Koti Artikkelit Historia ”Tuumaakaan ei anneta tappelematta” osa 2

”Tuumaakaan ei anneta tappelematta” osa 2

5

suurhyokkays

Artikkelisarjan tämän osan aihe on kesän 1944 suurhyökkäys. Tänä kesänä tuli kuluneeksi 70 vuotta Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä Karjalankannaksella ja sitä seuranneesta Suomen torjuntavoitosta.

Rehellisesti mielestäni voi myöntää, että jatkosodan loppupuolella armeijan päällystö teki useita virhearvioita. Linnoitustyöhön ei käytetty tarpeeksi aikaa ja vihollista aliarvioitiin ja vähäteltiin. Lisäksi vaikka päämajassa oli tieto, että suuri hyökkäys oli tuloillaan, ei toimiin ryhdytty. Tästä syystä 9. kesäkuuta 1944 puna-armeija onnistui pääsemään läpimurtoon Valkeasaarella, mitä seurasi Suomen joukkojen vetäytyminen. Kovalla sisulla ja taidolla suomalaiset saivat kuitenkin linjansa taas kuntoon ja pysäyttivät puna-armeijan etenemisen. Tässä yllettiin jo samanlaiseen ihmeeseen kuin talvisodassakin.

Kun keräsin aineistoani tähän tekstiin, löysin myös suuren määrän erilaisia rintamamiesten omia merkintöjä ja päiväkirjoja. Niihin uppoutuessani saatoin jo itse kuulla kranaattien ja aseiden sekä telaketjujen äänet ympärilläni, tuntea kuuman auringon ja kranaattien iskuista nousseen maa-aineksen niskassani ja dieselin ja ruudin hajun nenässäni. Yritin välittää teille, hyvät lukijat, nämä samat tuntemukset oman tekstini välityksellä.

Tänään 4. syyskuuta vietetään jatkosodan päättymispäivää, joten artikkelin julkaisu tänään on hyvinkin paikallaan…

 

Prologi: Valkeasaari 9.6.1944?

Aamu valkenee Kannaksella Valkeasaaren lohkolla 9.6.1944 aurinkoisena ja lämpimänä. Aamun hiljaisuuden rikkoo silloin tällöin kukkuva käki tai läheisellä huoltotiellä kulkeva kuorma-auton moottorin pörinä. Vihreää ja idyllistä metsämaisemaa halkovat juoksuhaudat, sillä Valkeasaaressa asemiaan pitää JR 1:n I pataljoona.

Mottarin lohkolla vartiomiehet tarkkailevat etumaastoa herkeämättä. He eivät ole aivan tyytyväisiä uusiin asemiin, joista he olivat toukokuun alussa vapauttaneet JR 6:n miehet linnoitustöihin. Valkeasaaren asemat ovat melko huonosti linnoitetut. Rykmentin komentopaikalla oli kyllä komea korsu, mutta maaperä etulinjassa ei ollut sopivaa juoksuhaudoille: se oli liian hiekkaista tukevien rakennelmien tekemiseen ja pohjavesi nousi äkkiä vastaan, kun maata kaivoi.

Vartioasemista 300 metrin päässä on kivitie, jota kulkemalla pääsee 20 kilometrin päässä olevaan Pietariin. Vartioasemien edessä on 200 metriä ”ei kenenkään maata”. Sen takana taas ovat puna-armeijan asemat. Sinne vartiomiehetkin nyt tähyilevät. Hiljaista näyttäisi olevan, kuten on jo ollut pitkään. Asemasotaa on käyty kauan ja sotilaat ovat tottuneet rauhalliseen päivärytmiin.

Vartiomiehen mietteet katkeavat, kun idästä kuuluu lentokoneen ääntä. Näkyviin tulee neuvostokone, joka suomalaisten asemien kohdalle tullessaan laukaisee kaksi punaista hätärakettia. Vartiomies ei jää arvailemaan rakettien tarkoitusta vaan hälyttää miehet asemiin. Kaikki sotilaat eivät edes vielä ole asemissa, kun helvetti repeää valloilleen Mottarin lohkolla. Horisonttiin on ilmestynyt satamäärin lentokoneita. Moottorien pauhu on korvia huumaavaa. Sitten pommit alkavat pudota.

Räjähdykset jauhavat asemia nostattaen hiekkapölyä ja puidenkappaleita ilmaan. Juoksuhautojen reunoja luhistuu hautoihin ja ilma on paksuna pölystä. Räjähdykset ovat niin yhtäjaksoisia, että yksittäistä pommia ei voi erottaa. On vain melu, pöly ja tärisevä maa. Kaaos. Kun ilmapommitus loppuu, ei suomalaisia armahdeta. Vihollisen tykistö alkaa jauhaa asemia. Keskitys kestää kymmenen tuntia ja sen aikana ilmaan nousseet pöly ja räjähdyskaasut pimentävät auringon.

Sitten tuli vihollisen maahyökkäys. Suomalaiset KK:t tulittavat niin, että vesi niiden vaipoissa alkaa kiehua. Asemien edessä on kuollut tulituskulma, jonne puna-armeijan sotilaat pyrkivät. Sinne päässeitä suomalaiset KK-ryhmät rankaisevat käsikranaateilla. Ilma oli edelleen pimeänä räjähdysten jäljiltä, ja sitä valaisevat vain vihollisen aseiden suuliekit.

JR 1 kesti yön yli. 9. kesäkuuta oli ollut kuitenkin vasta ensimmäinen päivä…

Puna-armeijalle Mottarin lohko on ”Maali 12” – piste, josta heidän suurhyökkäyksensä alkaa ja josta on tarkoitus saada läpimurto Suomen puolustuslinjaan.

jatkosota_4_5

 

Siiranmäki 13.–15.6.1944

Sotilaat ovat valmiina asemissaan juoksuhaudassa Siiranmäen kylän linjalla. Ollaan jo pitkällä iltapäivässä ja kaikki tietävät, että kohta rytisee. Aurinko paistaa, hiki valuu sotilaan rautakypärän alta. Hän ottaa huikan alumiinisesta kenttäpullostaan, irrottamatta silti katsettaan edessä avautuvasta metsämaisemasta. On hiljaista, aivan liian hiljaista. Hiljaisuus ja odottaminen ovat pahinta. Sitten tuttu viheltävä ääni katkaisee hiljaisuuden. ”Viheltää”-huuto kaikuu juoksuhaudoista ja miehet suojautuvat. Turve ja pöly pölisevät hautoihin. Tästä se taas alkaa – ensin tulee keskitys, sitten tankit ja jalkaväki.

Keskitys lakkaa. Moottorien jylinä, telojen kitinä ja jalkaväen huudot kantautuvat puolustajien korviin. Taistelu alkaa, omat aseet vastaavat hyökkääjän tulitukseen. Ruudin haju täyttää ilman, ryhmänjohtajat huutavat tulikomentoja ja tulenjohtajat ilmoittavat maaleja eteenpäin. Pian viheltävä ääni täyttää taas ilman, nyt omien puolelta. Suomalainen tykistö on saanut maalinsa…

Varsinainen puna-armeijan suurhyökkäys alkoi Valkeasaaressa 10. kesäkuuta. JR 1 sai vastaansa 300 lentokonetta sekä 3 000 tykkiä ja epäsuoran tulen asetta. Vihollisia oli kymmenkertaisesti enemmän, ja iltaan mennessä JR 1 oli vetäytynyt asemistaan 15 kilometrin taakse vara-asemiin. Päivä oli ollut koko sodan verisin: suruviesti isän, pojan, veljen tai aviomiehen kuolemasta saapui lähes 800 suomalaiskotiin.

Seuraava suuri taistelu käytiin Siiranmäellä. Siellä everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin johtama JR 7 eli ”Tyrjän rykmentti” pidätteli ensin kahta ja lopulta kolmea puna-armeijan divisioonaa.

JR 7:ssä taisteli korpraali Eero Seppänen, joka tuhosi taisteluissa seitsemän vihollistankkia. Näistä tankeista ensimmäinen oli myös Seppäsen ensimmäistä kertaa laukaisema panssarikauhu, sillä koulutusta niihin ei juurikaan ehditty saada. Seppäselle myönnettiin taistelujen jälkeen Mannerheim-risti palkkioksi rohkeudestaan.

Joka päivä 13.–15. päivän aikana Neuvostoliitto hyökkäsi Siiranmäkeen täydellä voimalla. Joka kerta suomalaiset löivät ne kuitenkin takaisin. Siiranmäellä ratkaisevassa roolissa oli toimiva suomalaisten tykistö, joka ampui taistelualueella kolmen päivän aikana 7 300 laukausta.

Tavallaan voi sanoa, että Siiranmäki oli esimakua torjuntavoitolle, sillä vihollisen jalkaväki, tankit ja maataistelukoneet pysäytettiin siellä useasti eikä puna-armeija päässyt läpimurtoon. JR 7 jätti asemat vasta vetäytymiskäskyn tultua. Tappioita JR 7:lle tuli tuhat miestä, viholliselle viisi tuhatta.

 

Viipurin evakuointi 20.6.1944

Mereltä saapunut aamu-usva peitti Viipurin torin. Kaupunki oli muutenkin rauhaton, sillä tieto Kannaksella alkaneesta suurhyökkäyksestä oli kymmenen päivää aikaisemmin sekoittanut koko normaaliin asemasodan päivärytmiin tottuneen armeijan. Viipurin linnan valkoinen torni kohosi vasten aamuöistä taivasta siniristilipun erottuessa usvan keskeltä sen huipulta. Hermostuneita sotilaita liikkui kaupungin kadulla kylmässä aamuilmassa suorittamassa viime hetken evakuointitoimia. Hermostuneisuuteen oli syytä: kaupunkia puolustamaan määrätty 20. prikaati oli jäänyt jumiin matkallaan kohti kaupunkia ja päässyt perille vasta edeltävänä päivänä. Ammuskuljetukset eivät olleet saapuneet eikä ilmatukea ollut saatavilla. Koko puolustustaistelu tuntui jo varmasti tuhoon tuomitulta ennen kuin se edes ehtisi alkaa.

Aamulla kuuden aikoihin neuvostopanssarien telaketjujen kitinä alkoi kuulua sumun joukosta. Joukot saavuttivat kaupungin noin klo 7.00, ja hyökkäys alkoi. Viipurin puolustuksesta vastaava eversti Arvo Kemppi oli määrännyt miehet taistelemaan loppuun asti. Käskyä noudatettiin aina puoleenpäivään asti, jolloin joukot alkoivat omatoimisesti vetäytyä kaupungista. Kaikilla miehillä ei ollut edes patruunoita aseeseen, ja jopa korkeammat upseerit olivat hermostuneita. He yrittivät parhaansa mukaan saada koottua miehiä vastaiskuun siinä onnistumatta. Ainoat, jotka onnistuivat hieman pidemmän vastarinnan organisoinnissa, olivat kapteeni Amos Malinen ja luutnantti Lauri Korpisalo, jotka joukkoineen pidättelivät vihollista Ristimäen hautausmaalla niin kauan kuin patruunoita riitti. Korpisalo haavoittui olkapäähän ja Malinen katosi taistelun tuoksinassa. Hänen kohtalostaan ei tiedetä enempää.

Klo 15.00 Kemppi oli yhteydessä IV pataljoonan komentajaan, majuri Vilho Kirmaan. Kemppi käski Kirman lähteä vastaiskuun, mutta Kirma ilmoitti sen olevan mahdotonta, sillä hänellä ja hänen miehillään ei ollut tarpeeksi a-tarvikkeita ja muita varusteita. Kesken puhelun Kirma huusi ”Ryssä on talon kulmalla!” ja puhelu katkesi. Koskaan ei saatu selville, mitä Kirmalle ja hänen miehilleen tapahtui, mutta muutamat Viipurista selvinneet sotilaat kertoivat myöhemmin nähneensä Kirman ruumiin kadulla, pistooli yhä kädessään.

Vielä kello 16.15. Kemppi aikoi lähteä johtamaan viimeistä vastahyökkäystä itse. Hän ei kuitenkaan saanut miehiään kasaan. Reilua tuntia myöhemmin hän määräsi vetäytymisen kaupungista, kun neuvostotankit olivat lähellä Viipurin linnaa. Ennen linnan sillan räjäytystä hän määräsi vänrikki Elis Mäkisen hakemaan Suomen lipun talteen linnan tornista. Kun neuvostotankit saavuttivat sillan, oli se pakko räjäyttää, vaikka kaupungissa oli edelleen suomalaisia sotilaita. Puoli tuntia sen jälkeen punalippu nousi linnan torniin.

Viipurin taistelut eivät ole ehkä ne kunniakkaimmat, kun puhutaan Suomen sotahistoriasta, mutta sinnekin mahtuu useita sankareita ja sankaritekoja.

kannas3

 

Tienhaaran taistelu 21.–23.6.1944

Marsalkka C. G. E. Mannerheim ja kenraali Aksel Airo istuvat Mikkelin päämajan neuvotteluhuoneessa. Tilanne on tukala. Raportit Kannaksen tapahtumista eivät ole mitään tunnelmaa nostattavaa luettavaa. Tilanteen vakavuudesta kertoo jo se, että normaalisti asustaan tarkka marsalkka istuu pöydän ääressä paitahihasillaan, asetakki ja suikka asetettuina tuolin selkänojalle. Myös Airolla ovat asetakin ylimmät napit auki.

Tilanteessa oman painonsa tuo se, että länsivallat ovat virallisesti jättäneet Suomen oman onnensa nojaan. Valkoinen talo on ilmoittanut, ettei se auta ”kansallissosialistien ja saksalaisten aseveljiä”. Suomen Washingtonin-suurlähettiläs Hjalmar Procopé on saanut pyynnön poistua Yhdysvalloista. Ase- ja ruoka-apu Saksasta on saatu ja saksalainen lento-osasto Kuhlmey on matkalla Virosta Suomeen. Silti avun saamiseksi Suomi joutui sopimaan Ribbentrop-Ryti-sopimuksen, jossa vastineeksi avusta Suomen on taisteltava Saksan rinnalla loppuun asti. Kolmannen valtakunnan johtaja Adolf Hitler oli vain kaksi vuotta aiemmin tehnyt matkan Suomeen marsalkan 75-vuotissyntymäpäiville, ja jo tuolloin hän oli varoittanut marsalkkaa tulevasta suurhyökkäyksestä.

hitlersyntymapaivilla

Kesken tilanneselostuksen marsalkka nousee pöydän äärestä ja kävelee ikkunalle avaten sen. Hän kuuntelee tarkkaavaisena hetken ja kääntyy sitten kysyvästi Airoa kohti. Airo nyökkää, sillä myös hän kuulee sen: Kannaksen tykit jylisevät Mikkeliin asti.

Kun Viipuri oli vallattu lähes taistelutta, kuvitteli puna-armeija etenemisen olevan helppoa. Kun se saapui Tienhaaran maastoon, väsyneet suomalaiset kyllä lähtivät asemista, mutta eivät pakoon vaan tekemään tilaa everstiluutnantti Alpo Marttisen suomenruotsalaisista kootulle JR 61:lle. Helppoa vastusta odottanut bolsevikkien hyökkäyskärki kuitenkin iski ja taittui suomalaiseen panssaripaitaan. Kuten jo Siiranmäellä, myös Tienhaarassa suomalaiset olivat saaneet linjansa kuntoon, ja tällä kertaa asemista ei luovuttaisi.

Marttisen komentopaikka oli perustettu kuuluisaksi tulleen suuren kiven kupeeseen. Kivi nimettiin myöhemmin ”Marttisen kiveksi”, Tienhaaran taisteluiden muistomerkiksi. Komentopaikkakaan ei säästynyt epäsuoralta tulelta, vaan puna-armeijan tykistö moukaroi sen ympäristöä melkoisesti. Suomen tykistö pystyi onneksi vastaamaan samalla mitalla, ja sillä oli ratkaiseva merkitys, kun JR 61 sai Tienhaarassa torjuntavoiton vihollisesta.

Torjuntavoitolla JR 61 löi ensimmäisen lukon suurhyökkäykselle, sillä läpimurto Tienhaarassa ei onnistunut ja vihollinen päätti kiertää Viipurinlahdelle Ihantalan kautta.

 

kannas1

Kannas ja Viipurinlahden torjuntavoitto 22.–28.6.1944

Karjalankannas toimi eräänlaisena ”ilmojen turnajaisnäyttämönä” suurhyökkäyksen aikana, sillä taivasta hallitsivat silloin kaksi ritaria, jotka vielä taisteluissa kaksinkertaistivat ritarin arvonsa: Mannerheim-ristin ritarit lentosotamestari Ilmari Juutilainen (”Marokon kauhu” Aarne Juutilaisen veli) ja kapteeni Hans Wind. Kun heille myönnettiin toiset Mannerheim-ristit kesäkuun 28. päivä, oli Juutilaisella 80 ja Windillä 75 ilmavoittoa, enemmän kuin yhdelläkään liittoutuneiden lentäjällä. Juutilainen kohotti voittojensa määrän vielä ennen sodan loppua 92:een.

Oman osansa Kannaksen ilmataisteluihin toivat saksalaiset ”Lento-osasto Kuhlmeyn” Stuka-pommittajat. Osasto oli itsensä Adolf Hitlerin käskystä saapunut Virosta Suomeen 17. kesäkuuta, ja koko suurhyökkäyksen aikana se suoritti yli 1 200 lentoa Kannakselle. Se tuhosi sata viholliskonetta ja kaksisataa tankkia sekä useita siltoja. Tappiota sille tuli 23 kuollutta ja 24 haavoittunutta sekä 27 menetettyä konetta.

Osaston johtaja, everstiluutnantti Kurt Kuhlmey, ei enää itse suorittanut Suomessa lentoja, sillä hänen kuntonsa ei sallinut sitä. Hän oli kuitenkin innokkaana mukana suunnittelemassa ilmataistelureittejä ja strategioita, ja upseeritoverit kertoivat Kuhlmeyn saattavan istua tuntikausia upseerikerhon terassilla seuraamassa lentokentän toimintaa ja saapuvia ja lähteviä koneita.

Lento-osasto Kuhlmeyllä oli suuri rooli myös Viipurinlahden torjuntavoitossa. Puna-armeijan 59. armeijan oli tarkoitus suorittaa maihinnousu Viipurinlahdelle Suomen puolustuksen murtamiseksi (Tienhaaran hyökkäys oli osa tätä operaatiota). Heidän vahvuutensa oli kolme divisioonaa jalkaväkeä, yksi panssariprikaati, yksi merijalkaväen prikaati ja 30 patteristoa. Maihinnousua tukemassa oli puna-armeijan Itämeren laivasto.

Maihinnousu ei kuitenkaan onnistunut, sillä 21. päivä Kuhlmeyn koneet upottivat suurimman osan maihinnousualuksista ennen kuin ne edes pääsivät invaasioalueelle. Suomen laivasto taas hoiti loput ajamalla punalaivaston pois taistelualueelta. Suomen tykkiveneet Turunmaa, Uusimaa ja Hämeenmaa saivat tosin pahoja vaurioita taisteluiden aikana.

Vihollinen yritti uutta maihinnousua seuraavana päivänä. Tuolloin 26 aluksesta rantaan pääsi kolme, kussakin 15 miestä. Rantaa puolustanut virolaisista vapaaehtoisista koottu JR 200 teki vastaiskun maihin päässeitä vastaan ja näin se teki lopun puna-armeijan maihinnoususta.

 

Tali-Ihantala 25.6.–9.7.1944

Puna-armeijan tuore marsalkka Leonid Govorov kävelee adjutanttiensa kanssa Viipurin torilla asennossa seisovien puna-armeijan sotilaiden ohi käsi lipassa suorittaen joukkojen tarkastuksen. Vain muutama päivä sitten hän johti Viipurin valtausta, minkä ansiosta Govorov nimitettiin puna-armeijan marsalkaksi. Nyt seuraavaksi hänet on määrätty johtamaan Ihantalaa kohti eteneviä neuvostojoukkoja. Govorov oli päättänyt käyttää samaa taktiikkaa kuin hänen edeltäjänsä talvisodassa: painaa täydellä paineella vasten Suomen linjoja, kunnes ne murtuisivat. Viipurin helpon valtauksen perusteella Govorov olettaa, että valkobandiittien linjat murtuvat alle viikossa.

Äänislinnassa Aunuksen ryhmän komentaja, kenraali Karl-Lennart Oesch, on juuri syömässä lounasta upseeriensa kanssa. Lounaan keskeyttää sotilaslähetti, joka pyytää kenraalia välittömästi puhelimeen. Oesch pyytää anteeksi poistumistaan ja menee nopeasti vastaamaan. Soitto tulee Mikkelin päämajasta, ja soittaja on päämajoitusmestari, kenraali Aksel Airo. Hän ilmaisee asiansa lyhyesti: ”Kannaksella on asiat päin helvettiä. Painu sinne välittömästi ylipäällikön käskystä!”

Karl-Lennart Oesch oli Mannerheimin luottomies pitkältä ajalta. Jo talvisodassa hän oli johtanut menestyksellä Kannaksen puolustusta. Nyt tilanne oli kovasti samanlainen, ja Mannerheim määräsi hänet siirtymään välittömästi johtamaan puolustusta. Iltaan mennessä Oesch on jo matkalla Äänislinnasta Kannakselle rintamalle. Aunuksen ryhmän johtajuuden vaihto suoritettiin ilman seremonioita: Oesch kätteli uuden johtajan, kenraali Paavo Talvelan kanssa ja miehet toivottivat toisilleen onnea matkaan. Sitten Oesch nousi autoonsa, latasi vyöllään olevan pistoolin ja totesi kuljettajalle: ”Tässä tehtävässä minun on onnistuttava, tai minua ei enää ole.”

Kesän 1944 torjuntataisteluiden symboliksi nousivat eittämättä Tali-Ihantalan taistelut, jotka jäivät myös historiaan Pohjolan suurimpina taisteluina sekä suurimpana panssaritaisteluna. Taistelut alkoivat Talissa 25. kesäkuuta. Tykistökeskitys oli samaa luokkaa kuin Valkeasaaressa. Kun asemia oli möyhennetty tarpeeksi, alkoivat tankit hyökätä. Suomalaisten 3. prikaati ja 18. divisioona saivat siellä vastaansa kaksi puna-armeijan armeijakuntaa. Muutaman päivän aikana suomalaiset joutuivat vetäytymään asemistaan, vaikka viholliselle aiheutettiin valtavat tappiot; esimerkiksi tankkeja tuhottiin 38 ja vallattiin kahdeksan. Pian suomalaiset kuitenkin palauttivat asemat vastahyökkäyksellä.

Lagus_R
Ruben Lagus.

Vastahyökkäystä tukemaan saapuivat ”Suomen Rommelin”, Ruben Laguksen, panssarit. Myös Laguksen poika Ulf toimi yhdessä näistä tankeissa ampujana. Vastahyökkäys alkoi 27. päivän aamuna suomalaisten hyökätessä useasta suunnasta neuvostoasemiin. Taistelua käytiin kirkkaassa päivänvalossa pelloilla, joilla sotilasosastot saattoivat helposti erottaa toisensa. Aurinko paahtoi niskaan ja epäsuora tuli nostatti ilmaan pölyä ja roskaa, johon sekoittui tuhotuista tankeista nouseva musta savu. Dieselin ja ruudin käry tuntuivat ilmassa.

Taisteluissa kunnostautunut korpraali Ville Väisänen tuhosi panssarinyrkeillä kahdeksan vihollisvaunua, mutta katosi sitten kesken taisteluiden. Viimeinen virallinen havainto hänestä oli, kun hän nousi kenraalimajuri Vihman autoon hakeakseen taka-asemista lisää panssarinyrkkejä. Mitä sen jälkeen tapahtui, ei ole tiedossa. Jotkut toverit kertovat nähneensä Väisäsen palaavan asemiin syli täynnä panssarinyrkkejä, jotka sitten räjähtivät, kun niihin osui vihollisen luoti. Tätä tietoa ei tosin ole pystytty varmistamaan. Katoamisen jälkeen Väisäselle myönnettiin Mannerheim-risti.

Joukot olivat lopen uupuneita mutta pitäneet asemansa, kun 29. kesäkuuta saapui käsky vetäytyä Ihantalan tasalle puolustuslinjan yhtenäistämiseksi. Puna-armeija seurasi perässä ja läpimurto näytti taas hetken varmalta. Ihantalassa bolsevikkipistin painui vasten suomineidon sydäntä. Suomen kohtalo ratkaistaisiin täällä.

Osa joukoista oli linnoittautunut Ihantalan hautausmaalla. Jälkeenpäin taistelijat ovat kertoneet, kuinka oli mahdotonta kuvata, kuinka keskityksen aikaan niin heidän toverinsa kuin haudoissa olleet vainajat paiskautuivat ilmaan tykistökeskityksen voimasta. Vihollisella oli myös paljon tankkeja käytössä, mutta suomalaiset olivat oppineet panssareiden tuhoamisen salat – jo ensimmäisenä taistelupäivänä tuhottiin 19 neuvostotankkia. Ihantalassa puolustuksen palat loksahtelivat paikoilleen: jalkaväki sai linjansa kuntoon, tykistö pystyi ampumaan lähes minne vain 200 putken voimalla ja lisäksi apuun saapuivat Kolmannen valtakunnan Luftwaffen Stuka-pommittajat ja komppaniallinen vapaaehtoisia ruotsalaisia sotilaita. Panssarintorjuntavälineitä riitti tarpeeksi kaikille, ja vielä kaiken päälle suomalainen radiotiedostelu onnistui sieppaaman puna-armeijan asemat. Loppu olikin sitten todellinen voimannäyttö suomalaisilta, kun 9. heinäkuuta torjuntavoiton myötä puna-armeijan eteneminen pysähtyi. Govorov pyysi lisää täydennysmiehiä, mutta niitä ei hänelle luovutettu, sillä puna-armeijan eteneminen Berliiniin oli täydessä vauhdissa.

Tali-Ihantalassa kaatui 1 350 suomalaista ja haavoittui 7 000. Puna-armeijan sotilaita kaatui 6 000 ja haavoittui 22 000. Mikäli rintama olisi täällä murtunut, olisi puna-armeijalla ollut vapaa tie marssia Lappeenrantaan, josta taas olisi ollut junaradalla suora kulku Helsinkiin. Ihantala kesti!

taliihantalaPanssarinyrkit

 

Vuosalmi 4.–15.7.1944

JR 7:n sotilaat vetäytyvät joen yli vihollisen tykistön moukaroidessa maastoa ympärillä. Kranaatit saavat myös joen veden aaltoilemaan. Siltaa ei ole lähimaillakaan – on vain uitava yli. Tämä ei ole mikään helppo homma taisteluvarustus päällä, mutta muutakaan ei voi. Useimmat ovat hylänneet kypäränsä ja muita vähemmän tärkeitä varusteita lähtörannalle. Painavat varusteet vetävät väkisin veden alle, mutta silti miehet vain uivat eteenpäin. Eteenpäin, kunnes jalat osuvat vastarannan pohjaan. Joen yli ollaan päästy. Lepoa ei kuitenkaan suoda muutamaa hengenvetoa pidempään. Osastollinen saksalaisia Stuka-pommittajia lentää miesten yli, mutta niihin ei ehdi kukaan nyt kiinnittää huomiota. Joukkueiden johtajat määräävät miehensä joentörmän taakse suojaan. Uusi puolustuslinja kulkisi tästä, eikä se tulisi murtumaan…

Pari päivää aiemmin, Tali-Ihantalan jälkeen, puna-armeija yritti läpimurtoa Äyräpäässä. Koska kyseessä oli Vuoksen joen kapein kohta, tarjosi se hyökkääjälle mahdollisuuden ylitykseen. Äyräpäätä vartioivat JR 7 ja JR 49. Taistelut alkoivat Vuoksen etelärannalla. Puna-armeijan panssarikiilat tunkeutuivat armotta suomalaislinjojen läpi ja pilkkoivat suomalaisten sillanpääasemat Äyräpäässä. Miesten oli pakko vetäytyä Vuoksen toiselle puolelle Vuosalmeen tykistön ja saksalaisten Stukien suojatessa. Vaikka suomalaiset joutuivatkin vetäytymään joen yli, ei linja murtunut.

Seuraavana päivänä puna-armeija yritti maihinnousua aamuhämärissä savuheitteiden suojaamana. Maihinnousu onnistui siinä määrin, että puolustajien oli pakko perääntyä Kylä-Paakkolan asemiin. Täällä peltoinen ja metsäinen maasto oli tutumpaa suomalaisille kuin Vuoksen kivinen ranta, ja linjat alkoivat pitää. Suomalaisten vastahyökkäys ajoi vihollisen metsän reunaan, ja näin ollen puna-armeija ei saanut miehitettyä strategisesti tärkeitä paikkoja kuten Vuosalmen metsäkukkulaa, jolta merkata maaleja tykistölle. Linja Vuosalmella rauhoittui ja jatkui asemasotana sodan loppuun asti. Tärkeässä osassa suomalaisten kannalta oli Suomen tykistö, joka pelkästään 9. heinäkuuta ampui Vuoksen lohkolla vihollisten niskaan yli 13 000 murkulaa.

Tappiot Vuosalmessa olivat korkeat: puna-armeija menetti yhteensä kaatuneita, haavoittuneita ja kadonneita 15 000 miestä, suomalaiset 6 000. Vuosalmen murron epäonnistuttua puna-armeija lopetti hyökkäyksensä Leningradin rintamalla ja vetäytyi asemasotaan Kannakselle aina sodan loppuun asti.

 

U-asema 10.–17.7.1944

Pitkä jono harmaaseen asetakkiin pukeutuneita miehiä aseet olallaan ja reput selissään marssii pitkin kuraista metsätietä. Väsymys ja monet katkerat tunteet painavat miehiä, jotka vielä vähän aikaa sitten pitivät asemiaan Syvärin juoksuhaudoissa. Nyt he ovat lähteneet asemista vihollisen tullessa perässä lähes kantapäillä. Vaikka useassa mielessä moni heistä miettii, mikä tähän on johtanut – aliarvioimmeko me vihollisen vai olivatko Suomen herrat liian ylimielisiä – ei silti ole vielä luovutettu. Miehet ovat matkalla uusiin asemiin…

Aunuksen Syväriltä etulinjan PSS-asemista suurhyökkäyksen alkaessa vetäytyneet joukot olivat asettuneet puolustamaan ”U-asemaa”, joka kattoi lohkon Laatokan pohjoiskulmasta Nietjärven ja Lemetin kautta Loimolaan. Vetäytyminen oli sujunut niin hyvin, kuin se vain näissä olosuhteissa oli mahdollista, ja tappiot olivat jääneet suomalaisilla odotettuja vähäisemmiksi.

U-aseman piti olla yksi parhaiten linnoitetuista suomalaislinjoista: betonibunkkereita, katettuja korsuja, panssariesteitä ja piikkilankaa. Valitettavasti linnoitustöitä ei ole vielä saatu loppuun ja osa linjasta on lopulta vain määritelty maastoalue kartalla, ei mikään linnoitus.

Illalla 9. heinäkuuta puna-armeija tavoittaa vetäytyvät joukot, joita se seuraa U-asemalle. Ensimmäinen kosketus U-aseman puolustukseen tulee 10. heinäkuuta aamulla Lemetin lohkolla. Vihollinen levittää joukkonsa koko lohkon leveydelle ja käy hyökkäykseen. Suomalaisten tykistö on kuitenkin valmiina, ja ensimmäinen keskitys tuhosi useita punapanssareita. Hyökkäys alkaa seuraavana päivänä, mutta se torjutaan. Sitä seuraava hyökkäys 12. heinäkuuta kuitenkin antaa viholliselle pienen läpimurron ja ajaa suomalaiset pois Lemetin asemista. Vastahyökkäys kuitenkin onnistuu ja asemat palautetaan puolustajille.

Vihollinen yrittää läpimurtoa myös Kattilalammella ja Loimolassa, ilman tulosta. Loimolan alueen puolustuksesta vastasi Matti ”Motti-Matti” Aarnio, joka miehineen katkaisi vihollisen perääntymisreitin, löi heidät takaisin ja aiheutti vetäytyvälle viholliselle suuret tappiot.

Seuraavaksi vihollinen yritti panssareineen koukata U-asemien selustaan panssareiden kanssa Muannon alueelta. Täällä metsäinen maasto ei suosinut panssareita (suomalaisia rajajääkäreitä kylläkin), ja vihollinen pakotettiin jälleen kerran perääntymään. Tämän jälkeen Aunuksen puolustuksesta vastaava jääkärikenraali Paavo Talvela määräsi linjan vakiintumiseen U-asemalle, jossa olisi nyt puolustettava torjuvasti. Vihollinen teki vielä useita hyökkäyksiä U-asemaan – kovimman 15.–17. päivä Nietjärvelle – mutta suomalaisten linja kesti. Nietjärvellä vihollinen menetti loputkin panssarivaununsa sekä 200 lentokoneesta 119 suomalaisten ilmatorjunnan pudottamina. Heinäkuun 17. päivän jälkeen taistelut Syvärillä rauhoittuivat.

 

Ilomantsi 31.7.–9.8.1944

Jatkosodan viimeinen taistelu käytiin Ilomantsissa 31.7.–9.8. Puna-armeijan Leningradin-armeija oli jo siirretty Berliiniä kohti marssiviin joukkoihin, ja Karjalan rintamalla valvoi enää Neuvostoliiton 32. armeijakunta. Se teki vielä viimeisen yrityksen päästä suomalaisten selustaan. Suomalaiset olivat hyvin perillä vihollisen liikkeistä, kiitos toimivan tiedustelun. Ilomantsin alueen komentaja, kenraali Erkki Raappana, antoikin Suomen puolelta näyttävän päätöksen suurhyökkäykselle: nyt ei otettu torjuntavoittoa, nyt hyökättäisiin. Korpikenraali Raappana tunsi Ilomantsin maaston hyvin ja tiesi, miten sitä voisi hyödyntää korpisodankäynnissä.

Raappanan miehet, 21. prikaati sekä avuksi saapuneet Ratsuväkiprikaati ja Osasto Partisen kaksi divisioonaa kävivät taistoon kaksinkertaista vihollisvoimaa vastaan. Pian molemmat neuvostodivisioonat olivat kumpikin omassa motissaan ja niitä Raappanan miehet alkoivat pilkkoa pienempiin osiin. Hyökkääjät hälyttivät kiireesti apujoukkoja Laatokan Karjalasta, josta saapuikin kolme prikaatia Neuvostoliiton merijalkaväkeä motteja vapauttamaan. Nämä apujoukot kuitenkin torjuttiin. Suomalaiset päästivät motit purkautumaan ja moni puna-armeijan sotilas pakeni jättäen paljon kalustoa jälkeensä. Jälkeen jääneen materiaalin joukosta löytyi myös paljon amerikkalaista tavaraa, muun muassa säilykkeitä ja silavaa. Torjuntataistelun aikana oli myös raportoitu, että puna-armeijan lentäjistä osa lensi amerikkalaisilla Airacobra-koneilla.

Puna-armeijan tykistön toiminta jäi melko heikoksi, sillä suomalaiset sissit onnistuivat sabotoimaan ja tuhoamaan suurimman osan 32. armeijakunnan tykistöstä. Näiden sissien joukossa oli myös kapteeni Lauri Törni ja hänen T-osastonsa.

Tuore presidentti ja ylipäällikkö Mannerheim otti tiedon Ilomantsin voitosta iloiten vastaan – olihan Ratsuväkiprikaati hänen nimikko-osastonsa, joka ei ollut menestynyt sodan aikana aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt se oli kuitenkin päässyt näyttämään kyntensä Ilomantsissa. Myös parhaillaan Tukholmassa vierailulla ollut entinen presidentti Risto Ryti otti tyytyväisenä vastaan tiedon Ilomantsin voitosta, mutta käski sotilaita vaikenemaan löytyneestä amerikkalaiskalustosta. Metelin nostaminen saattaisi huonontaa Suomen asemaa tulevissa rauhanneuvotteluissa.

kannas2

 

Loppusanat

Sota jatkui vielä syyskuun alkuun asti. Rauhanneuvottelut alkoivat syyskuun 4. päivä ja välirauha solmittiin 19. päivänä. Rauha tosin vaati Suomelta paljon: suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Lisäksi moni työikäinen nuori, niin mies- kuin naispuolinenkin, oli kaatunut sodan aikana. Karjalasta tulleille evakoille oli löydettävä asuinpaikat ja invalideista täytyi huolehtia…

 

Henkilökuvia

 

Ilmari Juutilainen – Kannaksen taivaan ritari

Jatkosodan aikana Mannerheim-ristillä palkittiin 191 sotilasta. Heistä neljä sai ristin kahdesti. Yksi näistä neljästä oli lentosotamestari Ilmari ”Illu” Juutilainen.

Eino Ilmari Juutilainen syntyi Lieksassa 21. helmikuuta 1914. Hänen vanhempi veljensä oli Aarne Juutilainen, joka myöhemmin tunnettiin legendaarisena ”Marokon kauhuna”. Veljekset muistelivat sodan jälkeen, että innostuksen ilmailualalle Ilmari sai veljeltään, jolta hän sai lahjaksi 1. maailmansodan parhaan lentäjän, saksalaisen Manfred ”Punainen paroni” von Richthofenin elämänkerran.

Molemmat veljekset olivat melkoisia rämäpäitä, mutta siinä, missä Aarnen veri veti maailmalle ja Muukalaislegioonaan, Ilmari tunsi vetoa lähteä taivaalle. Hän kävi oppikoulunsa kotikonnuillaan Sortavalassa, ja jo nuorena poikana hän saattoi istua iltapäivät seuraamassa Sortavalan lentokentän toimintaa ja nousevia ja laskeutuvia koneita, niin siviili- kuin sotilasmallisia. Hän suoritti lentokurssinsa 1930-luvun alussa. Vuonna 1932 hän aloitti asepalveluksensa kotiutuen alikersanttina. Hän jatkoi edelleen ilmavoimien palveluksessa, ja vuoden 1935 toukokuussa hänet ylennettiin kersantiksi.

Ilmari Juutilainen.
Ilmari Juutilainen.

Kun talvisota alkoi, Juutilainen palveli Lentorykmentti 3:n Lentolaivue 24:ssä lentäen Fokker D.XXI -hävittäjää. Hän oli osa luutnantti Eino Luukkasen osastoa, joka piti tukikohtaansa Pohjois-Karjalan Värtsilässä.

Joulupäivänä 1939 osasto ottaa ensimmäisen ilmavoittonsa pudottamalla neljä puna-armeijan pommikonetta. Juutilainen sai pian maineen lentäjänä, joka hallitsi koneensa säällä kuin säällä. Eräässä ilmataistelussa Juutilainen tovereineen oli lähdössä viiden Fokkerin voimin tuhoamaan kohti Viipuria suunnannutta kolmen neuvostopommikoneen laivuetta. Suomalaiset pudottivat pommikoneet vaivatta, mutta pian helppo tehtävä muuttui kovaksi kamppailuksi. Suomalaislaivue joutui näet paikalle lentäneen neuvostohävittäjien laivueen hyökkäyksen kohteeksi. Juutilainen sai peräänsä neljä neuvostokonetta, joista yhden hän onnistui pudottamaan. Valmistautuessaan hyökkäykseen toista konetta vastaan iski Juutilaisen koneen moottoriin toimintahäiriö ja hänen oli pakko tehdä hätälasku läheiselle pellolle. Juutilainen itse selvisi vahingoittumatta, mutta lentokone kaipasi huoltoa. Käveltyään monta kilometriä kylmässä ja lumisessa maastossa Juutilainen löysi tiensä talolle, jonne oli majoittunut joukko rintamantakaisiin suojajoukkoihin kuuluvia karjalaismiehiä. Miehet auttoivat koneen korjauksessa, ja jo samana iltana Juutilainen pääsi palaamaan tukikohtaansa. Joulukuussa 1939 Ilmari Juutilainen ylennettiin ylikersantiksi.

Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940. Välirauhan ajan Ilmari Juutilainen asui äitinsä luona Sortavalassa. Saman katon alla asui myös isoveli Aarne, jota Ilmari ei ollutkaan tavannut sen jälkeen, kun isoveli oli päättänyt matkustaa Ranskaan ja liittyä viideksi vuodeksi Muukalaislegioonaan. Veljekset vaihtoivat kuulumisia ja tarinoita, ja Ilmari kuunteli innolla veljensä kertomuksia paitsi Kollaan rintamalta myös taisteluista arabeja vastaan Marokon aavikoilla ja vuorilla.

Kesäkuun 25. päivä neuvostokoneet pommittivat Helsinkiä ilman varoitusta tai sodanjulistusta. Jatkosota alkoi. Nyt Suomen ilmavoimilla oli 125 konetta, myös amerikkalaisia Brewster-koneita, jollaisella Ilmari Juutilainenkin lensi. Hän oli jälleen mukana Lentolaivue 24:ssä. Laivue suoritti monta voittoisaa lentoa hyökkäysvaiheen aikana ja oli mukana tukemassa Äänislinnaa vallanneita maajoukkoja lokakuussa 1941.

Ilmataisteluissa kaupungin yllä Juutilainen lähti seuraamaan erästä MiG-3-viholliskonetta. Pienikokoinen viholliskone oli kuitenkin nopea, ja pian punnukset vaihtuivat MiG:in koukatessa Juutilaisen Brewsterin taakse. Hetken takaa-ajon jälkeen Juutilainen joutui toteamaan, ettei hän saisi MiG:iä ammuttua alas perinteisin keinoin. Hän käyttikin erästä hyvin vaikeaa väistötaktiikkaa, jolla hän sai viholliskoneen törmäämään korkean talon seinään. Vasta palattuaan illalla tukikohtaan Ilmari Juutilainen sai kuulla, että hän oli jo tullut tunnetuksi myös vihollisten keskuudessa siinä määrin, että puna-armeijan kenraalit olivat luvanneet palkkion sille, joka hänet pudottaisi.

Asemasotavaiheeseen siirryttäessä Ilmari Juutilainen nimitettiin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi nro 56 huhtikuun 6. päivä 1942.

Vuoden 1943 puolella Juutilainen kutsuttiin Saksaan 15 muun pilotin kanssa koelentämään uusia Messerschmittin koneita, jotka kyseiset lentäjät sitten testien päätteeksi lennättäisivät Suomeen. Testit sujuivat hyvin ja isännät pitivät suomalaisista hyvää huolta, joskin testejä valvonut saksalaismajuri antoi alkuun noottia siitä, että suomalaiset käsittelivät testikoneita vähän liiankin suurella innokkuudella. Testien päätyttyä lentäjille pidettiin läksiäisillalliset Berliinin Haus Vaterland -ravintolan turkkilaissalissa. Illalliset kuitenkin keskeytyivät, kun liittoutuneiden pommikoneet ilmaantuivat Berliinin ylle ja pudottivat pomminsa kaupunkiin. Suomalaislentäjät saivat seurata aitiopaikalta amerikkalaispommien tekemiä tuhoja salin ikkunoista.

Suurhyökkäyksen alkaessa 9. kesäkuuta 1944 Suomen ilmavoimat suorittivat pelkän ensimmäisen taistelupäivän aikana 1 150 lentoa. Vähäisen konemäärän takia ei pommituksia pystytty mitenkään estämään, mutta suomalaiset onnistuivat tuhoamaan punalennoston koneita melkoisesti. Heti hyökkäyksen seuraavana päivänä Juutilainen lähti vaaralliselle tiedustelulennolle siipimiehenään vänrikki Heiskanen. Tehtävänä oli tiedustella ja kartoittaa vihollisen joukkoja Kannaksella.

Vaarallisista olosuhteista huolimatta Juutilainen ja Heiskanen saivat kartoitettua vihollisten asemat. Kun he sitten lähtivät suuntaamaan kohti kotia, ilmestyi taivaalle punatähdellä koristeltu amerikkalaisvalmisteinen Airacobra-kone, joka ampui Heiskasen alas. Lähelle päästyään Juutilainen tunnisti, että Airacobralla lensi eräs punalennoston parhaista piloteista – kapteeni, jonka suomalaiset tunsivat nimellä ”Arpinaama”. Juutilainen lähti koneen perään ja pitkän taistelun jälkeen hän sai sen ammuttua alas lähelle Suulajärven lentokenttää. Juutilainen itse laskeutui kyseiselle kentälle ja lähti yksin etsimään pudonnutta konetta metsästä suomalaisten etsintäpartion seuratessa hänen perässään. Juutilainen saapui koneen hylylle ennen partiota vain todetakseen sen olevan tyhjä. Koneen lentäjä oli kuitenkin selvästi päässyt ulos omin voimin, ja Juutilainen lähti seuraamaan tämän jättämiä verijälkiä, jotka päättyivät läheiselle hylätylle tiilitehtaalle. Tehtaalla lentäjät kävivät pistoolein viimeisen taistelun, jossa Juutilainen selvisi voittajaksi. Kun suomalainen etsintäpartio saapui paikalle, olivat he vähällä ampua hänet luullessaan häntä neuvostolentäjäksi.

Kesäkuun 28. päivä Ilmari Juutilainen nimettiin toistamiseen 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi. Ilmavoittoja hänellä oli tuolloin 80. Sota kuitenkin jatkui vielä syyskuuhun asti. Kun sota päättyi 19. syyskuuta, jäi Juutilaisen lopulliseksi ilmavoittojen määräksi 92. Tämä oli virallisesti laskettu määrä, ja arvioitiin, että voittoja olisi ollut jopa yli 120.

Ylipäällikkö on pvm:llä 28.6.44 toisen kerran suonut Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin lentomestari Eino Ilmari Juutilaiselle.

Lentomestari Juutilainen on 26.4.42 tapahtuneen Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi nimittämisensä jälkeenkin osoittanut jatkuvasti erinomaista ja esimerkillistä taisteluhalua ja -taitoa, mitä osoittaa se, että hänen ilmavoittojensa lukumäärä 8.6.44 mennessä oli kohonnut 53:een. Lentomestari Juutilaisen hyökkäysvalmius ja taistelutaito on käynyt ilmi erikoisesti 9.6. alkaneen vihollisen suurhyökkäyksen yhteydessä käydyissä ilmataisteluissa, joissa hän toistaiseksi on pudottanut 15 konetta. Näin ollen on lentomestari Juutilaisella tällä hetkellä 73 ilmavoittoa. Tätä tulosta on pidettävä meidän oloissamme loistavana sotilaallisena saavutuksena, ottaen huomioon, että suurin osa taisteluista on käyty vihollisen suurta ylivoimaa vastaan.

Sodan loputtua Juutilainen palveli vielä Utin Lentorykmentissä vuosina 1945–47 ja 1948–49. Tämän jälkeen hän toimi ansiolentäjänä aina eläkeikäänsä asti. Viimeiseen iltahuutoon hän lähti 85-vuotisäivänään 21. maaliskuuta 1999 Tuusulassa. Hänen vanhan kotitalonsa pihaan Sortavalassa on pystytetty kivinen muistomerkki.

Juutilainen oli peloton lentäjä, joka saavutti ilmiömäisen määrän ilmavoittoja eikä häntä koskaan ammuttu alas (talvisodassa tehty hätälasku johtui koneviasta). Monet esimiehet suosittelivat hänen lähettämistään upseerikouluun, mutta Juutilainen kieltäytyi sanoen: ”Olen mieluummin lentosotamestari numero 1 kuin kuollut upseeri.”

 

Kenraali Karl-Lennart Oesch – unohdettu sankari

Kenraali Oesch tunnettiin sodan aikana Mannerheimin ”tukalien paikkojen miehenä”. Missä tilanne näytti toivottomalta, sinne marsalkka lähetti Oeschin. Tämä sveitsiläissyntyinen upseeri oli paitsi loistava strategi, myös pidetty esimies – jämäkkä mutta oikeudenmukainen. Oesch johti joukkoja Kannaksella niin talvisodan kuin kesän 1944 suurhyökkäysten aikaan, pelastaen näin Suomi-neidon punaiselta lihamyllyltä kahdesti. Tämän valossa on suorastaan ällistyttävää, että sodan jälkeiset polvet eivät osoittaneet hänelle mitään kiitosta, vaan suorastaan unohtivat hänet.

Karl-Lennart Oesch.
Karl-Lennart Oesch.

Karl Lennart oli syntyjään sveitsiläisen meijerinomistajan Christian Oeschin poika, nuorin kuudesta lapsesta. Hän syntyi 8. elokuuta 1892 Pyhäjärvellä, lähellä Viipuria. Oeschin perheen kotiopettajana toimi kirjailija Jalmari Finne, joka tunnettiin myös Kiljusen herrasväki -kirjojen kirjoittajana.

Nuori Karl Lennart kirjoitti ylioppilaan paperit itselleen 1911 Sortavalan lyseossa, ja hän oli myös mukana Karjalaisen osakunnan toiminnassa. Helsingin yliopistossa hän opiskeli filosofiaa vuosina 1911–15. Nuorukaisena Oesch oli hyvin pasifistinen persoona, joka suunnitteli kasvitieteilijän uraa. Seurattuaan jonkin aikaa, mitä maailmalla tapahtuu ja millaista epäoikeudenmukaisuutta Suomi ja suomalaiset saivat kärsiä suurvaltojen pelinappulana, hän päätti kuitenkin aloittaa sotilasuransa lähtemällä vapaaehtoisena koulutukseen Saksaan. Hänet koulutettiin jääkäriksi ja hän ehti osallistua 1. maailmansodan taisteluihin Misse-joella Preussin Jääkäripataljoona 27:n riveissä. Tämän jälkeen hänet komennettiin värväystoimiin takaisin Suomeen. Saksaan Oesch palasi vielä vuoden 1917 alussa, ja paluu Suomeen tapahtui vuotta myöhemmin 1918 Osechin osallistuessa Suomen sisällissotaan.

Sisällissodassa Oesch sai ylipäällikkö Mannerheimilta komennettavakseen Valkoisen armeijan 8. pataljoonan, joka pääsääntöisesti taisteli Raudussa koko sodan ajan. Sodan jälkeen Oesch sai tehtäväkseen organisoida Vuoristoprikaatin toimintaa. Hän toimi myös Tiedusteluosaston eli Osasto 3:n päällikkönä sekä Pääesikunnan johtajan adjutanttina jonkin aikaa. Oesch nimitettiin vuonna 1920 Viipurin rykmentin päälliköksi, ja samalla hän suoritti palveluksen ohessa kadettikoulun.

Vuonna 1924 Oesch nimitettiin päämajan ryhmä IX:n johtajaksi, joskin tämä oli vain nimellinen titteli, sillä Oesch oli lähtenyt opiskelemaan Ranskaan. Sotilaskoulutusta järjestettiin sekä Metzissä että Versailles’ssa. Näiden koulutusten lisäksi Oesch teki omatoimisia tutustumismatkoja vuosien 1924–26 välillä useissa ranskalaisissa varuskunnissa opiskellen eri aselajeja hyvin laajassa skaalassa. Hän sai oppia muun muassa jalkaväestä, hyökkäysvaunuista, tykistöstä ja ilmavoimista. Vuonna 1926 hän suoritti myös Ranskan sotakorkeakoulun tutkinnon.

Ranskan-vuosiensa jälkeen Oesch opiskeli sodankäyntiä 1920–30-lukujen taitteessa Ruotsissa, Saksassa, Puolassa ja Virossa. Palatessaan Suomeen vuoden 1930 lopulla Oesch ylennettiin kenraalimajuriksi ja yleisesikunnan päälliköksi. Ylennys kenraaliluutnantiksi tuli 6. joulukuuta 1936.

Kurt Wallenius.
Kurt Wallenius.

Talvisodan kynnyksellä Oesch sai vastuulleen ylimääräisten kertausharjoitusten ja yleisen liikekannallepanon järjestelyn. Itse sodan aikaan hän toimi päämajassa Mannerheimin adjutanttina, ja helmikuussa 1940 hänet nimitettiin Rannikkoryhmän komentajaksi vastaamaan Viipurin puolustuksesta. Rannikkoryhmää johti ennen Oeschia kenraali Kurt Wallenius, joka siirrettiin syrjään pestistään hänen riitauduttuaan Mannerheimin kanssa. Oesch johti Karjalan puolustusta Neuvostoliiton suorittaessa talvisodan suurhyökkäystä ja hän sai pysäytettyä vihollisen etenemisen Viipurin länsipuolella.

Välirauhan aikana Oesch toimi II armeijakunnan komentajana. Jatkosodan alkaessa Oesch komensi IV armeijakuntaa, joka suoritti Viipurin takaisinvaltauksen. Asemasodan aikana hän johti Karjalan armeijaa eli ”Aunuksen ryhmää”. Oesch oli pidetty esimies, joka vieraili mahdollisimman paljon rintamalla ja kyseli miesten kuulumisia. Hän oli esimerkiksi tuomaroimassa rintamamiesten halonhakkuu- eli ”mottikilpailuja” ja tarjosi osallistujille tupakkaa omista varastoistaan.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana Mannerheim nimitti Oeschin koko Kannaksen armeijan komentajaksi todeten, että Oesch on ainoa, joka pystyy johtamaan suurhyökkäyksen torjumista. Oesch vastusti suunnitelmaa siitä, että Viipurista luovuttaisiin taistelutta, mutta kun näin kuitenkin kävi, alkoi hän suunnitella puolustusasemia, joista vihollinen ei pääsisi läpi.

Torjuntataisteluiden jälkeen Mannerheim nimitti Oeschin Mannerheim-ristin ritariksi nro 131. Sodanjälkeisenä aikana Oesch toimi maavoimien komentajana vuoden 1945 ajan. Sodan loputtua Euroopassa Oesch oli yksi niistä upseereista, jotka joutuivat sotatuomioistuimen eteen. Oeschia syytettiin vankien teloituksista, jotka suoritettiin hänen syksyllä 1942 johtamallaan sotavankileirillä.

Jo kyseisenä syksynä esikunnan päällikkö, kenraali Erik Heinrichs, oli alkanut tutkia tapausta. Leirillä oli teloitettu 17 vankia, ja vartijat kertoivat saaneensa käskyn ”teloittaa kaikki niskuroivat vangit”. Lisäksi he kertoivat, että käskyn olisi allekirjoittanut kenraali Oesch. Näytön puutteessa Heinrichs ei alkanut enempiin toimiin, mutta sodan jälkeen Oesch tuomittiin 12 vuodeksi kuritushuoneeseen, tosin erittäin heppoisin perustein, sillä minkäänlaisia kunnollisia todisteita ei löytynyt siitä, että Oesch olisi antanut teloituskäskyt. Korkein oikeus alensi tuomiot vuonna 1948 kolmeen vuoteen. Korkein oikeus muutti aiemman syytteen 17 taposta kuolemantuottamuksiin. Sen mukaan ei voinut osoittaa, että Oesch olisi antanut käskyn teloituksista, mutta hän oli silti vastuussa miestensä tekemisistä. Teloituksia johtanut vankileirin komentaja, luutnantti Eero Nero, sai elinkautisen tuomion, joka kuitenkin laskettiin myöhemmin 12 vuoteen.

Tuomionsa kärsittyään Oesch ei ollut enää aktiivisesti armeijan palveluksessa, mutta hän toimi aktiivisesti muun muassa Upseeriliitossa ja edusti Suomea useissa sotilastilaisuuksissa ulkomailla. Hän toimi myös Kansa taisteli -lehden päätoimittajana.

Helppoa Oeschilla ei ollut, sillä Valpo ja poliitikko Urho Kekkonen olivat ottaneet hänet silmätikukseen. Sodan jälkeen oikeusministerinä toiminut Kekkonen oli vaatinut Oeschille tuomiota aseidenkätkennästä sekä monista pienemmistä asioista, joihin Oeschilla ei ollut osaa eikä arpaa. Presidentiksi noustuaan Kekkonen vain jatkoi kiusantekoa esimerkiksi yrittämällä useasti kieltää Kansa taisteli -lehden julkaisun liian provosoivana ja revanssihenkisenä lehtenä. Vaikka Kekkosellakin oli menneisyys AKS:n ja valkokaartin riveissä, suhtautui hän kenraalistoon ja erityisesti jääkäreihin erittäin vähättelevästi ja teki myös selväksi, että Oesch oli hänen inhokkilistallaan numero 1. Tästä syystä Oesch vietti paljon aikaansa sukulaistensa luona Sveitsissä, maassa, jossa häntä kohdeltiin sotasankarin aseman mukaan.

Kun Oesch sai 85-vuotiaana 28. maaliskuuta 1978 kutsun viimeiseen iltahuutoon, teki Kekkonen hänelle vielä viimeisen herjansa huolehtien, ettei hautajaisissa ollut paikalla yhtään valtion päämiestä, valtionlippua tai median edustajaa. Oeschin – miehen, joka oli pelastanut Suomen kahdesti – nimi haluttiin näin jättää unohduksiin.

 

Johannes Kaila

5 KOMMENTIT

  1. Olisiko kuvassa kuitenkin Joppe Karhunen Peggy koiransa kanssa eikä ”Illu”

Comments are closed.