Koti Artikkelit Historia ”Tuumaakaan ei anneta tappelematta” osa 1

”Tuumaakaan ei anneta tappelematta” osa 1

7

simo hayha

Tänään vietetään 27. kansallista veteraanipäivää. Samana päivänä tulee kuluneeksi 69 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä Suomen osalta.

Kansallista veteraanipäivää on vietetty vuodesta 1987 lähtien. Ajattelin itse muistaa sotiemme sankareita kaksiosaisella artikkelilla, jossa sotatapahtumien sijaan käsitellään aikaa vapaussodan jälkeen, kun Suomen armeijaa alettiin rakentaa miltei tyhjästä. Artikkelissa käsitellään myös veteraanien asemaa sotien jälkeen.

 

1918–1939: Suomen puolustusvoimien synty

Kun vapaussota päättyi valkoisten voittoon toukokuussa 1918, oli Suomen viralliseksi armeijaksi julistettu valkokaarti melkoisen sekalaista väkeä. Armeijan rungon muodostivat Saksan keisarikunnassa eliittikoulutuksen saaneet vihreään asetakkiin pukeutuneet jääkärit. Miehistönä sen ympärille rakentuivat suojeluskuntalaisista kootut kaartit, joiden koulutus rajoittui vähimmillään siihen, että heidät oli tuotu taistelukentälle, annettu ase käteen ja osoitettu hyökkäyssuunta. Näiden ääripäiden väliin mahtui iso joukko erilaisista oloista ja koulutuksista tulleita miehiä: talonpoikia, jotka olivat metsällä ollessaan oppineet aseenkäsittelyä ja liikkumista maastossa, idealistisia yläluokan poikia, joilla oli enemmän tunteenpaloa kuin taitoa, ja jopa työläisiä ja entisiä punakaartilaisia, jotka olivat hylänneet vanhan aatteensa. Tästä joukosta jääkäreiden ja Suomen palvelukseen siirtyneiden upseereiden täytyi alkaa muovata maan armeijaa. Upseereita oli tullut Suomeen niin entisestä Venäjän tsaariarmeijasta kuin ensimmäisen maailmansodan häviön luhistamasta Saksan keisarikunnasta. Saksassa koulutuksen saaneet jääkäriupseerit saivat pitää upseerin arvonimessään jääkäri-etuliitteen.

Armeijan univormuiksi saatiin hyvä määrä vapaussodan aikaisia harmaita asetakkeja. Useat eri vaatturit olivat valmistaneet näitä ”epävirallisia M/18-takkeja” niin Suomessa, Ruotsissa kuin Saksassa, jotta valkoiselle talonpoikaisarmeijalle saataisiin jonkinlainen yhtenäinen ulkoasu. Nyt nämä takit otettiin käyttöön myös tuoreille puolustusvoimille. Sanottiin tosin, että kahta samanlaista M/18-takkia oli vaikeaa löytää, sen verran eroa niissä oli. Upseereille saatiin saksalaisia asetakkeja, joita suomalaiset itsenäisyysaktivistit olivat varastoineet suuret määrät. Kun saksalaisia sotilaita oli salakuljetettu Suomen kautta pois Venäjän vaikutuspiiristä, olivat kyseiset sotilaat vaihtaneet univormunsa siviilivaatteisiin. Näitä harmaita univormuja käyttivät muun muassa aktiiviupseerit sisällissodassa, ja nyt niiden pohjalta suunniteltiin Suomen virallinen harmaa asetakki. Saksalaisten jäljiltä suomalaisille upseereille jäi myös miekkoja ja pistooleita.

Akseli Gallen-Kallela suunnitteli sotaväen ensimmäisen virallisen univormun mallia M/22. Tästä koreasta asetakista jalostettiin vielä käytännönläheisempi ja suojeluskuntalaisten suosiossa ollut ruskea M/27-malli. Kyseinen malli oli ulkonäöltään pelkistetty, mutta se oli lämmin, runsasliepeinen ja siinä oli paljon taskuja ja pystyyn nostettavat kaulukset. Näiden ominaisuuksien takia monet suojeluskuntalaiset valitsivat tämän asun talvisotaan, vaikka tarjolla olisi ollut uudempaa M/36-mallia. Jatkosodassa M/36 vakiintuikin sitten kaikkien sotilaiden käyttöön.

Sotilaiden aseiksi saatiin tsaariarmeijan Mosin–Nagant-kivääreitä. Näiden kivääreiden osista suomalaiset rakensivat ajan saatossa paranneltuja kivääreitä, kuten M/28-30:n eli ”pystykorvan” ja M/39:n eli ”Ukko-Pekan”. Myös Suomen oma aseteollisuus tuotti armeijalle sarjatuli- ja IT-aseita, joista tunnetuimpia olivat Suomi-konepistooli, Lahti–Saloranta M/26 -pikakivääri ja Sampo-konekivääri. Nämä kaikki aseet olivat itseoppineen asesepän ja upseerin Aimo Lahden suunnittelemia. Suurimman osan aseista Lahti oli suunnitellut jo 1920-luvun puolella, mutta varsinaiseen sarjatuotantoon ne saatiin vasta 1930-luvun alussa.

Suomi_submachine_gun_M31_1

Suomeen alettiin perustaa varuskuntia paikkoihin, joissa riitti kapasiteettia sellaisten ylläpitämiseen, kuten vanhoihin kouluihin ja kartanoihin. Taistelukoulutus ei ollut vaikea tai uusi asia nuorelle armeijalle, sillä ensimmäiset koulutuserät koostuivat lähes täysin sisällissodan kokeneista miehistä ja suojeluskuntalaisista, joilla oli kaikilla ainakin jonkinlainen kuva sodankäynnistä. Sotilaskuri ja sulkeiset olivatkin sitten toinen juttu, ja usein upseerit saivat kehottaa miehiään sanomalla: ”Hoidetaas nyt pojat tämä pois alta, että saatte sen virallisen sotilaan tittelin.” Kun sisällissodan kokeneet polvet oli koulutettu, saatiin aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Alokkaiksi saapui vielä kokemattomia nuoria, joihin vanhemmilla upseereilla oli parempi auktoriteetti.

Myös suomalaisia upseereita pyrittiin kouluttamaan Saksassa. Koska Versailles’n sopimus ei sallinut sitä virallisesti, lähtivät koulutettavat upseerit ”huvimatkalle” Saksaan, jossa heitä sitten kouluttivat jo eläkkeelle jääneet preussilaiset upseerit. Myöskään presidentti Ståhlberg ei ollut kovinkaan mielellään koulutusmatkan kannalla peläten sen vaarantavan välit maailmansodan voittajavaltioihin. Itsenäisyysaktivistit uhkasivat kuitenkin paljastaa presidentin osuuden heimosotien aikoihin Repolaan toimitettujen aseiden kätkemisessä, mikäli lupaa matkalle ei tulisi. Vastentahtoisesti Ståhlberg suostui matkaan.

Ensimmäiset Saksassa koulutetut upseerit olivat kapteeni Paavo Susitaival, Viipurin suojeluskunnan päällikkö kapteeni Urho Sihvonen sekä jääkärimajurit Lilius, Saari ja Palojärvi. Koska kyseessä oli ”huvimatka”, käytännön koulutusta ei juuri päästy pitämään; pääpaino oli teoriassa ja sotapeleissä. Ainoaa käytännön harjoitusta oli, kun kadetit pääsivät seuraamaan Versailles’n rauhansopimuksen nojalla pahasti karsitun Wehrmachtin harjoituksia. Tuolloinhan Saksa ei saanut pitää aseissa enempää kuin 10 000 miestä, ja kaikki modernit sotakoneet, kuten tankit ja lentokoneet, oli kielletty. Kurssi oli kuitenkin menestys, ja sen jälkeen upseereita lähetettiin Saksaan enemmänkin.

Matkat hoidettiin edelleen matalalla profiililla, mutta läpi 1920-luvun huomion veivät Saksassa NSDAP:n ja kommunistien taistelu Saksan katujen ja Valtiopäivien herruudesta. Näin ollen kukaan ei oikein osannut kiinnittää huomiota siihen, mitä suomalaiset tekivät, ja Saksaan tulleet upseerit pystyivät esimerkiksi liikkumaan kaupungilla suomalaisissa asepuvuissa ilman ongelmia. Kun Weimarin tasavalta muuttui Kolmanneksi valtakunnaksi, upseerikoulutusta järjestettiin suomalaisille erittäin helposti. Tosin kyse ei edelleenkään ollut maiden välisestä yhteistyöstä, vaan yksittäisistä upseereista, jotka olivat halukkaita.

Ajan myötä, tarkemmin sanottuna 1930-luvulle tultaessa, armeijan koulutus ja kuri alkoivat olla sitä tasoa, jota ammattitaitoiselta armeijalta vaadittiinkin. Varusteista oli kuitenkin jatkuva pula. Kivääreitä kyllä riitti, mutta pulaa oli saappaista, vaatteista ja muista tekstiileistä sekä raskaammasta kalustosta kuten tykeistä, tankeista ja lentokoneista. Upseeristo, Susitaival näkyvimpänä puhemiehenään, yritti taivutella hallitusta lisäämään puolustusmäärärahoja. Voittajavaltioita pelättiin kuitenkin tässäkin asiassa, kun kunnollisen armeijan varustamista voitaisiin tulkita suomalaisten ”sapelien kalisteluksi”. Tämä päätös tunnetusti kostautui, kun reilut 20 vuotta sisällissodan jälkeen alkoi talvisota ja suurin osa miehistä lähetettiin rintamalle mukanaan puolustusvoimien varusteita vain kiväärin, vyön ja kokardin verran.

 

Simo Häyhä – ”Valkoinen kuolema”

Ensimmäisenä sankarina esiteltäköön mies, joka ei oikeastaan esittelyä tarvitsekaan: Simo Häyhä eli ”Valkoinen kuolema”, maanviljelijä Kannakselta ja kaikkien aikojen paras tarkka-ampuja. Mitä tahansa virallista listausta katsotaankin, on niiden jokaisen kärjessä Häyhän nimi 542 osumalla. Kun nämä osumat on vielä saatu reilun kahden kuukauden sisällä avotähtäimellä, on titteli ”maailman paras tarkka-ampuja” vähintäänkin oikeutettu.

hayha

Simo Häyhä syntyi Karjalassa, tarkemmin sanottuna Rautjärvellä, 17. joulukuuta 1905 perheensä toiseksi nuorimmaksi lapseksi. Metsissä liikkuminen, kalastus ja metsästys tulivat tutuiksi nuorelle talonpoikaisperheen pojalle. Kun Häyhä täytti 17 vuotta, liittyi hän Rautjärven suojeluskuntaan. Asepalvelukseen hän astui kolme vuotta myöhemmin vuonna 1924. Tähän mennessä hän oli jo ehtinyt luoda melkoisen maineen suojeluskuntien ampumakisoissa erittäin tarkkana ampujana. Alokaskautensa Häyhä suoritti Valkjärvellä Polkupyöräpataljoona 2:ssa, josta hänet siirrettiin aliupseerikouluun Terijoelle. Häyhä kotiutui alikersanttina. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että varsinaisen tarkka-ampujan koulutuksen hän sai vasta yhdeksän vuotta myöhemmin kertausharjoituksissa Utissa. Häyhä ei tovereidensa mukaan juurikaan koulutusta tarvinnut, sillä hän oli lähes täydellisen itseoppinut.

Talvisodan syttyessä Häyhä määrättiin tarkka-ampujaksi Kollaan rintamalle JR 34:n 6. komppaniaan, jota johti vähintäänkin legendaarinen kapteeni Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen. JR 34:ssä palveli Häyhän ja Juutilaisen lisäksi useita muita sotilaita, joiden nimet tulivat tunnetuiksi sodan aikana. Juutilaisen lähettinä toimi sotamies Varis, jota kutsuttiin 6. komppanian ”linnunpojaksi” erotuksena muista Varis-nimisistä sotilaista. 12. divisioonaa, johon rykmentti kuului, komensi tuleva Mannerheim-ristin ritari, eversti Antero Svensson. Pataljoonan komentajana toimi Espanjan sisällissodassa Francon falangistien joukoissa taistellut kirjailija ja ohjaaja, ratsumestari Carl von Haartman. Itse JR 34:ää komensi everstiluutnantti Wilhelm ”Sota-Ville” Teittinen.

Häyhän komppania pysyi Kollaalla lähes koko talvisodan. Häyhä tuli kuuluisaksi hänen käyttäessään avotähtäimistä Mosin–Nagant M/27-30 -kivääriä eli ”Pystykorvaa”. Kiväärin käyttöä Häyhä perusteli sillä, että sillä sai otettua tähtäinkuvan nopeammin kuin kiikarilla varustetulla kiväärillä. Kiikari tahtoi myös huurtua talvisessa ympäristössä ollen näin käyttökelvoton. Tähtäin saattoi myös paljastaa ampujan aseman kiiltämällä auringossa. Avotähtäimen kanssa saattoi myös pysyä paremmin suojassa, kun päätä ei tarvinnut nostaa paljon esille. Häyhä myös kehitti useita taktiikoita, joita tarkka-ampujat nykyäänkin käyttävät (tosin vaatimattomana miehenä hän ei niistä kunniaa halunnut ottaa). Hän tapasi käydä jäädyttämässä vedellä asemansa taistelua edeltävänä päivänä, jottei lumi pöllyäisi ja paljastaisi asemaa. Hän myös laittoi aina asemissa ollessaan lunta suuhunsa, jottei höyryävä hengitys paljastaisi häntä.

Pisimmän kantomatkan Häyhä ampui 29. joulukuuta 1939. Päivää aikaisemmin 6. komppaniaa piinannut puna-armeijan tarkka-ampuja oli ampunut Häyhän naapurin pojan. Häyhä oli todennut, että ”se ryssä otetaan pois”, ja meni asemiin. Voidaan puhua eräänlaisesta henkisestä kaksintaistelusta, sillä molemmat miehet olivat asemissaan monta tuntia 40 asteen pakkasessa. Kun aurinko laski, puna-armeijan sotilas väsyi ja ryhtyi kokoamaan kivääriään. Hän käänsi epähuomiossa kiväärinsä kiikarin kohti aurinkoa, ja tämä yksi välkähdys riitti Häyhälle. Hän ampui yhden tarkan laukauksen 450 metrin päähän.

Maaliskuun 2. päivä Häyhä oli viikon lomalla kotitilallaan. Myöhemmin hän kertoi olleensa edeltävän päivän iltana kovin levoton ja tunteneensa, että jotain pahaa tapahtuisi rintamalla. Aamulla kello 7 alkoivatkin kuoleman kellot soida rintamalla, kun puna-armeija aloitti Kollaalla suurhyökkäyksen. JR 34 ja Kollaa kestivät, tosin suurin tappioin.

Simo Häyhän sota loppui 6. maaliskuuta 1940. JR 34 oli mukana Suomen suurhyökkäyksessä Ulismaanjärvellä. Hyökkäys alkoi aamulla kello 5.30. Aluksi näytti siltä, että suomalaiset saisivat ajettua vihollisen pois asemistaan, mutta sitten saapui huonoja uutisia: puna-armeijalla oli ollut massiivinen reservi odottamassa asemien takana. Suomen tykistöltä olivat ammukset loppu, ja asemiinsa jumittuneet miehet olivat helppo maali vihollisen epäsuoralle tulelle. Häyhä itse arvioi osuneensa jo pelkän aamun aikana 40 viholliseen. Kun puolen päivän jälkeen puna-armeija aloitti oman vastahyökkäyksensä, määräsi Juutilainen 6. komppanian perääntymään. Häyhä jäi muista jälkeen pidättelemään vihollista. Kääntyessään antamaan viimeistä laukausta hän huomasi tuijottavansa suoraan vihollisen aseen piippuun, jolloin hän sai osuman räjähtävästä luodista leukaansa.

Häyhä ehdittiin jo julistaa kuolleeksi. Kuitenkin juuri hautajaisten kynnyksellä hänen veljelleen saapui sähke: ”Hautajaiset seis, vainaja puuttuu.” Aseveljet olivat onnistuneet kuljettamaan Häyhän JSP:lle, josta hänet edelleen lähetettiin sotasairaalaan Jyväskylään. Hän oli toipumassa siellä aina talvisodan loppuun asti. Kun elokuuhun 1940 mennessä saatiin vakuutettua kaikille, että Häyhä on vielä elossa, myönnettiin hänelle Kollaan risti ja ylipäällikkö Mannerheim ylensi hänet suoraan alikersantista vänrikiksi.

Kun jatkosota alkoi, anoi Häyhä pääsyä takaisin rintamalle, jonne häntä ei kuitenkaan saadun vamman takia enää otettu. Kesän 1941 suurhyökkäyksen jälkeen hän pääsi kuitenkin takaisin kotitilalleen asumaan ja viljelemään maata. Kun kyseinen alue luovutettiin Neuvostoliitolle jatkosodan loputtua, jatkoi Häyhä maanviljelijän ammattia Ruokolahdella. Hän myös metsästi ja harrasti ampumista koko ikänsä aina vuoteen 2002 asti, jolloin hän lähti viimeiseen iltahuutoon 1.4. Viimeisessä haastattelussaan hieman ennen 96-vuotispäiväänsä Häyhä kommentoi osallistumistaan talvisotaan sanoin: ”Tein sen, mitä käskettiin, niin hyvin kuin osasin.”

 

Viljam Pylkäs – ”talvi- ja jatkosodan Tuntematon”

Kaikki tietävät Tuntemattoman sotilaan alikersantti Antti Rokan, vaan aivan kaikki eivät silti tiedä, että Rokan hahmolla on oikea esikuva, alikersantti Viljam Pylkäs. Pylkäs ei ollut koskaan mikään kurinalainen ammattisotilas, vaan maanviljelijä Kannakselta. Sotilaana hän kuitenkin ylsi saavutuksiin, joista moni ammattilainen olisi kateellinen.

Pylkas

Syntyjään Pylkäs oli Valkjärveltä, mutta jo nuorena hänen perheensä oli muuttanut Sakkolaan. Asepalveluksensa hän suoritti Karjalan kaartissa 1933–1934 konekiväärikomppanian KK-ampujana. Lokakuussa 1939 hänet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin monen muun kylän miehen kanssa. Häneltä kysyttiin, haluaisiko hän maanviljelijänä ryhtyä hevosmieheksi, mihin hän vastasi: ”Hevosen suitsii suap pittee kotonakiin. Nyt tekis miel tarttuu konekivväärin kahvoihin!” Pylkäs sijoitettiin Erillinen Pataljoona 6. riveihin. Kun marssikäsky vihdoin tuli, sijoitettiin kyseinen pataljoona Vuoksen rantaan, vain 15 kilometrin päähän Pylkkään kotitilasta. Kun taistelut alkoivat, ohjeistettiin miehiä, että suoraan taisteluun olisi turha alkaa. Vihollista tulisi kuluttaa vähitellen, samalla perääntyen. Perääntyessä kylät piti polttaa, jotta vihollinen ei niistä hyötyisi, ja samoin piti evakuoida takaisin koteihinsa palanneita evakoita, jotka olivat uskoneet, ettei sotaa tulekaan. Kotiseutujen polttaminen painoi miesten mieltä, ja mielissä vannottiin, ettei puna-armeijalla tulisi olemaan helppo talvi.

Jouluna 1939 Vuokseen lohkolla oli käyty taisteluita monta päivää. Suomalaisten onneksi taisteluita käytiin Pylkkään naapurin mailla, ja kylänmiehet tunsivat maaston kuin omat taskunsa. Rintamalle oli saapunut myös useita vapaaehtoisia ja aseistautuneita siviilejä, kuten alle kutsumaikäisiä poikia ja ehdonalaisessa olevia vankeja. Pylkäs oli mukana partiossa, joka koukkasi vihollisen KK-asemiin ja käänsi aseet hyökkääjää vastaan aina siihen asti, että neuvostotykit pommittivat aseman käyttökelvottomaksi ja partion täytyi vetäytyä.

Vuokseelta Pylkäs siirtyi Taipaleenjoen karuun hornankattilaan ja sieltä pitkien taisteluiden jälkeen Kannakselle. Ennen lähtöä Pylkäs ehti käydä kotitilallaan, vain nähdäkseen, että neuvostokoneet olivat pommittaneet talon maan tasalle. Kannaksella vietettiin viikko, joka pataljoonassa tunnettiin ”Helvetin viikkona”. Taisteluita käytiin tauotta, ja tuntui, että puna-armeijan reservit olivat loputtomat. Puolustus ei kuitenkaan murtunut. Sodan viime päivät Pylkäs vietti Vuokseen rantalohkolla.

Kun jatkosota alkoi, Pylkäs sijoitettiin täydennysmiehenä jääkärikenraali ja Mannerheim-ristin ritari Pietari Autin JR 8:aan, samaan komppaniaan kirjailija ja alikersantti Väinö Linnan kanssa. Pylkäs oli vähän vanhempana miehenä eräänlainen isähahmo komppanian nuorille sotureille. Joukkueessa oli mukana myös Pylkkään naapuri ja taistelijapari, sotamies Toivo Ruuna, Tuntemattoman sotilaan Sudentassun esikuva. Sotilaskuri ei paljonkaan purrut korpraaliksi ylennettyyn mieheen, mutta taistelutahto oli korkealla. Kun eräs upseeri huomautti Pylkästä tämän sinutellessa upseeria, vastasi Pylkäs: ”En mie oo tult tänne kunniaa tekemää. Tappelemmaa mie oon tullut.”

Pylkäs oli sodan alun hyökkäysvaiheessa mukana lukuisissa JR 8:n taisteluissa. Kutismajoen taistelun jälkeen hänelle myönnettiin 2. luokan Vapaudenmitali. Tosin mitalia enemmän mieltä lämmitti vallatuista vihollisasemista löytynyt savusauna. Löylyt tosin jäivät lyhyiksi, kun puna-armeijan kaksi tankkia lähti vastahyökkäykseen ja miesten piti syöksyä asemiin suoraan saunasta. Tässä taistelussa alikersantti Pauli Santala, eli Tuntemattoman sotilaan Hietasen esikuva, tuhosi kasapanoksella punapanssarin. Kun vihollinen oli lyöty takaisin, marssivat voittoisat suomalaiset takaisin löylyihin.

Vilgan kylän taistelussa Pylkäs tuhosi yksin pimeyden turvin vihollisen KRH-aseman ja otti yhden vihollissotilaan vangiksi. JR 8 taisteli lakkaamatta lähes koko kesän ja oli mukana ensimmäisissä joukoissa, jotka marssivat Petroskoihin eli Äänislinnaan. Äänislinnan valtauksen jälkeen Pylkäs palkittiin 1. luokan Vapaudenmitalilla ja alikersantin natsoilla. Ylennystä ja Äänislinnan vapauttamista juhlittiin miesten kesken railakkaasti, mutta pari viikkoa Äänislinnan taisteluiden jälkeen JR 8 jatkoi Syvärille.

Tammikuun 4. ja 10. päivän välillä 1942 Pylkäs oli mukana Goran kylän taistelussa, minkä jälkeen hän suoritti ehkä kuuluisimman sankaritekonsa. Tuntemattoman sotilaan Rokka tuhosi suojasta ampumalla koko 50 miehen vihollisosaston, mutta todellisuus oli vielä ihmeellisempää. Pylkäs nimittäin hoiteli yksin Suomi-kp aseenaan 83 puna-armeijan sotilasta Pertjärvellä. JR 8:n asemasota oli alkanut Pertjärvellä joitain päiviä aiemmin. Pylkäs lähetettiin avustamaan naapurirykmenttiä, ruotsalaisista vapaaehtoisista kostuvaa JR 61:tä. Mukaansa Pylkäs sai sotamies Kärkkäisen. JR 61:n sotilaat antoivat Pylkkäälle Suomi-kp:n ja Kärkkäiselle neljä varalipasta. Pylkäs ja Kärkkäinen syöksivät etummaisimpaan vartioasemaan, josta Pylkäs alkoi tulittaa lähestyvää satapäistä vihollislaumaa. Hyökkäyksen kärki taittui, mutta vihollinen tuli silti päälle. Pylkäs jatkoi tulitusta ja Kärkkäinen ryömi hakemaan lisää ammustäydennystä.

Sitten Pylkkääseen osui luoti, joka raapaisi runsaasti vuotavan haavan hänen päähänsä. Kärkkäinen oli jo lähdössä asemista, mutta Pylkäs käski hänen jatkaa lippaiden täyttöä. Kaiken ampumisen jälkeen Pylkkään konepistooli lakkasi toimimasta, koska sen piippu oli sulanut mutkalle. Onneksi tässä vaiheessa vihollinen oli kuitenkin perääntymässä. Taistelun jälkeen hänen arvioitiin ampuneen 17 lippaallista eli 680 patruunaa. Pylkkään ampumia puna-armeijan sotilaita laskettiin 83. Tämän uroteon myötä Pylkäs palkittiin 4. luokan Vapaudenristillä miekoilla. Myös Syvärillä taistelevat saksalaiset kuulivat tapahtuneesta, ja pian Pylkäs kuljetettiin divisioonan komentajan, kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen autosaattueessa saksalaisten päämajaan, jossa saksalaisten komentaja, kenraali Waldemar Erfurth, palkitsi hänet 2. luokan rautaristillä. Pylkäs kuvasi tapahtumaa tovereilleen seuraavasti: ”Siel kalauteltiin ja kalauteltiin ja ristilöitä jaettiin. Yks jäi ylimääräiseksi ja se annettiin miulle.” Tapahtumassa palkittiin alikersantti Pylkkään lisäksi rautaristillä myös kaksi suomalaista kenraalia.

Rokka and Susi

Asemasodan aikana JR 8:n asemat pysyivät Syvärin eteläpuolella. Lohkolla torjuttiin useampia pienempiä hyökkäyksiä, mutta pääsääntöisesti Pylkkään ja tovereiden arkeen kuuluivat puhdetyöt ja tasainen päivärytmi. Asemasodan aikana Pylkäs määrättiin myös AUK:hon, jotta hänen alikersantin vakanssinsa saataisiin varmistettua. Ominaiseen tyyliinsä Pylkäs järjesti itsensä suorittamaan AUK:n perunateatteriin, jossa hän viihtyi paremmin kuin sulkeiskentällä. Lomillaan Pylkäs kävi myös kotitilallaan peltotöissä. Kun puna-armeija aloitti 9. kesäkuuta suurhyökkäyksen ja Suomen armeijalle annettiin perääntymiskäsky, oli Pylkäs kotonaan avustamassa perheensä evakkomatkalle ennen kuin palasi itse rintamalle. Saapuessaan paluumatkalla Äänislinnaan hän löysi JR 8 sieltä valmistelemassa kaupungin tyhjentämistä suomalaisista joukoista. Vetäytymistä jatkettiin kohti Itä-Karjalaa ja vihollista pyrittiin hidastamaan parhaimman mukaan. Pylkkään sota päättyi vetäytymisvaiheen aikana, kun erään joen ylityksen aikana vihollisen luoti osui hänen käteensä murskaten luita.

Sodan jälkeen Pylkkäälle myönnettiin vielä 4. luokan Vapaudenristi. Useasti mainittiin, että mikäli Pylkäs olisi ollut kurinalaisempi esimiehiään kohtaan, olisi hän varmasti saanut Mannerheim-ristin. Kersantiksi hänet ylennettiin vuonna 1968. Pylkäs sai myös pienen maatilan Punkaharjulta, jossa hän asui perheensä kanssa maa- ja metsätöitä tehden aina eläkeikään asti. Viimeiset vuotensa Pylkäs asui Lempäälässä aina siihen asti, kun viimeinen iltahuuto koitti 6. helmikuuta 1999.

 

Johannes Kaila

7 KOMMENTIT

  1. Liput korkealle veteraanien, sankareidemme, kunniaksi! Kolmen-kannaksen-linja Itä-rajaksi!

  2. Hieno kunnianosoitus Suomen historian ehkäpä tärkeimmille henkilöille!

  3. Hyvin motivoiva ja sujuvasti kirjoitettu teksti, seuraavaa osaa odotellessa!

  4. Suomalaiset miehet ovat siitä ikäviä, että he pystyvät sietämään hyvin pitkään skeidaa, mutta kun heillä naksahtaa, heistä tulee taistelijoita. Ja joka ainoassa maailman armeijassa opetetaan taistelemaan. Myös Suomen armeijassa, vaikka se onkin asevelvollisarmeija.

Comments are closed.