, jotka olivat kauimpana etulinjasta ja joille sävyero rauhallisen elämän ja miehityksen välillä oli kaikista suurin. Olihan Führer itsekin Sommen kranaattikuopissa taistellut, siitä ainoastaan aiempaa enemmän inspiroituneena.
Trumpismi
Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on kieltämättä tehnyt pesäeron aiempiin valtaapitäviin; vaikka hän ei viekään “aatettaan” kaduille, hän ainakin pitää julkisia puheita tavalliselle kansalle. Niissä hän ainakin retoriikan tasolla kyseenalaistaa asioita, jotka ovat selviä ongelmia mutta joista ei saisi vallitsevien käytöstapojen mukaan puhua. Make America Great Again -liike antoi Yhdysvaltojen valkoisille mahdollisuuden tuntea yhtenäisyyttä edes jollain tasolla. Tämä selittää osittain sitä, miksi Trump voitti vaaleissa esimerkiksi Texasin senaattori Ted Cruzin, joka oli vielä enemmän oikealla kuin Trump.
Rakentaessa poliittista liikettä, joka haluaa saavuttaa tavoitteensa niitä matkalla vesittämättä, varoittavana esimerkkinä toimikoon vastikään vaaleissa kohtuullisesti menestynyt ruotsidemokraatit. Puolue on myynyt kaikki arvonsa jo ennen hallitusvastuun saamista. On olennaista, ettei kansallismielinen liike keskity toiminnassaan ainoastaan ihmisten aktivoimiseen pelon ja retoriikan kautta. Jos tilanne on päätynyt jo siihen tilanteeseen, että tavallinen kansalainen kohtaa ongelmia arkielämässään, mitään todellisuutta suurempaa suostuttelua ei tarvitse käyttää hänen mielensä muuttamiseen. Sanoma toki täytyy tuoda esille niin vakuuttavasti, ettei sitä pysty väistämään olkia kohauttamalla.
Rivikansalaiselle suurin este on pelko siitä, ettei hänen osallistumisensa saa aikaan tarpeeksi hyötyä uhrauksiin verrattuna. Parlamentarismia on helppo markkinoida, koska sillä ei välttämättä ole minkäänlaista henkilökohtaista hintaa. Koska on sinällään selvää, ettei parlamentarismi yksinään ole läheskään riittävä työkalu Suomen ongelmiin, jää ainoaksi vaihtoehdoksi yhdistää se tehokkaaseen ulkoparlamentaariseen aktivismiin, joka kehittää uskoa tavoitteen saavutettavuuteen ja joka tukee toimintaan osallistuvia.
Jenkkien kaksipuoluejärjestelmä nyt on aivan hanurista; millään todellisella muutosliikkeellä ei ole mahdollista saada ääntänsä kuuluviin eikä agendaansa näkyviin, sillä heidän täytyy tehdä se vallitsevien puolueiden sisältä käsin. Ja yritys muuttaa urautuneen ja omaan erinomaisuuteensa jämähtäneen puolueen suuntausta tai ajatusmaailmaa on tunnetusti helppo nakki, piece of cake. Ihan niinkuin vaihtaa maapallon pyörimissuuntaa.
Ja mitenkäs tämä eroaa Suomen systeemistä? Miksei nukkuvien paikkoja jätetä tyhjiksi ja anneta vaikkapa äänikynnyksen alle jääneille puolueille. Se jos mikä toisi uusia näkemyksiä.
No eroaa se hiukan. Laske vaikka puolueet ja vertaa kongressia ja eduskuntaa. Se, että puolueita on enemmän, ei välttämättä takaa oikeanlaista sellaista, mutta Suomessa voi rekisteröidä puolueen, kun on tarpeeksi kannattajia kasassa. Vaan koetas sitä Jenkeissä, niin rikot lakia ja päädyt raastupaan. Tai Venäjällä, niin putoat parvekkeelta.
Comments are closed.