Koti Kolumni Toimittajat tilille

Toimittajat tilille

1

Kuinka suhtautua kadunmieheen, joka huutelee päivät pitkät loukkauksia vastaantulijoille? Entäpä, jos hän vielä tarttuisi telaan ja maalaisi rakennusten seinille kissankokoisin kirjaimin kiusallisia puolitotuuksia ja roiseja valheita vakoilemiensa ihmisten yksityiselämästä? Tuskinpa moinen toiminta kovin kauan jatkuisi. Muut kadunmiehet eivät välttämättä olisi kovinkaan kiinnostuneita hänen oikeuksistaan koskemattomuuteen ja itsensä ilmaisuun.

Jos sama raivostuttava tyyppi kuitenkin hakisi journalistikouluun ja jatkaisi toimintaansa suurten päivälehtien sivuilla, olisi vastaanotto kovin erilainen. Toimittajien vapautta ja turvaa pidetään lännessä kyseenalaistamattomana arvona. Tiedotusvälineiden suoltama virallinen totuus kuuluu niellä mukisematta, eikä yksittäisiä toimittajia saisi vaatia tilille puheistaan. Vaikka Internet, riippumattomat uutisväylät ja sosiaalinen media ovatkin ravisuttaneet valtamedian asemaa, pidetään perinteisten toimittajien tehtävää edelleen pyhänä. Ainakin he itse tahtovat ylläpitää illuusiota siitä.

Viimeksi kansainvälinen toimittajayhteisö loukkaantui tällä viikolla, kun Kreikan kansallissosialistinen Kultainen Aamunkoitto -puolue (Chrysi Avgi, CA) piti itsensä näköisen tiedotustilaisuuden. Tottuneesti journalistien penkeille lysähtäneet, ylimielisesti kansallissosialistipuolueen tunnuksia pälyilleet lehtimiehet närkästyivät, kun eräs tapahtuman järjestysmiehistä määräsi kaikki salissa olleet tervehtimään puolueen johtaja Nikolaos Michaloliakosia. Hetken epäröinnin jälkeen suurin osa toimittajista nousikin seisomaan. Joillekin tämä osoittautui kuitenkin ylivoimaiseksi tehtäväksi, joten heidät heitettiin ulos tapahtumasta. Jopa Aamulehti oli tapauksesta pöyristynyt. Kuinka joku kehtaa vaatia medialta kunnioitusta?

Jo tätä ennen polemiikkia oli aiheuttanut kreikkalaisen monikulturistitoimittaja Xenia Kounalakin tapaus. Kounalaki oli kirjoittanut Kultaista Aamunkoittoa parjanneen artikkelin kreikkalaiseen Kathimerini-lehteen ja vaatinut julkisesti koko puolueen täyskieltoa demokratian nimissä. Niinpä CA julkaisi sivuillaan vastineen, jossa se valotti kreikkalaisille lukijoille poliittisen toimittaja Kounalakin taustoja. Toimittajien yhteisö tulistui CA:n tekstistä, sillä siinä mainittiin yksityiskohtia Kounalakin urasta, syntyperästä ja perheestä. Toimittajayhteisön reaktio tuntuu vähintäänkin naurettavalta, kun mietitään, kuinka neljäs valtiomahti kohtelee kansallismielisiä; on suorastaan normi, että lehdistö julkaisee merkityksettömimmätkin yksityiskohdat ”uusnatseista” aina, kun se on havaitsevinaan skandaalinjuurta. Ilmeisesti valtamedia kuitenkin ajattelee, että intimiteetin loukkaamisoikeus pätee vain yhteen suuntaan. Mielestäni on vain kiitettävää kehitystä, että kansallismieliset tutkivat vastustajiensa taustoja – he eivät ole meille tippaakaan armollisempia.

Kun poliittisesta mediasta on puhe, ei Aatos Erkon viimelauantaista kuolemaa voi toki sivuuttaa. Harva jäi Suomessa suremaan kookkaan mediatyrannin poismenoa, vaikka se tuskin tulee muuttamaankaan maamme viestintäkenttää juuri avoimemmaksi. Eljas Erkon ja juutalaistaustaisen Violet Sutcliffen poika Aatos oli suomalaisen pysähtyneisyyden ja konsensuskulttuurin painavimpia kulmakiviä Sanoma-yhtiönsä kanssa. Erkon johtama Helsingin Sanomat tunnetaan laajalti sen linjasta myötäillä vallitsevaa hallitusta vailla kritiikin häivää. Erkkojen suku on ollut Suomessa vuosikymmenten ajan rahavirtojen, politiikan ja median hämärän symbioosin ruma monumentti. Suvun toiminnassa voidaan mikrotasolla havaita se, kuinka informaatio, lainsäädäntö ja suurpääoma kiertävät samojen likaisten käsien kautta yhteiskunnassamme. Erkkoja seuraamalla ei voi olla päätymättä johtopäätökseen, ettei kansalle suodatettu julkinen uutistieto ole luonteeltaan koskaan sellaista, että se voisi vakavasti haastaa valtaeliitin aseman. Erkot ovat usein valjastaneet mediaimperiuminsa itselleen epämieluisien ihmisten ajojahtiin ja he pitävät mustia listoja toimittajista, jotka ajattelevat turhan itsenäisesti. Näiden urakehitys tyssää Suomessa heti alkuunsa.

Eljas Erkko perusti suomalaisen roskalehdistön kiistattoman kuninkaan Ilta-Sanomat 1932 ainoastaan siksi, että hän saisi manipuloitua hallituksen koviin otteisiin kansallismielistä Lapuan liikettä vastaan. Valtamedia ei olekaan puolueeton sivustaseuraaja tai objektiivinen tiedon lähde, vaan poliittisten pelureiden käsikassara. Eikä suvun taustaa vasten olekaan yllättävää, että elämänkertansa mukaan Eljas Erkko matkusti toisen maailmansodan aikana Ruotsiin hieromaan yhteistyötä paikallisten juutalaisten kulttuurivaikuttajien kanssa. Samalla muu Eurooppa oli jo lähes kypsä itsenäistymään juutalaistaustaisten liikemiesten sanelemasta mediakontrollista. Ikävä kyllä, sodan myötä Erkon linja voitti. Nykyään Suomessa Sanoman suurin haastaja onkin ruotsinjuutalaisten omistama Bonnier. Myöskään Bonnierin perheen agenda ei jää epäselväksi.

William Pierce pohti eräässä artikkelissaan, millainen ihmisluonne yleensä ajautuu toimittajaksi. Hänestä valtaosa toimittajista tuskin vääristelee totuutta tarkoituksella, vaan siksi, että he todella uskovat yhteiskunnalliseen propagandaan, jota työnantajat ja koulutus heille syöttävät. Toimittaja ei yleensä ole elokuvien romantisoitu itsenäinen sielu, vaan lauman seuraaja ja käskytettävä. Mikäli toimittajat tahtovat kunnioitusta, olisi heidän aluksi lopetettava suuren pääoman ja eliitin hännystely. Nykyisellään ihmisoikeusjärjestöjen ja lehtien itkunsekainen puhe toimittajien ajojahdista ja vainoista lännessä ja maailmalla lähinnä ärsyttää. He ovat itse kaivaneet kuoppansa.

 

Juuso Tahvanainen

1 KOMMENTTI

  1. Tahvanainen on suorastaan briljantti sanankäyttäjä – kolumnit täällä sekä artikkelit Kansallinen Vastarinta lehdessä joissa on Tahvanaisen nimi ovat poikkeuksetta erinomaista, oivaltavaa ja suoraan asian ytimeen osuvaa luettavaa. Samaan hengenvetoon täytyy antaa kehuja muillekin tähän kolumniosioon kirjoittajille – oikeastaan juuri tämä ”Aktivistin ajatuksia” palsta mainioine kirjoituksineen oli lopullinen syy miksi päätin liittyä tukijäseneksi pelkän ”yleisen symppaamisen” lisäksi. Jatkakaa!

Comments are closed.