Koti Artikkelit Historia Ragnar Nordström – harmaa eminenssi, osa 2

Ragnar Nordström – harmaa eminenssi, osa 2

3

ragnarnordstrom2

Ragnar Nordströmin johtaman lähetystön käymä keskustelu saksalaisjohdon kanssa vaikutti sähköiskun lailla, ja pian alkoikin suomalaisjääkärien kotiuttamisen suunnittelu. Päätös Nordströmin pataljoonan kotiuttamisesta annettiin 6. helmikuuta 1918. Tuolloin pienempiä suomalaisyksiköitä tosin oli jo kotiutettu erilaisia kuljetusteitä, kuten U-57-sukellusvenettä, käyttäen. Lue Nordström-artikkelisarjan ensimmäinen osa täältä!

Muutamaa päivää myöhemmin heidät otettiin Suomen armeijan palvelukseen. Jääkärit saivat myös ylennykset upseereiksi tai aliupseereiksi, jolloin saksalaiset sotilasarvot myös korvattiin suomalaisilla vastineilla. Suurimman osan kohdalla tämä tarkoitti ylennystä aliupseereiksi ja vääpeleiksi. Nordström itse ylennettiin jääkäriluutnantiksi. Koska jääkärit olivat nyt virallisesti osa Suomen armeijaa, vannoivat he ylennystilaisuuden yhteydessä lippuvalan isänmaalleen. Tunnelmallinen tilaisuus pidettiin latvialaisessa Libaun rannikkokaupungissa.

Tämän jälkeen jääkäreillä oli edessään suurella hartaudella odotettu kotimatka takaisin Suomeen ja taisteluun punaista terroria vastaan. Kulkuvälineinä jääkäreille toimivat matkustaja-alus Arcturus sekä höyrylaiva Castor. Laivat kuljettivat siviiliasuisten jääkärien lisäksi vapaustaistelun kannalta toistakin tärkeää elementtiä: vapauttajille suunnattua aselastia. Matkan kulkua Nordström itse muistelee seuraavin sanankääntein:

“Saimme kaikki siviiliasut, sillä kuljetussuunnitelman mukaan alukset tulisivat kulkemaan pitkin Ruotsin rannikkoa ruotsalaisilla aluevesillä. Ruotsalaisen alueen kautta ei tietenkään ollut lupa kuljettaa vieraan valtion sotajoukkoja. Vaatteet oli valmistettu paperikankaasta ja olivat tietysti hyvin heikot. Vedimme ne univormun päälle aluksilla. Muutaman päivän käyttöajasta huolimatta ne olivat jo useimmilla melko kuluneita. Suuri osa pani paperivaatteet päälle aluksilla jo Libaussa ja riisui ne, kun olimme jättäneet Ruotsin. Oli myös sellaisia, jotka koko ajan kulkivat univormuissa. […] Saksalaiset upseerimme, jotka jäivät Libauhun, saattoivat meitä hinaajalla jonkin matkaa merelle. Siellä vilkutimme toisillemme hyvästit.”

Arcturus ja Castor aloittivat jääkärien kotiinkuljetuksen Libausta Saksan rannikkoa myötäillen kohti länttä Stettiniin ja sieltä yötä myöten täyttä höyryä käyttäen Öölannin eteläkärkeen. Laivojen ollessa Saksan aluevesillä niiden kulkua turvasivat sukellusveneet, kun saavuttiin Ruotsin aluevesille Öölantiin. Suojeluun ryhtyivät ruotsalaishävittäjät Ragnar ja Vidar.

Öölannista reitti kulki edelleen pienen Öregrundin kaupungin edustalle, jonne laivat jäivät odottamaan suomalaisjäänsärkijä Sampon saapumista, minkä jälkeen matka jatkui edelleen sen tekemässä jäärännissä kohti Vaasaa.

Jäänsärkijä Sampo oli aiemmin avustanut kahta höyrylaivaa, Miraa ja Poseidonia, jotka kuljettivat 80 jääkäristä koostunutta kärkijoukkoa samaiseen kaupunkiin. Ahtojäiden aiheuttamista suurista haasteista huolimatta laivat pääsivät viimein rantautumaan iloisen väkijoukon saattamina.

“Satamaan tultaessa alkoivat ihmiset seurata meitä, ja myöhemminkin, lähempänä Vaskiluotoa, ihmiset kulkivat jopa jalan tai hevosella ja reellä, kummallakin puolella aluksiamme. Kaikki olivat iloisia, niin satamaan saapuvat, jäälle vastaantulijat kuin ihmiset Vaskiluodossa. Iloisista mielenilmaisuista, joiden kohteiksi jouduimme, ei tahtonut tulla loppua. Olimme tietysti itse liikuttuneita ja tavattoman iloisia, että osallistuttuamme saksalaisina sotaan saimme 2–3 vuoden kuluttua tulla kotiin ja astua isänmaan kamaralle suorittamaan tehtävää, johon kaikki olimme valmistautuneet näiden monien vuosien aikana ja joka tietysti oli myös ollut syynä kotimaasta lähtöön.”

Matkustajalaiva Arcturus kuljetti kaikkiaan 940 jääkäriä, jotka nousivat maihin Vaasassa 25. helmikuuta 1918. Mannerheim itse tarkisti jääkäripataljoonan, jonka hän otti vastaan jääkärimarssin sävelten pauhatessa.

Valkoisille myötämielinen väestö otti luonnollisesti jääkärit vastaan riemumielin – punamielisistä sen sijaan ei voinut sanoa samaa. Jo tuolloin peräänhuutelu toimi punaisten suosikkitaktiikkana, ja useat jääkärit kuulivatkin selkänsä takaa huudon “lahtari!”, joskin päällekarkauksiakin sattui. Punaisten huutelut ja päällekäymiset loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun eräs jääkäri puolustautui päällekävijöitään vastaan tilanteen vaatimalla vakavuudella. Lopputuloksena oli kaupungissa yksi punainen vähemmän, ja kun tieto tapauksesta levisi, loppuivat kommunistien huutelut kuin seinään.

Nuoresta iästään huolimatta jääkäriluutnantti Nordström oli esimerkillisen sotilaallisella ja periksiantamattomalla asenteellaan ansainnut komppaniansa syvän kunnioituksen. Eikä suotta – vaikka komppaniassa vallitsi ankara preussilainen kuri, piti nuori jääkäriluutnantti tarkoin huolen sotilaittensa hyvinvoinnista.

Hyvänä esimerkkinä toimii loppuun kulutettujen saappaiden tapaus. Komppanian sotilaiden saappaat olivat kovan käytön seurauksena luonnollisesti kuluneet lähes käyttökelvottomiksi, eikä Nordström ollut saanut toistuvista pyynnöistä huolimatta miehilleen uusia saappaita. Tämä ei luonnollisesti pysäyttänyt neuvokasta nuorta jääkäriluutnanttia hankkimasta alaisilleen kunnollisia jalkineita; kuluneet saappaat kerättiin yhteen ja komppanian vääpeli marssi muutama mies apunaan läheiselle vankileirille keräämään vastaavan kokoisia parempikuntoisia saappaita punavangeilta. Tapauksesta nousi luonnollisesti suunnaton kohu, ja syyllistä uhattiin mitä ankarimmilla kuripitotoimilla. Nordström itse muistelee tapausta tunnusomaiseen ryhdikkääseen tyyliinsä:

“Vastasin heti, että väkeni oli tehnyt vaihdon minun käskystäni. Miehillä oli kuluneet jalkineet ja he olivat matkalla rintamalle. He tarvitsivat paremmat jalkineet, ja kun en ollut voinut niitä pyynnöstä huolimatta saada, otin ne sieltä, missä niitä oli saatavissa. Meidän oli sodassa marssittava, ja meidän varusteidemme oli oltava sen mukaiset. Vangit taas saivat istua vankileireissä, eikä heidän tarvinnut marssia ja rasittua. Joten he saivat aivan hyvin tyytyä huonompiin jalkineisiin. […] Raportin jätettyäni en enää kuullut asiasta sen enempää.”

Kuten vanha sananlasku sanoo: “Sellainen renki, kuin isäntä”. Niin oli asianlaita myös jääkäriluutnantti Nordströmin komppanian suhteen. Komppanian miesten keskuudessa valinnut palava rakkaus ja velvollisuudentunto isänmaataan kohtaan ovat tämän päivän mittapuun mukaan jokseenkin vailla vertaansa. Tämä henki kulminoitui hetkeen, jota Nordström muistelee eräänä sotilasuransa alkupään hienoimpina hetkinä.

Komppania oli marssinut täysvarustus yllään lumihangessa yli 30 kilometriä ja oli saapumassa Lempäälän kirkonkylään. Näyttääkseen mihin valkoiset taistelijat kykenevät, komensi Nordström komppaniansa laulamaan omavalintaisesti jonkin laulun kirkonkylään marssittaessa. Uupumuksesta huolimatta halusi kuolemanväsymyksen partaalla oleva komppania näyttää johtajalleen kelpoisuutensa. Ja niin kajahtikin parista sadasta kurkusta laulu:

“Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa:
Sinuun koskea ei väkivalta saa!
Sua suojelemme, verin varjelemme.
Ollos huoleton, poikas valveill’ on.

Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa:
sinuun koske ei väkivalta saa!
Kallois ei horju: vaaras poies torju!
Ollos huoleton, poikas valveill’ on.”

Komppanian miesten ehdoton uskollisuus pelasti nuoren jääkäriluutnantin hengen tämän haavoituttua vakavasti Kelhossa. Nordström sai vakavia ruhjevammoja oikeaan olkavarteensa, ja lisäksi hänen oikeaan keuhkoonsa osui luoti. Komppania ylitti Mäyhäjärven tulvaveden peittämään jään raskaan vihollistulituksen saattelemana, jolloin moni nuoren vaikeasti haavoittuneen jääkäriluutnantin kantajista kaatui tulituksessa. Edellisen kaatuessa otti seuraava kuitenkin tämä paikan. Viimeiset hetket veti eräs ylistarolainen maanviljelijä Lemponen yksin johtajaansa jalkateristä veden peittämän jään yli turvaan. Miehet eivät siis suostuneet jättämään vaikeasti haavoittunutta Nordströmiä jälkeensä tämän pyynnöistä huolimatta. “Joko päällikkö tulee mukaan tai me kaikki jäämme taistelukentälle!”

Muutamien siirtojen jälkeen haavoittunut Nordström saapui kolme päivää aiemmin vallatulle Tampereelle, missä häntä alettiin hoitaa. Pian kävi ilmi, että hänen jatkuva kova kuumeilunsa johtui pahoin haavoittuneesta kädestä, joka jouduttaisiin kaikista pelastusyrityksistä huolimatta amputoimaan.

Käden menetyksen mukanaan tuoma pitkä ja vaikea toipuminen ei kuitenkaan tulisi pysäyttämään aatteen palon eteenpäin ajamaa nuorta jääkäriluutnanttia tämän uralla kohti kunniaa!

 

Antti Lehto

3 KOMMENTIT

  1. Nordström on yksi Suomen unohdetuista sankareista, joten loistavaa, että Kansallinen Vastarinta nostaa hänet esiin!

Comments are closed.