SS Werwolf

Werwolf oli toisen maailmansodan lopulla koottu SS-osasto sissitaistelijoita, joiden tarkoitus oli operoida vihollislinjojen takana. He jatkoivat taistelua senkin jälkeen, kun Saksan kaatuminen vaikutti väistämättömältä.

Nimen “Werwolf” taustaa

Werwolf eli ‘ihmissusi’ nimenä juontuu vanhoista eurooppalaisista kansantaruista. Susi on tunnetusti vahva, rohkea ja armoton eläin, jolla on aina ollut kunnioitettu asema muinaisten eurooppalaisten kansojen keskuudessa. Useissa kulttuureissa tunnettiin sudenturkkeihin pukeutuvia eliittisotilaiden kultteja, kuten pohjoisessa berserkit tai germaaniset ulfhednir-soturit.

Suden vertauskuvaa käytettiin melkoisesti myös modernissa Saksan armeijassa; muun muassa U-Boot-sukellusveneet tunnettiin “harmaina susina”, ja niiden laivueen hyökkäystä kutsuttiin “susilaumataktiikaksi”. Myös Adolf Hitler oli viehättynyt susista. Esimerkiksi NSDAP:n alkuaikoina hän käytti salanimeä “hra Wolf”. Myös kirjassaan Taisteluni hän kuvasi SA-miesten taistelevan katukahakoissa kommunisteja vastaan “susilauman lailla”. Useat tukikohtansa hän nimesi susien mukaan, muun muassa idässä kuuluisan Sudenpesän.

Oman osansa nimelle toi myös Hermann Lönsin kirjoittama kirja Der Wehrwolf vuodelta 1910. Teos kertoo 30-vuotisen sodan aikana ruotsalaismiehittäjiä vastaan käyvistä saksalaisista talonpojista. Talonpoikien johtaja on kirjassa mies nimeltään Harm Wulf. Kirjassa Wulf perustaa myös oman eliittijoukkonsa, jonka motto on “Parempi jonkun toisen veri sinun veitsessäsi kuin jonkun toisen veitsi sinun veressäsi”. Wulfin joukko käyttää myös tunnuksenaan Wolfsangel-riimua, samaa, jota myös SS-Werwolf sekä muutamat muut SS-osastot käyttivät.

Sissisodankäynti viimeisenä mahdollisuutena

SS-Werwolf oli alun perin propagandaministeri tri Joseph Goebbelsin suunnitelma viimeiseksi yritykseksi kääntää sodan kulku Saksan voitoksi (Goebbelsin sanoin “hukuttamaan vihollinen veren valtamereen”). Reichsführer-SS Heinrich Himmler alkoi organisoida yksikköä kesällä 1944. Sen johtajaksi nimettiin Waffen-SS kenraali Hans-Adolf Prützmann, ja tavoitteena oli luoda taistelukuntoinen joukko, joka kykenisi toimimaan vihollislinjojen takana.

Kuten jokaisen kunnon kansallissosialistin kuuluu, tunsi Himmler kotimaansa historian hyvin. Näin ollen hän tiesi linjojen takaisen sodankäynnin olevan tuttu taistelutyyli jo aikaisessa saksalaisessa sotahistoriassa. Esimerkiksi antiikin aikana germaanipäällikkö Arminius kävi sotaa roomalaisia valloittajia vastaan käyttäen hyödyksi metsien suojaa, tuttua maastoa ja nopeita yöllisiä iskuja. Arminiuksen suurimpiin voittoihin kuului kolmen legioonan kukistaminen Teutonburgin metsässä vuonna 9 eaa.

Preussin keisari Friedrich Wilhelm perusti 1813 Landsturmin sissiosaston Napoleonin ranskalaisarmeijaa vastaan. Osaston oli tarkoitus toimia niin turvaamassa omien selustaa kuin hyökkäämässä vihollisen kimppuun huomaamattomasta selustasta. Ohjesäännössä toiminnasta todettiin: “Sissisota pohjaa itsepuolustukseen, joten näin ollen kaikki on sallittua. Mitä tuhoisampi keino, sitä parempi.” Toimintaohjeet määriteltiin seuraavasti:

1. Katkaise vihollisen vetäytymisreitti.
2. Pidä vihollinen jatkuvasti varuillaan.
3. Tuhoa heidän huoltoreittinsä.
4. Hyökkää heidän sidontapaikoilleen.
5. Suorita yöllisiä hyökkäyksiä vihollisen kimppuun.
6. Piinaa vihollista pitämällä heidät väsyneinä ja tuhoa heidät yksin tai ryhmässä.

Nämä taktiikat olivat säilyneet 1800-luvulta nykypäivään oleellisimpina tekijöinä sissisodassa. Myös tuolloin sissit naamioituivat siviileiksi, kun tarve vaati pysyä huomaamattomissa.

Ranskan miehittämän Reinin alueella toimi 1923 saksalaisten ensimmäisen maailmansodan veteraanien perustama sissiyksikkö, joka myös käytti nimeä Wehrwolf. Tältä joukolta SS lainasikin osastonsa nimen 20 vuotta myöhemmin. Yksikkö onnistuikin melko hyvin tuhoamaan ranskalaisten junia ja miehittäjille tärkeitä kohteita.

Viisi vuotta myöhemmin vuonna 1928 Saksan sotaministeriö teki hallitukselle ehdotuksen kouluttaa sissisotaan erikoistunut Kleinkrieg-yksikkö (suom. ‘pikkusota’ eli sissisota) Wehrwolfin avuksi. Ehdotusta ei kuitenkaan kannatettu.

SA-johtaja Ernst Röhm perusti vuoden 1930 tietämillä oman Kleinkrieg-Spezialisten-osastonsa (sissisodan erikoisjoukot), joka harjoitteli sissitaktiikoita Hanaun lähistöllä sijaitsevissa metsissä. Toiminta jatkui aina vuoteen 1934 pitkien puukkojen yöhön asti.

Himmler näki toisen maailmansodan loppuvaiheet hyvin samanlaisina kuin Preussin sodan Napoleonia vastaan tai Reinin tapahtumat 1923. Todennäköisesti hän myös aavisti, että sota oltaisiin häviämässä ja että sodan jälkeiset olosuhteet tulisivat myös olemaan myös melko vastaavanlaiset. Hän alkoi välittömästi toimeen ja lähetti 18.6.1943 kopion Landsturmin toimintaohjeesta Bandenkampfverbandin (‘Partisaanimetsästäjät’) johtajalle, kenraali Bach-Zelewskille. Himmler uskoi selvästi saksalaisen sissijoukon pystyvän aiheuttamaan suuria tappioita liittoutuneille linjojen takana. Hän jopa uskoi sen pystyvän voittamaan sodan sen jälkeen, kun vihollinen olisi miehittänyt Saksan.

Koulutus alkaa

Kenraali Prützmann otti pohjaksi osaston kokoamiselle vuoden 1813 ohjesäännön ja ne alkuperäiseen vuoden 1923 Wehrwolf-joukkoon kuuluneet miehet, jotka hän onnistui tavoittamaan. Käyttöönsä hän sai myös Waffen-SS-harjoitusalueita. Kouluttajiksi valittiin itärintamalla taistelleita miehiä, jotka tunsivat sissisodan taktiikat käytännön kautta heidän taisteltuaan neuvostopartisaaneja vastaan Venäjän loputtomissa soissa ja metsissä. Nämä samaiset sotilaat kokosivat myös Werwolfin ohjesäännöt. Kirja saatiin valmiiksi tammikuun 1945 lopulla. NSDAP:n aluejohtajat hoitivat värväyksen. Ensimmäiseen koulutuserään saatiinkin koottua 5 000 SS-miestä ja Hitler-Jugendin nuorukaista. Nuorimmat olivat 14-vuotiaita.

Werwolf harjoitteli useissa Saksan tukikohdissa, mutta tärkeimpiä olivat Hülchrath-linna Erkelenzissa (jossa sijaitsi myös Werwolfin päämaja), Eltville, Lübbecke, Neustrelitz ja Quenzsee (viimeksi mainitussa harjoitteli myös Brandenburg-divisioona, Saksan kommando-osasto). Lähes kaikki koulutus järjestettiin yöllä, ja se piti sisällään tiedustelutekniikoita, kohteen valintaa, kohde-alueelle saapumista ja ansaan johdattamista. Koulutus piti myös sisällään tekniikoita kuten jäljittäminen, väärien jälkien jättäminen, naamioituminen/suojautuminen, rynnäkön johtaminen, räjähteiden ja myrkkyjen käsittely ja vartiomiehen vaientaminen. Myös varusteiden suhteen sisseille pyrittiin samaan parhaat mahdolliset, esimerkiksi tulen kestäviä takkeja ja äänivaimennettuja pistooleita. Valitettavasti näitä ei riittänyt läheskään kaikille. Werwolfin miehille teroitettiin myös sitä, että yksiköstä jokaisen olisi oltava valmis taistelemaan kuolemaan asti.

Tunnettuja Werwolfin suorittamia operaatioita

Aachenin pormestarin, Franz Opperhoffin, salamurha. Amerikkalaiset olivat tuolloin miehittäneet Aachenin, ja Opperhoff oli avoimesti heidän tukijansa. The New York Times uutisoi tapahtumasta otsikolla “Kolme saksalaista murhasi natsipuolueeseen kuulumattoman Aachenin pormestarin”. Tri Goebbels julisti radiossa, että iskun takana oli tähän asti salassa pidetty SS-Werwolf, tavoitteenaan saada mahdollisimman paljon uusia vapaaehtoisia yksikköön.

Luutnantti John Poston, nuori marsalkka Montgomeryn esikunnan upseeri, ajoi Werwolfin väijytykseen. Postonilla oli paha tapa käyttää oikoreittejä turva-alueen ulkopuolelta. Tämä kostautui hänelle. Väijytyksen järjesti pelkästään Hitler-Jugendin pojista koostunut ryhmä. Postonin ruumis löytyi ojasta paria päivää myöhemmin.

Maalis–huhtikuussa 1945 noin 600 SS-sotilasta ja Hitler-Jugendin poikaa, jotka kuuluivat Werwolfiin, aiheuttivat tuhoa amerikkalaisten joukoissa Ostharzin alueella. Kuitenkin huhtikuun lopulla joukot olivat kutistuneet reiluun 300 sotilaaseen. Pieleen menneen tuliylläkön jälkeen heidän asemansa paljastuivat ja amerikkalaiset hyökkäsivät sinne täydellä voimalla. Vain viiden saksalaisen tiedetään selvinneen.

Monet SS-Werwolfin toimet eivät tulleet koskaan ilmi, sillä niistä ei joko pidetty virallista lukua tai sitten paperit onnistuttiin pitämään hyvin salassa ja hävittämään. Sodan loppuun mennessä liittoutuneet olivat raportoineet useista sabotaasi-iskuista, yhteyslinjojen katkeamisista, vihollisen tarkka-ampujista, tuhopoltoista ja sieppauksista, mutta vahvistettua ei saatu kuitenkaan sitä, mitkä niistä olivat SS-Werwolfin tekemiä. Minkäänlaista yksikön jäsenlistaa ei koskaan löydetty. Liittoutuneet kuitenkin löysivät sodan loppuvaiheessa seitsemän saksalaisen upseerin ja 25 siviilivaatteisen miehen joukon suojautuneena maanalaiseen tunneliin Baijerin Schönseessä. Heidän uskottiin kuuluvan Werwolfiin. Tunnelista löytyi myös aseita, ammuksia ja räjähteitä sekä dokumentteja suunnitelmasta salamurhata liittoutuneiden kenraali Dwight D. Eisenhover.

Sodan jälkeen

SS-Werwolf jatkoi taisteluita vielä 2.5.1945 Saksan antautumisen jälkeen. Joukoissa taisteli muun muassa Berliinin piirityksestä läpi päässeitä Hitler-Jugendin poikia, SS-miehiä, NAPOLA:n (valtakunnan poliittisen koulun) oppilaita ja hengissä selvinneitä Luftwaffen pilotteja. Taistelu jatkui siitäkin huolimatta, että kenraali Prützmann teki itsemurhan pian Saksan antautumisen jälkeen. Liittoutuneiden radiossa ilmoitettiin sodan päätyttyä, että myös Werwolf olisi tuhottu täydellisesti. Silti pitkään liikkui tarinoita siitä, kuinka Werwolfin sissit olisivat asettuneet metsiin ja kävisivät sissisotaansa aina loppuun asti. Näin myös historioitsija Perry Biddiscombe kirjoitti kirjoissaan Werwolf – History of National Socialist Guerilla Movement 1944–1946 ja Last Nazis – SS Werwolf Guerilla Resistance in Europe 1944–1947. Hän uskoi useiden Werwolfin taistelijoiden asettuneen Hartz-vuoriston ja Schwarzwaldin metsiin ja tehneen iskuja miehittäjiä vastaan aina vuoteen 1947 asti.

SS-Werwolfin taistelumanuaalia (joka on toiminut pääasiallisena lähteenä tähän tekstiin) saa ostettua myös Kadulle.com-verkkokaupasta. Vaikka opas on kirjoitettu yli 60 vuotta sitten, ovat sen opit edelleenkin oleellisia eränkäyntiä ja vastarintatoimintaa ajatellen.

Johannes Kaila