Koti Kolumni Vasemmiston surkea esimerkki

Vasemmiston surkea esimerkki

7

Aktivistipäivistä 2012 on jo pari viikkoa, mutta siellä käydyt lukuisat keskustelut edelleen tuoreena kaikkien muistissa. Osallistujilta ei ole varmasti unohtunut myöskään mainio ja provokatiivinenkin erilaisten kansalaisjärjestöjen aktivismia esittelevä videokooste. Vastarintaliikkeen aktivistit olivat esityksen jälkeen yhtä mieltä siitä, että vastaisuudessa järjestön kannattaa omaksua uusia ja entistä purevampia toimintamalleja julkisuuden lisäämiseksi. Miksi jämähtää paikalleen?

Toisaalta moni sai filmin myötä myös pontta puolustaa perinteisiä aktivismimuotoja kaikista teatraalisimpia tempauksia vastaan. Myönnettäköön – muutamien järjestöjen anti oli, noh, varsin persoonallista, ja jo siksikin tuomittu marginaaliin. Katutanssitapahtumat ja humoristiset performanssit tosin kiinnittävät varmasti kaikkien ihmisten huomion.

Onko kaikki julkisuus siis positiivista? Liika ennakkoluulottomuus ja löysin rantein hoidettu poliittinen esiintyminen saattavat lopulta vain ärsyttää juuri niitä ihmisiä, joista olisi Vastarintaliikkeen potentiaalisiksi tukijoiksi. Kansallismieliset kannattavat perinteitä, koruttomuutta ja omanlaistaan karua ja sotilaallista säntillisyyttä. Julkinen itsensä nolaaminen, yltiöviihteellisyys ja epäolennainen näpertely eivät ole riveissämme erityisen vahvassa huudossa. Kansallismielinen propaganda rakennetaan yleensä mielikuvalle militantista joukkovoimasta.

Vasemmisto parjaa asennettamme porvarilliseksi ja vanhentuneeksi. Vasemmistolaisen aktivismin moni-ilmeisyyden mahdollistaa työväenideologian aivan omanlaisensa juuret. Punaiset ovat aina hyökänneet perinteitä, hyvää makua ja sovinnaisuutta vastaan. Kansallismielisten puhe kunniasta onkin vasemmiston korvissa pömpöösiä ja pinttynyttä paluuta pimeälle keskiajalle. Koska vasemmistolaisilla ei ole omastakaan mielestään henkilökohtaista kunniaa jota varjella, eivät naurettavat ja räävittömätkään julkisuustempaukset ole poissuljettuja heidän strategiastaan. Vasemmistolaiset ovat perinteisesti olleet länsimaiden kuvainraastajia. He häpäisevät itsensä ja muut ruokottomuudella, sillä heillä ei ole mitään menetettävää. Heidän toimintansa on monipuolista, jos kohta halpaa ja tahditonta.

Tästä pääsemmekin nykyisen kansallismielisen liikehdinnän ikuisuuskysymykseen: tulisiko meidän omaksua vasemmiston toimintatavat? Ajatusta vastustavat toteavat, että stereotyyppinen vasemmistoaktivismi haalii kannatusta vain yhteiskunnan vastenmielisimmältä ainekselta. Punaiset mielenosoitukset ovat toki suuria joukkotapahtumia, mutta niiden mobilisoima väki on yksilötasolla suoraan sanottuna kelvotonta nuorine rastapäineen, ikäloppuine partaänkyröineen, huumeaktivisteineen ja atlassaarikoskineen. Itseään kunnioittava kansallismielinen järjestö ei yksinkertaisesti voi hyväksyä heidänlaisiaan riveihinsä. Heistä ei olisi lojaaleiksi vallankumoustaistelijoiksi.

Vasemmistolaisten toimintatapojen omaksumista kannattavien mielestä meidän on otettava mallia länsimaiden punaisista kulttuurivallankumouksista. Heidän mukaansa vasemmisto kykeni maailmansotien jälkeen lunastamaan itselleen poliittisen vallan ennakkoluulottomalla sekä massoihin tehokkaasti vaikuttaneella propagandalla ja esiintymisellä. Jos siis tahdomme palauttaa vallan kansallismielisille, on meidän käytettävä samoja keinoja päinvastaisin motiivein. Näkemystä puoltaa esimerkiksi musiikin merkitys nuorten kansallismielisten aktivoitumisessa. Erilaiset taiteen ja kulttuurin muodot ovat eittämättä tärkeässä osassa etenkin uusien jäsenten rekrytoinnissa. Kansallismielisten kulttuuritoiminta on sytyttänyt vapaustaistelun liekin monissa sellaisissa, jotka eivät ole aiemmin välittäneet politiikasta pätkääkään. Yllättävät kulttuuria ja aktivismia yhdistävät kampanjat voivat innoittaa niitä nuoria, joille pönöttävästä lippupatriotismista ja ulkokultaisesta kansallismielisyydestä on jäänyt ikävän keskiluokkainen maku.

Toisaalta taas voidaan kysyä, voittiko vasemmisto todella länsimaisen arvotaistelun? Elämmekö muka vasemmistolaisessa yhteiskunnassa? Kuinka vasemmistohegemonia näkyy arjen kovassa valtapolitiikassa?

Vasemmisto on toki kohentanut esimerkiksi seksuaalisesti poikkeavien ja värillisten asemaa länsimaisissa yhteiskunnissa. Se on valtavirtaistanut kummallisia vaihtoehtotaiteen suuntauksia ja kyennyt lokaamaan valkoisen alkuperäiskulttuurin uskottavuuden. Se on saanut päättää, ettei mustaa miestä kutsuta neekeriksi. Mutta vasemmisto ei määrää, minne valtion raha virtaa tai minne seuraava Naton ohjus ammutaan. Suomen hallituksessa on tällä hetkellä tasan kaksi vasemmistolaista – liikenne- ja kulttuuriministerit.

Vasemmisto ei koskaan voittanutkaan länsimaista valtataistelua – kapitalismi voitti. Vasemmiston pehmeiden ja kosmopoliittisten ajatusten vain todettiin palvelevan kansainvälistä kapitalismia paremmin kuin markkina-ajatteluun ennen liitetyt oikeistokonservatiiviset arvot. Vasemmiston yksilökeskeisyyden, materialismin, syrjimättömyyden ja kansainvälisyyden ideat sopivat saumattomasti rahamiesten suunnitelmiin tehdä kaikista maailman ihmisistä tasapäisiä, mainoksia tuijottavia kuluttajia. Vasemmistolla on suurta välinearvoa markkinaeliitille – siksi sen annettiin toteuttaa arvovallankumous

Jos kansallismieliset omaksuvat vasemmiston koko propagandarepertuaarin, saattaa luvassa siis olla hieman lisänäkyvyyttä – mutta todellisesta vallasta on edelleen turha elätellä toiveita. Valta on edelleen maailmansodan voittaja Yhdysvalloilla ja sen sionistisilla liittolaisilla. He ottivat vallan kivääreillä, pommeilla ja hävittäjillä – eivätkä he aio luopua siitä helpolla.

Juuso Tahvanainen

7 KOMMENTIT

  1. Niinpä, määrä ei korvaa laatua. Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta.

  2. Aktivismin pitää näyttää houkuttelevalta ja kiehtovalta, tietysti omia arvoja noudattaen. Ei saa jämähtää paikoilleen vain ettei tulisi epäonnistumisia, vaan pitää olla rohkeutta yrittää jotain muuta, varsinkin jos se tuottaa tulosta.

    Poliittinen kenttä on jakautunut myös toiseen suuntaan; liberaaleihin ja konservatiiveihin. Tahvanaisen mainitsema vasemmistohegemonia on nimenomaan arvoliberaalihegemoniaa, joka alkoi 60 luvulla. Vasemmiston riveissä on sekä konservatiiveja, että liberaaleja, vaikkakin arvoliberaalit arvot eivät sovi yhteen esim. marxismin kanssa.

    Talousliberalismi tai “kapitalismi” sai jalansijaa vasta 80 -luvulla.

  3. Asialinjalla vaan eteenpäin, ei millään vasemmiston sumutus suvaitsevaisuudella.

  4. Erinomaisesti ilmaistuja ajatuksia! Kolumnisi osuvat aina ytimeen ja ovat mainiota luettavaa. 🙂

Comments are closed.