Kalevalan myyttinen runsaudensarvi tuotti kansalle rajattomasti vaurautta – niinpä oikeistolainen presidentti Sauli Niinistö samasti hiljattain Suomen kaivosteollisuuden Sampoon. Sampo ei kuitenkaan tuottanut mittavaa määrää ympäristöongelmia vaurauden sivutuotteena. Surullisen kuuluisa Talvivaaran kaivos Sotkamon kunnassa herättää runsaasti ristiriitoja. Kaivoksesta louhitaan pääasiassa kupari-, nikkeli- ja rautamalmia. Vaikutukset elonkehään ja paikallisten hyvinvointiin ovat pääasiassa katastrofaaliset.
Paikalliset asukkaat ovat valittaneet kaivoksen aiheuttamista radikaaleista muutoksista paikallisissa vesistöissä. Veden metalli- ja sulfaattipitoisuudet ovat nousseet niin korkeiksi, ettei sitä voi käyttää edes löylyvetenä saunassa. Rikki edesauttaa vesistön happamoitumista, joka johtaa useiden eläin- ja kasvilajien täydelliseen häviämiseen alueelta. Valtioneuvoston vuoden 2009 vesienhoitosuunnitelman mukaan happamuuden torjunta maksaa valtiolle vuosittain noin 25 miljoonaa euroa. Ekologinen muutos voisi siis säästää miljoonia joka vuosi.
Viimeisin esimerkki Talvivaaran tappavasta voimasta oli lintujen joukkokuolema, jonka epäillään aiheutuneen kaivoksen kemikaalipäästöistä. Malmin käsittelyssä käytettävät kemikaalit kuten rikkivety ovat aiheuttaneet myös hajuhaittoja lähitienoon väestölle. Kaivos heikentää suomalaisten elämänlaatua.
Saasteetonta teollisuuden alaa ei nykyteknologia kykene rakentamaan, mutta päästöjen saaminen siedettävälle tasolle on poliittisesti ja taloudellisesti mahdollista. Kaivosteollisuus lienee poliitikkojen suojeluksessa, sillä kaivokselle on luvattu aikaa vuoden 2012 loppuun asti saada päästöt hallintaan. Tällöin vasta aletaan miettiä kovempaa sanktiota. Vaikka ympäristöä ja kestävää kehitystä kampanjoidaankin maassamme taukoamatta, on totuus huomattavasti karumpi. Teollisuus tuottaa paljon rahaa, ja päättäjät tahtovat päästä osingoille. Sotkamon Sampo jauhaa mammonaa korttinsa oikein pelanneille valkokauluksisille, mutta ympäristö ja “alemman luokan” kansalaiset saavat niellä sen kitkerää myrkkyä.
Jos suomalaiset poliitikot vaikuttavat ympäristövihamielisiltä, ovat ulkomaalaiset suuryritykset vesikauhuisessa valuuttaverenhimossaan aivan omaa luokkaansa. Varsinkin Pohjois-Suomessa kansainväliset kaivosyhtiöt ovat päässeet pikkurahasta käsiksi suomalaiseen maaperään huomattavan laajasti. Poliitikot saavat kultarahansa huolimatta siitä, ropisevatko maaperästä saadut rikkaudet valtion vai ulkomaalaisen yrityksen kirstuun. Tästä kertoo esimerkiksi 1994 poistetut ulkomaalaisia yrityksiä koskevat rajoitukset. Asetelmaan liittyy paitsi ekologinen myös kansallinen ongelma: Tahdommeko todella myydä maatamme ulkomaalaisille? Eikö suomalaisen maaperän tulisi palvella suomalaista hyvinvointia?
Valtio on osallistunut Talvivaaran kaivoksen infrastruktuurin kehittämiseen verovaroin. Valtio omistaa myös pienen osan yhtiöstä. Laajamittaista kansallistamista kuitenkin halveksutaan tehottomana keinona hyödyntää raaka-aineita. Valtiokontrolli kuvottaa kapitalistia. Maailmalla on silti lukuisia esimerkkejä kannattavasta ja kansallisesta kaivosteollisuudesta.
Kansallinen kaivosteollisuus ottaisi nykyistä paremmin huomioon paikalliset asukkaat ja ympäristön. Valtio kykenisi palauttamaan tarvittavan kurin teollisuuden aloille, joissa markkinaliberaali kilpailu aiheuttaa pahinta tuhoa. Suomen maaperä luonnonvaroineen kuuluu ensisijaisesti Suomen kansalle – ei edes yksittäisille suomalaisille, saati sitten ulkomaalaisille. Mikäli vaikkapa Afrikkaan suunnatun kehitysavun rahavirrat ohjattaisiinkin kotimaiseen maaperään, ottaisimme jo monta askelta oikeaan suuntaan.
Talvivaaran haitalliset vaikutukset ulottuvat Kainuusta osittain jopa Pohjois-Savoon saakka. Ylä-Savossa on vaadittu varsin oikeutettuja pakkotoimia (käytännössä kaivoksen kieltämistä) Talvivaaraa vastaan.
Comments are closed.