Koti Kolumni Vaaliasetelma sylkee suomalaisten kasvoille

Vaaliasetelma sylkee suomalaisten kasvoille

0

Suomi äänestää tänään uudesta ulkopoliittisesta suunnannäyttäjästään, yleisestä arvojohtajasta ja puolustusvoimien ylipäälliköstä. Jokin vaalimittelössä kuitenkin hiertää, sillä tänäkin vuonna huomattava osa kansasta kiertää äänestyskopit kaukaa. Ehkäpä useat tekevät niin silkkaa laiskuuttaan, mutta valtaosaa ”nukkuvista” Suomen tulevaisuus kyllä kiinnostaa. Yhteiskunnallisesti aktiivisten äänestämättä jättäjien joukko on niin suuri, että järjestäytyessään se muodostaisi vakavasti otettavan poliittisen voiman.

 

Presidenttikisasta on kehittynyt puoluevaalien sijaan henkilövaalit. Ehdokkaat pyrkivät hautaamaan puolueensa aatteellisen taakan mahdollisimman syvälle kansan silmien kantamattomiin. Vahvat ideologiset kannanotot vain pelottaisivat äänestäjiä. Kipeistä kysymyksistä kuten Natosta vaietaan – vieläpä toimittajien siunauksella! Niin vihreät kuin vasemmistokin ovat omaksuneet porvarillisen ulkoasun. Porvarit esiintyvät puolestaan työn sankareina. Asetelma on turhankin tuttu 2000-luvun sosiaalisten medioiden ja tosi-tv:n kyllästämälle kansalle; johtajaehdokkaamme käyvät verenmaku suussa kilpaa siitä, kenen julkisuudenkuva sädehtii kirkkaimmin suomalaisenemmistölle. Keinotekoiset imagot eivät vastaa todellisuutta juuri miltään osin. Paras valehtelija voittakoon. Onkin jo todettu, että suomalaiset eivät äänestä niitä, jotka voisivat auttaa heitä, vaan niitä, joiden kaltaisiksi he tahtoisivat tulla. Tämä puolestaan sataa suoraan oikeiston tilille, sillä kukapa ei tahtoisi olla varakas, edustava ja urheilullinen ikinuori Kokoomuksen keulakuvien tapaan. Vaalimainokset myyvät mielikuvia ja puolitotuuksia poliittisten ratkaisujen sijaan. Dollarihymy ja ytimekkäät iskulauseet eivät tuo voita suurperheiden leivälle tai turvallisuutta monikulttuuristen kaupunkien kaduille.

 

Jos Tarja Halosen vaalivoitto vuonna 2000 puistatti kaikkia kansallismielisiä suomalaisia, eivät näkymät vuodelle 2012 ole juuri paremmat. Sikäli virka saa hieman tuuletusta, että SDP:n presidenttisuora laitetaan ainakin kuudeksi vuodeksi katkolle. Mutta vaikka Muumimamma jättääkin Mäntyniemen taakseen, suomalaisvastainen ajattelu tuskin kaikkoaa sieltä minnekään. Pehmeät arvot ja alistuvainen suvaitsevaisuus ovat nimittäin poliittisen keskustelun valttikortit tänä vuonna.

 

Maahanmuuttokriittisten eduskuntavaalimenestyksen synnyttämä maahanmuuttomyönteisten vastajytky ja liberaalien suosio ovat malliesimerkkejä edustuksellisen demokratian sisäänrakennetuista heikkouksista. Vastajytkyn anatomia on yksinkertainen. Vuodesta 2011 rummutettiin murroksen vuotta maahanmuuttokritiikille. Uusia puolueita syntyi, ja Internet-aktiivit puhkuivat tarmoa. Poliitikotkin alkoivat kalastella irtopisteitä meille tutulla retoriikalla. Koska liikehdintä rakennettiin kuitenkin tyhjille lupauksille ja parlamentarismin hauraalle pohjalle, kuoli se uutuudenviehätyksen mukana. Monet nuoret johtohahmot häipyivät, ja jäljelle jäi vain Soini, joka on joutunut julkisesti paimentamaan muutamia matalaotsaisia puoluealaisiaan ja pyörtämään jo ennestään laimeita mielipiteitään. Viime aikoina Soinin kannatus on ollut jatkuvassa laskussa, ja vaalien loppumittelöstä voi hyvinkin muodostua taistelu markkinaliberaalin ja arvoliberaalin välillä.

 

Se, että Perussuomalaiset ja Soini eivät varmasti edes itse usko mahdollisuuksiinsa tulevissa vaaleissa, ei ole estänyt vasemmistoa tempaamasta heitä oman kampanjansa keppihevoseksi. Vasemmiston yhteiskunnallinen protesti on vesittynyt entisestään sitä myötä, kun se on pyrkinyt asettumaan ”rasistien” ensisijaiseksi vastavoimaksi. Vasemmistoliitto ja Paavo Arhinmäki vaikuttavatkin suorastaan konservatiiveilta penätessään monikulttuurisuuskriittisten kaltaisia vaihtoehtoryhmiä vastuuseen epäsoveliaasta ajattelustaan. Vasemmistolaisen kielenkäytön keihäänkärki ei osoitakaan enää kohti kapitalistista järjestelmää. Sen sijaan punaiset hamuavat vaalivoittoa esittämällä vastuullisen ja yhteiskunnalle uskollisen kunnon kansalaisen roolia. Enää ei vaadita oikeudenmukaisuutta vaan lakia, järjestystä ja valtiototalitarismia maahanmuuttovastaisuuden torjumiseksi. Vasemmiston nykyinen linja on älyllisesti laiska ja pelkurimainen; se on valinnut äärimmäisen helpon kohteen ja samalla kääntänyt selkänsä kansalle ojentaakseen kätensä eliitille.

 

Aivan oman lukunsa muodostaa vastajytkyn kansikuvapojaksi nostettu Vihreiden Pekka Haavisto, joka mielipidemittausten mukaan voi hyvinkin päästä toiselle kierrokselle. Haaviston persoonaa ja ajattelua lienee turha edes kommentoida yksityiskohtaisemmin. 20 vuotta itseään nuoremman eteläamerikkalaismiehen kanssa seurusteleva presidenttiehdokas tuo elämäntarinansa puolesta mieleen lähinnä Suomen tunnetuimman kyläkauppiaan. Kärkikolmikkoon mahtuu lisäksi joidenkin kansallismielisten sympatiat puolelleen kerännyt Keskustan Paavo Väyrynen. Kaikki kunnia sille, joka onnistuneesti kykenee perustelemaan, miksi korruptiosta ja oudoista suomettumiskommenteista tunnetun miehen äänestäminen parantaisi Suomea.

 

Kun vaihtoehtona ei ole näköistänsä johtajaa, kenet kansa valitsee?

Juuso Tahvanainen