Vasemmisto vääristelee tiedettä poliittisten tarkoitusperien vuoksi.
Rodullinen egalitarismi (tasa-arvoaate) on epäonnistunut yhteiskuntasuunnittelijoiden lupaaman “reilun ja oikeudenmukaisen” yhteiskunnan tuottamisessa. Samaan aikaan kylmän sodan jälkeisessä maailmassa on tapahtunut merkittävää rodullisen ja etnisen identiteetin uudelleenheräämistä. Vastaukseksi tälle vasemmisto on omaksunut uuden strategian: rodun koko olemassaolon kieltämisen! Tämän vuoksi kuulemme niin usein, että “rotu on vain sosiaalinen rakennelma, jolle ei ole biologisia perusteita” ja että “tiede todistaa, että olemme kaikki samanlaisia”. Ironisesti tämä on yhteydessä edistykseen (edistykseen sillä samalla alalla, joka tulee todella todistamaan rodun biologisen todellisuuden) ihmisen genomin ymmärtämisessä, jota useimmin kuulemme käytettävän perusteluna sille, että rotu ei ole mitään muuta kuin “pinnallisia” piirteitä.
Tämän näkemyksen kanssa ovat ristiriidassa ensinnäkin kaikki ilmeiset fyysiset erot ihmislajin eri populaatioryhmissä – erot, jotka jokainen tunnistaa. On myös geneettistä todistusaineistoa, jota voidaan käyttää riippumatta perinteisistä metodeista eri ihmispopulaatioiden luokittelussa rodullisiin ryhmiin. Tieteellinen tutkimus on osoittanut, että vaikka rotu on paljon muutakin kuin ihonväri, voidaan ihmiset luokitella yleensä jo ulkonäön perusteella rodullisesti. Kuten professori Glayde Whitney on kirjoittanut näillä sivuilla:
“Tämä tieto on näin ollen käytännössä kiistämätön osoitus rodun todellisuudesta – puhtaasti tilastollinen analyysi alleelien esiintymistiheydestä [geneettiset erot eri ryhmien välillä] antaa tulokset, jotka ovat ennen kaikkea identtiset niiden rodullisten ryhmittelyperusteiden kanssa, joita perinteinen antropologia on käyttänyt.”
Rehellinen arvio tiedosta vahvistaa rodun todellisuuden. Katsokaamme kuitenkin toisen puolen argumentteja.
“Olemme 99,9 prosenttisesti (tai jokin toinen luku) geneettisesti identtisiä; niinpä ei voi olla rodullisia eroja eikä rotuja.”
Vaikka on totta, että ihmispopulaatiot jakavat karkeasti arvioiden 99,9 prosenttia geeneistään toistensa kanssa, on myös totta, että ihmiset jakavat yli 98 prosenttia geeneistään simpanssien kanssa ja hyvin suuren osuuden muiden eläinten, kuten hiirien ja koirien, kanssa. Monet näistä geeneistä tuottavat ruumiillisia perusrakenteita, joita on kaikilla nisäkkäillä – erot organismien välillä johtuvat hyvin pienistä geneettisistä eroista.
Miehet ja naiset ovat 99,998-prosenttisesti identtisiä, mutta kukaan ei väitä, että miehet ja naiset olisivat identtisiä.
Tämänhetkinen todistusaineisto viittaa siihen, että kaikki sukupuolierot miesten ja naisten välillä johtuvat vain yhdestä geneettisestä erosta – yhdestä ainoasta geenistä (Testes Determining Factor) kun geenejä yhteensä on noin 50 000–100 000! Tämä tarkoittaisi, että miehet ja naiset ovat 99,998–99,999-prosenttisesti geneettisesti identtisiä, mutta kuitenkaan kukaan ei väitä, että sukupuoli olisi pelkkä “sosiaalinen rakennelma”. Samaan tapaan ihmisten ja simpanssien väliset geneettiset erot, joita kukaan ei kiellä, voidaan kuvailla 12–20-kertaisiksi rodullisten ryhmien välillä oleviin nähden.
Pikkuruisilla geneettisillä eroilla voi olla valtavia seurauksia fenotyypille, koska geenit ovat järjestyneet hierarkkiseen tapaan. Jotkin geenit ovat “herrageenejä”, jotka kontrolloivat toimintaa joukossa muita geenejä, joista jokainen voi vieläpä kontrolloida useita muita geenejä. Myös jokaisen näiden geenin ilmenemistapa on alueiden kontrollissa. Niitä kutsutaan “promotoijiksi” ja “tehostajiksi” ja ne sijaitsevat tavallisesti geenin toimivan osan edessä. Pieni muutos “X”-geenin promotoivassa alueessa voi muuttaa sen ilmenemistapaa. X voi hallita geenejä A, B, C, D, E ja F. Geeni A taas vuorostaan voi kontrolloida omia geenejään. Vaikka kaikki muut geenit kuin “X” olisivat identtisiä kahden ryhmän välillä, tuo yksi ero “X”-geenissä voi olla riittävä tuottamaan suuria ryhmäeroja.
Geneettisten erojen määrä ei ole tärkeä, vaan erojen luonne: mitkä geenit ovat erilaisia, millä tavoilla ne eroavat ja mitkä ovat seuraukset näistä eroista. Koirarodut ovat verrattavissa ihmisrotuihin. On todennäköistä, että eri rodut ovat yhtä lähellä toisiaan geneettisesti kuin ihmisrodut, mutta ei ole epäilystä siitä, etteivät nämä huomaamattomat variaatiot johtaisi merkittäviin eroihin ilmiasussa, älykkyydessä ja käyttäytymisessä.
On myös harkinnanarvoista, että perhonen ja sitä edeltänyt toukka ovat sataprosenttisesti geneettisesti identtisiä! Geenit eivät muutu; valtavat erot toukan ja perhosen välillä johtuvat eri geenien aktivoitumisesta eri aikoihin. Tämän tulisi herättää hieman mietintää niissä, jotka ajattelevat, että 0,1 prosentin ero kymmenissätuhansissa ihmisen geeneissä “ei merkitse mitään”.
“Geneettistä variaatiota on enemmän ihmisryhmien sisällä kuin niiden välillä – näin ollen ryhmäeroilla ei ole merkitystä.”
Tämä on toinen hyvin suosittu argumentti, joka – vaikka se onkin totta – ei ollenkaan tarkoita sitä, ettei rodulla olisi merkitystä. Vika tässä argumentissa on sama kuin “99,9 prosenttia” -argumentissa siinä mielessä, että se korostaa kvantitaavisgeneettistä “herneidenlaskentaa” ennemmin kuin geneettisten erojen ja niiden seurausten merkitystä. Toki geneettistä variaatiota on enemmän ryhmien sisällä kuin ryhmien välillä, mutta jos tämä variaatio ei vaikuta tärkeiden geenien ilmenemistapaan, siitä ei ole paljon seurauksia. On huomattava määrä geneettistä variaatiota myös sisarusten välillä sekä vanhempien ja lasten välillä, mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että he ovat läheisemmin sukua toisilleen kuin tuntemattomille.
Jälleen kerran professori Whitney on osoittanut “variaatioargumentin” absurdiuden. Hän huomauttaa, että voidaan ottaa koko geneettinen erojen valikoima, joka esiintyy Belfastin populaatiossa, ja joukko makaki-apinoita ja antaa sille sadan prosentin indeksi. Niin yllättävää kuin se voi ollakin, enemmän kuin puolet eroista tulisi löytymään kummastakin, niin Belfastin populaatiosta kuin apinajoukostakin. Jopa kahden yksilön välillä, jotka ovat hyvin paljon toistensa kaltaisia, on suuria geneettisiä eroja. Tämä ei tietenkään tarkoita, että irlantilaiset ovat enemmän makakien kaltaisia kuin he ovat naapuriensa kaltaisia, vaikka tämä on juuri se tapa, jolla “rotuja ei ole” -aatteen kannattajat käyttävät argumenttia silloin, kun he soveltavat sitä ihmisiin.
Professori Whitney selittää, että juuri kuten geneettisten erojen tapauksessa miesten ja naisten välillä, “järkevä kysymys rotueroista ei ole koko erojen prosentuaalinen määrä, vaan ennemmin se, kuinka erot ovat jakautuneet rotujen kesken, mihin ominaisuuksiin se vaikuttaa ja mitä kaavaa se noudattaa”. Pienet geneettiset erot voivat saada aikaan tärkeitä fyysisiä ja käytöksellisiä eroja.
“Populaatiovariaatio on jatkuvaa ja ihmisten ominaisuudet vaihtelevat koko spektrin mitalta, joten täsmällisiä rodullisia kokonaisuuksia ei ole olemassa.”
Tämä on tieteellinen tapa sanoa, että koska hybridejä (rodullisesti tai etnisesti sekoittuneita populaatioita) on olemassa, yhtään tiettyä rotua ei ole olemassa. Tämä on ihmeen suosittu argumentti, vaikka se on helposti kumottavissa. Kukaan ei ikinä ole ajatellut eläinten hybridipopulaatioiden tarkoittavan sitä, ettei eläimiä voi luokitella eri ryhmiin. Tämä on itsestään selvää. Koirasi voi olla sekoitus saksanpaimenkoiraa ja tanskandoggia, mutta se ei tarkoita sitä, ettei olisi olemassa saksanpaimenkoiria tai tanskandoggeja. Koirahybridien olemassaolo tarkoittaa vain sitä, että eri koirarodut voivat paritella ja tuottaa jälkeläisiä keskenään. Koirat ja sudet – eri lajeja – voivat paritella ja tuottaa jälkeläisiä, mutta on silti helppoa erottaa koira sudesta.
On todellakin olemassa paikkoja, joissa on tapahtunut ihmisten sekoittumista ja joissa on eri rodullisia aineksia: Keski-Aasia, Latinalainen Amerikka ja Pohjois-Afrikka. Hybridipopulaatioiden olemassaolo näillä alueilla ei millään lailla todista sitä, että muita populaatioita, kuten geneettisesti erilaistuneempia Euroopan, Kaukoidän ja Saharan eteläpuolisen Afrikan populaatioita, ei olisi olemassa.
Tämä “jatkuva variaatio” -argumentti on niin epälooginen, että on ihme, että kukaan ottaa sitä vakavasti. Sekoitusten olemassaolo ei tee sekoitusten alkuperäisaineksia olemattomiksi. Se tosiasia, että punaista ja keltaista voidaan sekoittaa, jotta saadaan oranssia, tuskin tarkoittaa sitä, että punainen ja keltainen ovat illuusioita tai että niitä ei ole olemassa. Vaikka rodulliset tunnusmerkit ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä ja kestäviä, niin jopa ne variaatiot luonnossa, jotka noudattelevat sellaisia aineksia, voidaan luokitella eri ryhmiin. Tämä kestävä variaatio esimerkiksi sateenkaaren eri kevyissä taajuuksissa voidaan helposti ryhmitellä eri väreihin, jotka käytännössä kaikki ihmiset tunnistavat.
“Kaikki ihmispopulaatiot ovat sekarotuisia, ei ole sellaista asiaa kuin puhdas rotu; näin ollen, ei ole sellaista asiaa kuin rotu.”
Tämä argumentti on sukua edelliselle, paitsi että se sanoo meidän kaikkien olevan hybridejä, joten näin ollen ei ole sellaista asiaa kuin rotu. Ensinnäkin tiedemiehet eivät puhu “puhtaista” roduista. Mitä rodullinen “puhtaus” yleensä tarkoittaa? On totta, että tietyt populaatiot ovat enemmän geneettisesti erilaistuneita ja erilaisia kuin muut enemmän hybridisoituneet ryhmät. Jos ajattelemme englantilaisia, keskiaasialaisia ja korealaisia, voimme tehdä suhteellisen lausunnon, että korealaiset ja englantilaiset ovat enemmän geneettisesti (ja fenotyypiltään) tunnistettavia ja erilaistuneita kuin keskiaasialaiset, jotka ovat jokseenkin itäaasialaisten ja eurooppalaisten välimuotoja.
Tämä ei tarkoita sitä, että korealaiset tai englantilaiset olisivat “puhtaita”, mikä oletettavasti tarkoittaisi, että he voisivat kaikki jäljittää alkuperänsä yhteen populaatioon tiettynä aikana. Englantilaiset, esimerkiksi, ovat enimmäkseen [valkoisen rodun] pohjoista rotutyyppiä oleva populaatio, joka koostuu anglosakseista, kelteistä, normanneista/viikingeistä, roomalaisista ja mahdollisesti varhaisesta välimerenrodusta. Monet eurooppalaiset ryhmät ovat samalla lailla koostuneita monista toisilleen sukua olevista kannoista; jos se, että esi-isät ovat erilaisista mutta silti suhteellisen samanlaisista eurooppalaisista ryhmistä tekee jostain “sekarotuisen”, olemme me kaikki todella sekarotuisia. Tämä ei tee kuitenkaan millään tavalla tyhjäksi rodun käsitettä tai sitä faktaa, että eri “sekarotuiset” populaatiot ovat silti geneettisesti ja fenotyypiltään erilaisia ja näin ollen eri rotuja. Sekä geneettisesti että fyysisesti englantilaiset kuuluvat selvästi eurooppalaiseen ryhmään ja korealaiset koillisaasialaiseen ryhmään.
“Me olemme kaikki sekarotuisia” -argumentit epäonnistuvat kahdella tavalla. Ensinnäkin ne eri kannat, jotka ovat muodostaneet monia tämän päivän etnisistä ryhmistä, ovat suhteellisen samankaltaisia, joten venyttää sanan määritelmää kutsua niitä “sekarotuisiksi”. Kuinka erilaisia olivat anglosaksit kuin keltit? Samoin pidettäisiinkö henkilöä, joka on englantilaisen ja saksalaisen sekoitus, “sekarotuisena”? Entä ranskalais-italialaista? Kutsummeko miljoonia valkoisia amerikkalaisia, jotka ovat sekoitus eri Euroopan kansoja, “sekarotuisiksi”?
Toisekseen sekoitukset eri toisilleen sukua olevista kannoista voivat stabilisoitua ajan mittaan ja muodostaa uuden, uniikin ja erillisen etnisen ryhmän tai rodun. Tällainen on tapaus monissa eri eurooppalaisissa etnisissä ryhmissä, jotka ovat muodostuneet sekoituksista eri etnisiä kantoja. Eurooppalaiset voisivat sikistä satoja, ehkä tuhansia sukupolvia tuottamatta jälkeläisiä, jotka näyttävät afrikkalaisilta tai aasialaisilta. Myös päinvastainen on totta. Vaikka tämän päivän rodut ovat tulos muinaisista sekoituksista, sekoitukset ovat tunnistettavia ja äärimmäisen stabiileja.
“Populaatioerot ovat pinnallisia eivätkä yllä ihoa syvemmälle.”
Tämä ei yksinkertaisesti ole totta. On löydetty monia jatkuvia ryhmäeroja älykkyydessä, käyttäytymisessä, aivojen koossa, tautien vastustuskyvyssä, kaksosraskauksien esiintymistiheydessä, kypsymisvauhdissa jne. Professori Arthur Jensen on kerännyt kiistämätöntä todistusaineistoa rotueroista keskimääräisessä älykkyydessä. Kirjassaan Race, Evolution and Behavior professori Philippe Rushton ei ole pelkästään dokumentoinut suurta määrää muita rotueroja vaan hän myös näyttää, kuinka ne sopivat erilaisiin lisääntymisstrategioihin, joita erilaiset rodulliset ryhmät noudattavat. Joskus “rotua ei ole” -argumentti näyttää epätoivoiselta yritykseltä lopettaa kiistely rodullisista eroista – kiistely, jonka vasemmisto on selvästi hävinnyt. Koska egalitaristeilla ei ole mitään sanottavaa rotuerojen puolesta puhuvien todisteiden vuorten edessä, he ovat yhtäkkiä vaihtaneet asemia ja yrittävät teeskennellä, ettei rotua itseään ole olemassa.
Jopa kaikkein antirasistisimmat lääketieteen tohtorit tunnustavat, että elintenluovuttajat ja -saajat täytyy saada osumaan kohdalleen ei pelkästään rodun suhteen vaan myös lähemmän etnisyyden perusteella rodun sisällä, koska keho tulee todennäköisesti hylkimään rotujenvälisiä siirrännäisiä. He tietävät myös, että eri rotua olevat ihmiset reagoivat eri tavalla samoihin lääkkeisiin ja kärsivät erilaisista sairauksista. Sen sanominen, että nämä erot eivät ylety “ihoa syvemmälle”, on täysin vastakkain todellisuuden kanssa.
“Ei ole kulunut tarpeeksi aikaa, jotta rotueroja olisi voinut kehittyä.”
Tämä on outo argumentti, koska on selvästi kulunut tarpeeksi aikaa fyysisten erojen kehittymiseen. Pygmeillä ja norjalaisilla oli otaksuttavasti kerran yhteinen esi-isä, mutta nyt he ovat niin erilaisia toisiinsa verrattuina, että toiselta planeetalta oleva biologi voisi hyvin pitää niitä eri lajeina. Tämä argumentti on näin ollen yritys kieltää erot keskimääräisessä älykkyydessä tai muissa henkisissä ominaisuuksissa. Kirjassaan Why Race Matters professori Michael Levin osoittaa, että ÄO-eroilla eurooppalaisten ja mustien afrikkalaisten välillä on ollut enemmän kuin tarpeeksi aikaa kehittyä arviolta 4 400 sukupolven aikana sen jälkeen, kun nämä kaksi ryhmää erosivat yhteisestä esi-isästä. Hänen laskelmansa mukaan olisi tarvittu vain 0,000106 selektiota per sukupolvi resessiivisiä geenejä vastaan, mikä on hyvin pieni geneettisen muutoksen määrä, joka vastaa yhtätoista yksilöä per 100 000 per sukupolvi. Luonnossa tämä on äärimmäisen hidas evolutiivinen muutos.
“Valkoinen rotu – kuten kaikki muutkin – on sosiaalinen rakennelma.”
Jos – vastoin omia vaistojaan ja selviä todisteita, joita heidän aistinsa tarjoavat – valkoiset voidaan saada ajattelemaan, että rotu on illuusio, heillä ei ole syytä vastustaa rodullista integraatiota, rodunsekoitusta ja massiivista ei-valkoisten maahanmuuttoa. Jos valkoiset sekoittuvat sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät oikeastaan ole erilaisia kuin he itse tai jos he joutuvat näiden syrjäyttämiksi, mitään ei menetetä.
Ironia tietenkin on siinä, että kun tullaan “affirmative action” -käytäntöihin, jotka rankaisevat valkoisia, ne samat ihmiset, jotka sanovat, että rotu on pelkkä sosiaalinen rakennelma, inttävät, että se on pätevä peruste suosivalle kohtelulle. Ihmiset, jotka sanovat, ettei rotu ole biologista, jollain tapaa kuitenkin kokevat aivan helpoksi sanoa olevansa “mustia”, “aasialaisia” tai “Amerikan intiaaneja”, mikäli heille on siitä hyötyä.
Suurimmassa osassa tapauksista ei ole myöskään pieniäkään mielipide-eroja siitä, kuka kuuluu mihinkin rotuun. Lapset voivat tunnistaa rodun erehtymättä kahden tai kolmen vuoden ikään mennessä. Luonto on tarkoituksellinen eikä monesti anna olennoilleen aisteja tunnistaa asioita, joilla ei ole väliä. Synnynnäinen kyky tunnistaa ketkä ovat “meikäläisiä” ja ketkä eivät – kyky, joka herää hyvin nuorella iällä – on keskeisen tärkeää ryhmän selviytymiselle. Kaikki yritykset ohittaa tai vähätellä tuota kykyä ovat suoria hyökkäyksiä ryhmää itseään vastaan.
Tarpeetonta sanoakin, että ainoastaan valkoiset ovat niitä, jotka toistavat papukaijan lailla ilmeisen absurdeja mielipiteitä rodusta ja jotka teeskentelevät, että välinpitämättömyys tai jopa epälojaalius rotua kohtaan ovat hyveitä. Ei-valkoisilla on terve tietoisuus rodusta ja he tietävät, että se on perustavaa laatua oleva osa yksilö- ja ryhmäidentiteettiä. Heidän täytyy olla valtavan huvittuneita tästä mahdollisesti itsemurhaan johtavasta typeryydestä, jota he kuulevat valkoisten kehottavan toisiaan uskomaan.
Tiettyjen demagogien väitteistä huolimatta eurooppalaiset ovat kulttuurillinen ja biologinen tosiasia. Kuten kaikilla rodullisilla ja etnisillä ryhmillä, heillä on oikeus säilyttää tuo todellisuutensa ja vastustaa yrityksiä hämärtää tiedettä yrityksenä eliminoida rodut todellisuudessa, aivan kuten nimellisesti.
Michael Rienzi
American Renaissance 12/2000
(Michael Rienzi on Koillis-Yhdysvalloissa elävän biologi-tiedemiehen käyttämä pseudonyymi.)
