Koti Artikkelit Historia Psykoanalyysi: pseudotiede moraalia vastaan?

Psykoanalyysi: pseudotiede moraalia vastaan?

9

Freud oli vakuuttunut, että psykoanalyyttisen doktriinin luonteeseen kuului olla yhteiskunnallisesti kumouksellinen ja sen rakenteita järkyttävä. Laivalla Amerikkaan hän ei suinkaan kokenut olevansa viemässä maahan uutta ihmelääkettä. Hänelle ominaisena kuivana sutkautuksena hän totesi kumppaneilleen: ‘Me tuomme heille ruton.’” (Mannoni 1971: 168.)

Kevin B. MacDonald on teoksessaan Culture of Critique paneutunut 1900-luvun juutalaisten poliittisiin ja akateemisiin liikkeisiin ja näiden vaikutusvaltaan. Kirjassa käsitellään boasilaista antropologiaa, marxilaisuutta ja Frankfurtin koulukuntaa, psykoanalyysiä sekä juutalaisten vaikutusta USA:n maahanmuuttopolitiikkaan. Kantavana teemana läpi teoksen on analyysi etnisen ryhmädynamiikan kautta. MacDonaldin teesinä onkin, että juutalaisten akateemiset liikkeet ovat osa juutalaisten ryhmäevoluutiostrategiaa.

Tässä artikkelissa perehdytään tarkemmin psykoanalyysiin Culture of Critiquen pohjalta. MacDonaldin tutkimuskysymykset kirjassa ovat tiivistetysti:

1) Tarkastella vaikutusvaltaisia liikkeitä vahvalla juutalaisedustuksella. Tämä ei tarkoita, että enemmistön juutalaisista olisi tarvinnut kuulua liikkeeseen.
2) Arvioida, identifioituivatko liikkeisiin kuuluneet juutalaiset juutalaisiksi ja katsoivatko he liikkeidensä edistäneen juutalaisten etua.
3) Arvioida liikkeen vaikutusta ympäröiviin yhteiskuntiin (kirjassa käsitellään eurooppalaisia maita ja erityisesti USA:ta).
4) Selvittää, miten ei-juutalaiset reagoivat näihin liikkeisiin.

Psykoanalyysin vahva yhteys juutalaisuuteen

MacDonaldin teesi on, ettei psykoanalyysiä pysty täysin ymmärtämään ottamatta huomioon sen vahvaa yhteyttä juutalaisuuteen. Sigmund Freud on malliesimerkki sosiaalitieteilijästä, jonka juutalaisuus vaikutti vahvasti tämän tieteelliseen tuotantoon. Psykoanalyysi oli muutenkin suurelta osin juutalaisten tiedettä, esimerkiksi 1906 psykoanalyysin alkuaikoina kaikki sen 17 harjoittajaa olivat vahvasti identifioituvia juutalaisia (Klein 1981). Vuonna 1971 tehdyssä tutkimuksessa 62,1 prosenttia otoksesta amerikkalaisia psykoanalyytikkoja ilmoitti identifioituvansa juutalaisuuteen. Tämän lisäksi 18,6 prosenttia ei ilmoittanut kulttuurillista sitoumusta, mikä oli korkeampi osuus kuin muilla mielenterveyden aloilla, viitaten näin tässäkin joukossa olleen juutalaisia. (Henry, Sims & Spray 1971: 27.)

Keskustelua juutalaisten osuudesta psykoanalyysiin ei ole juuri käyty ainakaan toisen maailmansodan jälkeen. Juutalainen tutkija Yosef Hayim Yerushalmi kuvailee keskustelua sanoin “ikään kuin sanattomasta sopimuksesta lakaistu maton alle”. Juutalaisten rooli on kuitenkin ollut aivan selvä niin liikkeen sisällä kuin sen ulkopuolellakin: “Tietysti nykyään on menestyneitä psykoanalyytikkoja, jotka eivät ole juutalaisia – –. Liikkeen ydinjoukko viimeisen 50 vuoden aikana on kuitenkin säilynyt pääosin juutalaisena kuten liikkeen alussakin.” (Yerushalmi 1991: 98.)

Psykoanalyysi – tiedettä?

Tänään Freudin solvausta on hänen ajatustensa kauan viivytelty altistaminen samoille standardeille, joita empiirisessä keskustelussa on: epäristiriitaisuus, selkeys, testattavuus, vakuuttavuus sekä selitysvoima yhdistettyinä yksinkertaisuuteen. Askel askeleelta saamme havaita Freudin olleen eräs kaikkein yliarvostetuimmista hahmoista koko tieteen ja lääketieteen historiassa – ja vielä sellainen, joka on aiheuttanut suurta haittaa propagoimalla virheellistä syyoppia, vääriä diagnooseja ja hyödyttömiä kysymyksenasetteluja. Silti legenda säilyy ja niitä, jotka haastavat sen, kohdellaan kuin raivotautisia koiria.” (Crews 1995, 298–299.)

Psykoanalyysiin kuului keskeisenä ajatus kulttuurin seksuaalisesta tukahduttavuudesta, erityisesti länsimaisen, ja tämän tukahduttavuuden katsottiin johtavan neuroosiin. Toinen keskeinen opinkappale oli lapsuuden seksuaalisuus ja oidipuskompleksi sekä tästä johdettu isänmurhan konsepti. Sen mukaan lapsilla olisi 3–6 vuoden iässä psykoseksuaalinen kehitysvaihe, jossa he tuntevat vetoa toista sukupuolta olevaa vanhempaansa kohtaan ja havaitsevat vanhempiensa välillä jotain, josta jää ulkopuoliseksi.

Yksi perustelu väitteelle lapsuuden seksuaalisuudesta on se, että lasten tulevat puolisot usein muistuttavat omaa vastakkaisen sukupuolen vanhempaa. Tämä selittyy kuitenkin geneettisen samankaltaisuuden teorialla eli ihmiset suosivat samankaltaisia ihmisiä esimerkiksi parinvalinnassa tai ystävystymisessä tukien näin tehokkaammin omien geeniensä säilymistä.

Ongelmana näille väitteille lapsuuden seksuaalisuudesta ja insestisistä fantasioista ovat empiirisen todistusaineiston puute ja paremmin perusteltu tieteellinen ilmiö eli Westermarck-ilmiö, jonka mukaan ihminen luonnostaan välttää insestiä. Oidipuskompleksi ei käy evolutiivisesti mitenkään järkeen, sillä toteutuessaan se tarkoittaisi isän tuen poistumista ja huonolaatuista jälkikasvua. Freudin mukaan hän johti teoriansa asiakaskertomuksistaan, joissa hän sai kuulla paljon tarinoita lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Näiden tarinoiden määrän takia hän tulkitsi niitä lapsuuden fantasioiksi.

Tutkijat Esterson (1992) ja Lakoff ja Coyne (1993: 83–86) ovat kuitenkin tarkastelleet Freudin tulkintoja ja päätyneet siihen, että Freud on sovittanut tulkinnoillaan asiakkaidensa kertomuksia a priori eli etukäteen päätettyyn teoriaan, ei muodostanut teoriaa havaintojen pohjalta. Freud myös päätyi hämärtämään sitä, että hänen kuvauksensa olivat rekonstruktioita ja tulkintoja, eivät suoraan asiakkaiden kertomuksia. Psykoanalyytikot eivät ole juurikaan empiirisesti pyrkineet todistamaan väitteitään tukahduttavan kulttuurin aiheuttamasta neuroosista, lapsuuden seksuaalisuudesta tai oidipuskompleksista.

Eräs psykoanalyysin tieteellisesti ongelmallinen puoli oli taipumus tulkita esimerkiksi potilaiden vastustus tai ahdistus psykoanalyyttisiä metodeja kohtaan todisteeksi psykoanalyysin totuudellisuudesta. Näin päädyttiin kehäpäättelyyn, jossa psykoanalyysin voi katsoa olevan toimivaa kaikissa tilanteissa vastustuksen todistaessa torjuttuja muistoja ja patologioita. Tätä myös sovellettiin psykoanalyysin kriitikoihin – heidätkin diagnosoitiin patologisiksi.

Psykoanalyytikoille tyypillinen virhe oli rakkauden suoraviivainen yhdistäminen seksiin. Tämä virhe on myös läsnä ajatuksessa, jonka mukaan seksuaalinen vapautuminen toisi paremman maailman. Ei osattu nähdä rakkauden ja seksin eroa eikä seksuaalisuuden mahdollisesti tuhoisia puolia. Tämä virhe myös johti seksuaalisuuden näkemiseen vähän kaikkialla, kuten lasten seksuaalisuuden konseptista käy ilmi. MacDonald jäljittää tämän erottelun havaitsemattomuutta juutalaisilla pitkään vahvana pysyneestä järjestettyjen avioliittojen käytännöstä. Siinä missä valkoiset yhteiskunnat korostivat enemmän romanttista rakkautta, juutalaisille tämä näyttäytyi epäilyttävänä ei-juutalaisen valtakulttuurin konseptina.

Psykoanalyysin toinen yleinen virhe oli valikoiva biologian korostaminen. Seksuaalisia tarpeita pidettiin biologisina, mutta ominaisuuksia, kuten vastuullisuutta, luotettavuutta, järjestyksellisyyttä, syyllisyyttä ja nautinnon viivytystä pidettiin tukahduttavan, patologioita aiheuttavan yhteiskunnan tuotoksina. Todellisuudessa molempiin ominaisuuskokonaisuuksiin vaikuttaa vahvasti biologia. (MacDonald 1995, 1998b.)

MacDonaldin mukaan teoriat, joihin kuuluu todettavia faktoja mutta joissa ei ole uutta hyvää tieteellistä sisältöä, ovat tyypillisiä juutalaisille intellektuaalisille liikkeille. Menestyksellisen kausaalisen teorian tulisi olla erotteleva ja osoittaa, miksi se on parempi teoria kuin sen vaihtoehdot. Tätä kriteeriä psykoanalyysi ei täyttänyt.

Kritiikki psykoanalyysin tieteellisyyttä kohtaan nousi 1970-luvulla, ja sitä oli esiintynyt pidempään valtavirtapsykologian kokeellisesti suuntautuneemmilla osa-alueilla. Malcolm Macmillanin mukaan psykoanalyysin teoria oli enemmänkin kuvailua kuin selitystä. Freud siis oletti ennemmin kuin selitti, eikä oletuksia kyseenalaistettu psykoanalyysin sisällä liittyen perusmetodiin eli vapaaseen assosiointiin. Hän myös kyseenalaisti psykoanalyysin toimivuuden terapeuttisessa tilanteessa. (Macmillan 1991: 610–612.) Psykoanalyysi oli itse toteuttanut erottelun valtavirtapsykologiasta ja kehityspsykologiasta. Erottelun korostaminen tieteenalojen välisen yhteistyön sijaan on omiaan herättämään vaikutelmaa pseudotieteestä.

Psykoanalyyttisessä liikkeessä toistuu MacDonaldin mukaan samantyylinen kuvio kuin traditionaalisessa juutalaisuudessa tai muissa juutalaisissa intellektuaalisissa liikkeissä kuten vaikkapa boasilaisessa antropologiassa. Liikkeellä on vahva isähahmonsa, Freud, jonka suosiosta hänen seuraajansa kilpailevat. Tämä näkyy esimerkiksi psykoanalyyttisen tutkimuksen siteerauksissa: tutkijat siteeraavat Freudia ennemmin kuin toisiaan antaen hänen teoksilleen ikään kuin pyhien kirjojen aseman.

Verrattuna esimerkiksi luonnontieteisiin kuten biologiaan ovat Darwinin teokset kuten Lajien synty kyllä perusteoksia mutta tieteen kehittyessä vanhentuneita. Psykoanalyysin tieteellistä luonnetta siis heikentää se, etteivät vanhat teokset tunnu vanhenevan. Kuten boasilaisessa antropologiassa, psykoanalyytikoista muodostui tiivis, autoritäärinen ryhmä, jossa oli painetta ajatella samalla tavalla kuin johtohahmo. Psykoanalyysin ulkoinen kritiikki vahvisti tunnetta sisäryhmästä ja siitä, että oma tieteenala oli uhattuna. Freudin mielipiteistä poikkeaminen saattoi johtaa välirikkoon kuten kävi Carl Jungin tapauksessa.

Käsitys psykoanalyysin uhatusta asemasta johti alan sisällä jopa salaiseen sisäryhmään, jonka tarkoitus oli valvoa oikeaoppisuutta. Kun Ernest Jones ehdotti tätä, Freud innostui: “Se, mikä herätti mielikuvitukseni välittömästi, oli sinun [Jonesin] ajatuksesi salaisesta neuvostosta, joka koostuisi parhaista ja luotettavimmista miehistämme, jotka pitäisivät huolen psykoanalyysin kehityksestä ja jotka puolustaisivat asiaamme persoonallisuuksia ja onnettomuuksia vastaan, kun minä olen mennyt – –. Se tekisi elämisestä ja kuolemisesta helpompaa minulle – –. Tämän komitean tulisi olla ehdottoman salainen.” (Gay 1988: 230.) Komitea oli toiminnassa 1912–1924 eli se käynnistyi pian Jungin ja Alfred Adlerin lähdön jälkeen. Phyllis Grosskurth (1991) on tutkinut komitean toimintaa ja huomioinut, että komiteasta muodostuneet psykoanalyyttiset yhteisöt muistuttivat kommunistisia soluja kaikessa salaisuuden ja uskollisuuden vaatimuksissaan.

Freudin henkilökohtainen missio

Aineistostaan MacDonald on päätellyt Freudin identifioituneen vahvasti juutalaiseksi ja kokenut psykoanalyysin ja taistelunsa kriitikkoja vastaan olleen jonkinlaista taistelua ei-juutalaista yhteiskuntaa vastaan. Kirjeessä vuodelta 1931 hän kuvaili itseään fanaattiseksi juutalaiseksi. Hän oli ollut vahvasti sionismille sympaattinen ainakin vuodesta 1930 lähtien sekä kuvaillut kokevansa “outoa, salaista kaipuuta juutalaisuuteensa liittyen”. Freud kuvasi tunteitaan juutalaisuuttaan kohtaan seuraavalla tavalla: “Olen usein tuntenut ikään kuin olisin perinyt kaiken jääräpäisyyden ja intohimot esi-isiltämme siltä hetkeltä, kun he puolustivat temppeliään. Ikään kuin voisin heittää henkeni ilolla suuressa hetkessä.” Freudin ei voi siis katsoa olleen tiedemies, joka sattui olemaan juutalainen, vaan joka oli vahvasti identifioitunut juutalainen. (Gay 1988: 601, 604.)

Yerushalmin mukaan “Freudissa löytyy ei-juutalaisia kohtaan toiseuden tunne, jota ei voi selittää pelkkänä reaktiona antisemitismiin”. Hän jatkaa: “Vaikka antisemitismi ajoittain vahvisti tai muokkasi sitä, tämä tunne vaikuttaisi olleen sisäsyntyinen, peritty perheeltä ja lapsuuden miljööstä, ja se säilyi sellaisena läpi hänen elämänsä.” (Yerushalmi 1991: 39.)

MacDonaldin mukaan Freud näki itsensä eräänlaisena johtajana sodassa ei-juutalaista kulttuuria vastaan. Freudilla oli mielenkiintoisia historiallisia fantasioita roolistaan tässä taistelussa. Hän oli koulussa historiaa lukiessaan nähnyt sen vahvasti etnisten konfliktien kautta. Esimerkiksi Rooman ja Karthagon konflikti symboloi hänelle juutalaisten ja traditionaalisen länsimaisen kulttuurin konfliktia. Hänen muutkin historialliset sankarinsa olivat niitä, jotka olivat antaneet juutalaisille suosionosoituksia: Oliver Cromwell, joka päästi juutalaiset Englantiin 1600-luvulla sekä Napoleon, joka myönsi juutalaisille kansalaisoikeudet.

Unien tulkinnassa Freud ilmaisee kokeneensa, että hän on seurannut sankarinsa Hannibalin jalanjälkiä: “Hannibal – – oli ollut koulun loppuaikojen suosikkisankarini – –. Kun ylemmillä luokilla aloin ymmärtää, mitä tarkoittaa kuulua vieraaseen rotuun – – seemiläisen kenraalin hahmo nousi edelleen korkeammalle arvostuksessani. Nuorekkaalle mielelleni Hannibal ja Rooma symboloivat konfliktia juutalaisuuden ja katolisen kirkon organisaation välillä.” (Rothman & Isenberg 1974: 64.)

Gay (1988: 604) kirjoittaa: “Freud oli ylpeä vihollisistaan – vainoava katolinen kirkko, tekopyhä porvaristo, hidasälyinen psykiatrinen eliitti, materialistiset amerikkalaiset – niin ylpeä, että he kasvoivat hänen mielessään aivan uusiin mittasuhteisiin, paljon pahantahtoisemmiksi ja yhtenäisemmiksi kuin todellisuudessa. Hän vertasi itseään Hannibaliin, Ahasverukseen, Joosefiin, Moosekseen – kaikki miehiä, joilla oli historiallinen tehtävä, mahtavia vihollisia ja vaikeat kohtalot.” Tässä näkyvät negatiiviset stereotypiat ulkoryhmästä. Lisäksi yhteiskunta ja eritoten sen tärkeimmät instituutiot näyttäytyivät stereotyyppisen pahoina ja ylikorostuneen yhtenäisinä.

Juutalaisten ylemmyys

Freud oli vakuuttunut juutalaisten ylivertaisuudesta muihin kansoihin nähden. Joseph Wortis haastatteli Freudia 1935, jolloin tämä totesi juutalaisten olevan parempaa kansaa. Freud perusteli tätä juutalaisten Nobel-voitoilla ja saavutuksilla tieteen ja taiteen aloilla. (Cuddihy 1974: 36.)

Freudin teoksista käyvät ilmi hänen käsityksensä juutalaisten paremmuudesta, etenkin teoksesta Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto. Esimerkiksi: “Kun henkisillä pyrkimyksillä on noin 2 000 vuoden ajan ollut etusija juutalaisten elämässä, se on tietenkin jättänyt jälkensä; se auttoi kammitsoimaan raakuutta ja väkivaltaisuutta, jotka ilmaantuvat siellä, missä kansan ihanteena on lihasvoiman kehittäminen. Henkisyyden ja ruumiillisuuden sopusointuinen kehittäminen sellaisena kuin kreikkalaiset sen saavuttivat, oli juutalaisilta kielletty. Ainakin he valitsivat tästä jaottelusta arvokkaamman puolen.” (Freud 1939: 187.)

Freud oli myös vakuuttunut juutalaisten ja ei-juutalaisten välisten erojen pysyvyydestä. Vuonna 1933 hän kommentoi antisemitismin nousua ja Hitlerin valtaanousua viitaten pessimistiseen ihmiskuvaansa: “Arviollani ihmisluonnosta, etenkin kristillis-arjalaisten osalta, on ollut niukasti syitä muuttua” (Yerushalmi 1991: 48). Freud oli täysin vakuuttunut siitä, että “kun juutalaisten luonne oli luotu muinaisina aikoina, se oli pysynyt samanlaisena, muuttumattomana ja sen olennaisimmat piirteet samanlaisina” (Yerushalmi 1991: 52). Tämän voi MacDonaldin mukaan nähdä myös osana yleisempää juutalaisten intellektuellien trendiä tuntea vieraantuneisuutta ja ylemmyyttä ei-juutalaisia kohtaan.

Ei-juutalaisten psykoanalyytikkojen asema

MacDonald on havainnut tarkastelemiensa juutalaisten liikkeiden keskuudessa taipumuksen pyrkiä nostamaan esiin ei-juutalaisia näkyviin asemiin. Tämän tarkoitus on naamioida liikkeen etnistä luonnetta ja vakuuttaa helpommin ei-juutalaiset liikkeen oppien paikkansapitävyydestä. Toisaalta ei-juutalaisiin jäseniin ei välttämättä luotettu samalla tavoin kuin juutalaisiin. Kuvaavaa tässä suhteessa on Karl Abrahamin tapaus. Kun Freud varmistui hänen juutalaisuudestaan, hän kirjoitti, että tämän on helpompi ymmärtää psykoanalyysiä rodullisen sukulaisuutensa takia (Yerushalmi 1991: 42). Ei-juutalaiseen Carl Jungiin taas ei alkuun luotettu johtuen “huolista Jungin perityistä kristityistä ja jopa juutalaisvastaisista ennakkokäsityksistä, oikeastaan hänen kyvystään ei-juutalaisena täysin ymmärtää ja hyväksyä psykoanalyysiä itseään” (Yerushalmi 1991: 42). Freud kuvaili Jungia “vahvaksi, itsenäiseksi persoonaksi, teutoniksi” (Gay 1988: 201).

Jungille oli kuitenkin oma tärkeä roolinsa varattuna. Freud näki hänet sopivana psykoanalyysin edustajaksi, jolla voisi saada psykoanalyysiä laajemmin tunnetuksi ja hyväksytyksi ei-juutalaisten keskuudessa. Yerushalmin (1991: 41) mukaan “Freud tarvitsi suoraan sanottuna ei-juutalaista eikä ainoastaan ketä tahansa, vaan jonkun, jolla on aitoa intellektuellista kykyä ja vaikutusvaltaa”. Kaikki psykoanalyytikot eivät kuitenkaan katsoneet tätä hyvällä. Näille Freud kommentoi: “Suurin osa teistä on juutalaisia ja siten ette ole sopivia voittamaan ystäviä uudelle opille. Juutalaisina teidän tulee olla tyytyväisiä vaatimattomaan rooliin perustuksen valmistelijoina. On erittäin olennaista, että saan solmittua siteitä tieteen maailmaan.” (Gay 1988: 218.) Niinpä Freud näki paljon vaivaa, jotta Jung nähtäisiin psykoanalyysin kärjessä ja johdossa.

Jung paljastui kuitenkin liian itsepäiseksi Freudin kannalta sopiakseen tehtäväänsä. Vuonna 1911 Jungin ja Alfred Adlerin (kristityksi kääntynyt juutalainen) irtautuminen Freudin piireistä liittyi siihen, että nämä kielsivät Freudin ajatukset oidipuskompleksista, lapsuuden seksuaalisuudesta ja neuroosin yhteydestä seksuaalisuuteen eli Freudin keskeisimpiä ja kumouksellisimpia ideoita. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alistuvainen Ernest Jones pääsi International Psychoanalytic Associationin presidentiksi. Näin saatiin ei-juutalainen näkyvään johtoasemaan naamioimaan liikkeen etnistä luonnetta.

Teorioita antisemitismistä

Teoksessa Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto Freud käsittelee antisemitismin syitä. Freudin mukaan antisemitismi juontaa juurensa kristittyjen Jumalan valittua esikoiskansaa kohtaan kokemasta kateudesta, jota nämä eivät ole vielä käsitelleet kunnolla. Juutalaisten tapa ympärileikata poikalapsensa muistuttaa heitä pelätystä kastraatiosta. Lisäksi väkivaltainen kääntymys kristinuskoon on hänen mukaansa herättänyt kääntyneissä torjuttuja kaunoja, jotka nämä projisoivat kristinuskon sijasta juutalaisuuteen. On vaikeaa kuvitella kaukaa haetumpaa tai itsetyytyväisempää teoriaa antisemitismistä, ja Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto onkin Freudin kritisoiduimpia teoksia.

Psykoanalyysin muutkin harjoittajat ovat kehitelleet antisemitismille omia selityksiään, joista tässä voi esittää muutamia esimerkkejä. Osa psykoanalyytikoistahan kuten Freud pakeni Saksan laajenemista, ja siten heillä oli vahva motivaatio muodostaa teorioita, joilla käsitellä antisemitismiä. Alexander Mitscherlich näki psykoanalyysin tarpeellisena toisen maailmansodan jälkeen saksalaisten “humanisoimiseksi” (ks. Kurzweil 1989: 234). Vuonna 1962 hän organisoi konferenssin käsittelemään antisemitismiä psykoanalyysin näkökulmasta, ja tuolloin nostettiin esille sangen mielikuvituksellisia teorioita.

Mitscherlichin itsensä mukaan lapset alkoivat tuntea vihamielisyyttä, kun heidät pakotettiin tottelemaan opettajia. Tämä johti aggression ihailuun ja lopulta sodan glorifioimiseen. Antisemitismi puolestaan oli osa tätä lapsellisen saksalaisen autoritaarisuuden kokonaisuutta. Belá Grunbergerin mukaan “oidipaalinen ambivalenssi isää kohtaan ja anaali-sadistiset suhteet varhaislapsuudessa ovat antisemitismin peruuttamaton perintö”. Martin Wanghin mukaan taas saksalainen antisemitismi juonsi juurensa saksalaisten isien poissaoloon ensimmäisen maailmansodan aikana: “Kaipuu isää kohtaan – – oli vahvistanut lapsuuden homoseksuaalisia toiveita, jotka myöhemmin projisoitiin juutalaisiin.” (Ks. Kurzweil 1989: 296–297.)

Näiden selitysten jälkeen voi kysyä, onko todennäköisempää, että antisemitismi johtuu etnosentrismistä ja resurssikilpailusta eli evolutiivisista ja rationaalisista syistä ennemmin kuin psykoanalyysin tarjoamista selitysmalleista?

Diagnosoimassa länsimaista sivilisaatiota

Psykoanalyysi näki länsimaisen sivilisaation seksuaalisesti tukahduttavana ja siten aiheuttavan neuroosia. Tästä etenkin Frankfurtin koulukunnan ajattelijat olivat nopeita vetämään sen johtopäätöksen, että jos seksuaalinen repressio poistetaan, yhteiskunta vapautuu. Näin psykoanalyysi päätyi vaikuttamaan vahvasti Frankfurtin koulukunnan radikaalien kulttuurimarxistiseen ajatteluun.

MacDonaldin mukaan Freudin näkemykset paljastavat sokeuden roomalaisten ja myöhemmin kristillisten avioliittosäädösten ainutlaatuisuudelle. Siinä missä ei-valkoisille sivilisaatioille, kuten islamilaiselle maailmalle, Kiinalle, Intialle ja muinaiselle Israelille, on pääosin ollut tyypillistä moniavioisuus, jossa mies voi ottaa useampia vaimoja, länsimaille on ollut tyypillistä monogamia. Samanlaista näkökantaa on esittänyt myös David Duke kirjassaan My Awakening: A Path to Racial Understanding. Tämä moniavioisuus on johtanut vauraiden miesten haaremeihin sekä joukkoon miehiä, joille ei enää riitä vaimoja. Se on niin ikään johtanut naisten alhaiseen arvoon esimerkiksi rikkaiden jalkavaimoina. Monogamia on molemmille sukupuolille tasa-arvoisempi malli.

Lisäksi tutkijat ovat tarkastelleet avioliiton osuutta eurooppalaisessa “alhaisen paineen” demografiassa. Taloudellisen niukkuuden aikoina naiset menivät myöhemmin naimisiin ja pysyivät pidempään selibaatissa. Tämä siis pätee Länsi-Eurooppaan, jossa myöhäinen avioituminen oli tyypillisempää kuin Itä-Euroopassa. Suhteellisesti alhainen demografinen paine siis edesauttoi pääomien kertymistä, kun hyvinä aikoina talouskasvu ei mennyt pelkästään väestönkasvuun ja huonompia aikoja tasasi alhaisempi syntyvyys. Näin monogamian voi nähdä myös yhtenä osaselityksenä siihen, miksi teollistuminen lähti nimenomaan Länsi-Euroopasta.

Lännen monogamia ja seksuaalimoraali myös edesauttoivat korkean huolenpidon vanhemmuutta. Evolutiivinen teoria parinvalinnasta voi käsittää useamman erilaisen mallin pariutumisesta. Perinteisempi parinvalinnan malli korostaa vakaita suhteita ja hyvää vanhemmuutta. Siinä mies on perinteisesti resurssien hankkija ja vanhemmat antavat lapsille mallin vakaasta, romanttisesta suhteesta.

Toista mallia voisi kuvailla seksuaalisen valinnan systeemiksi, joka korostaa lyhyen tähtäimen seksuaalisia suhteita. Siinä korostuu resurssien hankinnan sijaan ekstroversio, elämysten ja tunteiden haku, aggressio ja muut ruumiillisia tarpeita korostavat piirteet. Psykologinen tutkimus tukee hypoteesia, jonka mukaan henkilöt, joilla on vahvemmin nämä ominaisuudet, hankkivat enemmän seksikumppaneita ja harjoittavat rajoittamattomampaa seksuaalista käytöstä. Tämä malli johtaa alhaisen huolenpidon vanhemmuuteen, jossa miehen rooli saattaa rajoittua ainoastaan lapsen hedelmöitykseen. Tyypillisintä tämä on ihmislajin r-valikoituneimmalle rodulle eli mustille.

Psykoanalyysin väitteet länsimaisen kulttuurin seksuaalisesta tukahduttavuudesta ja seksuaalisuuden, erityisesti avioliiton ulkopuolisen seksin, legitimisointi ovat siis haitallisia. Ne johtavat siihen päätelmään, että psykoanalyysi on pohjimmiltaan ohjelma, joka edesauttaa alhaisen huolenpidon vanhemmuutta. Psykoanalyysin soveltaminen ei-juutalaiseen kulttuuriin johtaisi siis alhaisen investoinnin vanhemmuuteen ja sitä kautta vähemmän kilpailukykyiseen jälkikasvuun. Länsimaissa onkin ollut 50 viime vuoden aikana trendi, jossa avioerot ja avioliiton ulkopuolisten lasten määrä ovat nousseet, eikä Suomikaan ole tältä säästynyt.

Richard J. Herrnstein ja Charles Murray (1994) ovat tarkastelleet avioliittojen muutoksia USA:ssa ja havainneet niiden osuneen suhteessa merkittävimmin alhaisen älykkyysosamäärän väestönosaan, minkä vuoksi vaikutukset ovat osuneet suhteessa vähän juutalaisiin. Esimerkiksi vain kaksi prosenttia heidän huippukategoriansa valkoisista naisista (ÄO väh. 125) ja neljä prosenttia toisen kategorian valkoisista naisista (ÄO 110–125) sai avioliiton ulkopuolisia lapsia. Sen sijaan 23 prosenttia neljännen kategorian valkoisista naisista (ÄO 75–90) ja 42 prosenttia viimeisen kategorian valkoisista naisista (ÄO alle 75) sai avioliiton ulkopuolisia lapsia. Älykkyyden vaikutukset eivät kadonneet, vaikka kontrolloitiin köyhyyden osalta. Mustien osalta avioliiton ulkopuolisten lapsien osuus nousi 24 prosentista 68 prosenttiin välillä 1960–1991. Juutalaisten keskiälykkyydeksi USA:ssa on arvioitu 117 (MacDonald 1994: luku 7) ja heillä on hyvin vähän avioliiton ulkopuolisia lapsia. Näin ollen psykoanalyysin inspiroima seksuaalinen vapautuminen on osunut pahimmin juutalaisten kilpailijapopulaatioihin mutta vähimmin heihin itseensä.

Psykoanalyysin voi siis todeta olleen vahvasti identifioituneiden juutalaisten liike. Se ei välttämättä tavoitellut jotain tiettyä taloudellista tai sosiaalista päämäärää, vaan se oli yksinkertaisesti seurausta sosiaalisen identiteetin prosesseista eli psykoanalyytikkojen ulkopuolisuudesta ja halveksunnasta ulkoryhmän kulttuuria kohtaan. Seksuaalinen vapautuminen ja toisaalta psykoanalyyttiset antisemitismin teoriat palvelevat juutalaisten etnisiä intressejä.

Vaikka psykoanalyysi on tieteen puolella pääosin menettänyt merkityksensä, sitä edelleen näkyy ja sitä yritetään soveltaa muillakin tieteenaloilla. Esimerkiksi psykohistoria jatkaa psykoanalyysin traditioita psykopatologisoimalla esimerkiksi Hitlerin Saksaa. Psykoanalyysin vaikutukset ovat yhä vahvasti voimissaan ja sen vaikutteet ilmenevät pyrkimyksissä diagnosoida nationalismi ja juutalaiskriittisyys jonkinlaisiksi patologioiksi.

Lähteet:

MacDonald, Kevin 1998a. Culture of Critique. Westport, CT: Praeger.

Culture of Critiquen sisäisiä lähteitä/artikkelin lähteitä:

Crews, Frederick 1995. The Memory Wars: Freud’s Legacy in Dispute. New York: New York Review of Books.
Cuddihy, John M. 1974. The Ordeal of Civility: Freud, Marx, Levi-Strauss, and the Jewish Struggle with Modernity. New York: Basic Books.
Duke, David E. 1998. My Awakening: A Path to Racial Understanding. Covington, LW: Free Speech Press.
Esterson, Allen 1992. Selective Mirage: An Exploration of the Work of Sigmund Freud. Chicago: Open Court.
Freud, Sigmund 1939. “Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto”. Teoksessa: Mooses, telepatia ja paholainen: soveltavaa psykoanalyysia 1899–1939. Suom. Markus Lång. Helsinki: Books on Demand.
Gay, Peter 1988. Freud: A Life for Our Time. New York: W. W. Norton.
Henry, William E. & Sims, John H. & Spray, S. Lee 1971. The Fifth Profession. San Francisco: Jossey-Bass.
Herrnstein, Richard J. & Murray, Charles 1994. The Bell Curve: Intelligence and Class Structure in American Life. New York: Free Press.
Klein, Dennis B. 1981. Jewish Origins of the Psychoanalytic Movement. New York: Praeger Publishers.
Kurzweil, Edith 1989. The Freudians: A Comparative Perspective. New Haven, CT: Yale University Press.
Lakoff, Robin T. & Coyne, James C. 1993. Father Knows Best: The Use and Abuse of Power in Freud’s Case of “Dora”. New York: Teachers College Press.
MacDonald Kevin B. 1994. A People That Shall Dwell Alone: Judaism as a Group Evolutionary Strategy. Westport, CT: Praeger.
MacDonald Kevin B. 1995. Evolution, the Five-Factor Model, and Levels of Personality. Journal of Personality 63(3): 525–567.
MacDonald Kevin B. 1998b. Evolution, Culture, and the Five-Factor Model. Journal of Cross-Cultural Psychology 29(1): 119–149.
Macmillan, Malcolm 1991. Freud Evaluated: The Completed Arc. North Holland: Elsevier Science Publishers.
Mannoni, Octave 1971. Freud. Käänt. R. Belice. New York: Pantheon Books.
Rothman, Stanley & Isenberg, Phillip 1974. “Sigmund Freud and the politics of marginality.” Central European History 7: 58–78.
Yerushalmi, Yosef H. 1991. Freud’s Moses: Judaism Terminable and Interminable. New Haven, CT: Yale University Press.

9 KOMMENTIT

  1. Muistakaa boikotoida tuotteita, joiden EAN-koodi alkaa numerolla 729. Lisää boikottituotteita löytyy rauhanpuolustajien sivuilta.

  2. Nämä pintaa syvemmälle sukeltavat artikkelit on parhautta! On se kumma, jos joku “kansallismielinen” pitää itseään näiden jälkeen vielä sionistina!

  3. Kiitos tästä! Vihdoinkin saatiin hyvä suomenkielinen yhteenveto Freudin huijauksesta!

  4. Kansallinen Vastarinta on paras kansallismielinen media! Kiitos tästäkin artikkelista! Alas Freudin hömpötykset!

  5. Voi vain ihailla antiikin kreikkalaisten ihanteita sopusointuisesta mielen ja kehon treenaamisesta. Mielestäni filosofiakin pitäisi aina ymmärtää niin, että siihen kuuluu oleellisesti toiminta: “Kansan ja ihmiskunnan kohtalon kannalta on ratkaisevaa, että kulttuuri aloitetaan oikeasta kohdasta – ei “sielusta”; oikea paikka on keho, käytöstavat, ruokavalio, fysiologia, kaikki muu seuraa siitä…” Nietzsche, Antikristus

    Hitleriä on osuvasti pidetty filosofikuninkaana, mutta ei sellaisena filosofina kuin mitä käsitetään nykyisillä psykoanalyyttisinä tai muuten arkielämästä vieraantuneina nojatuolifilosofeina, vaan ajattelijana joka toteutti spartalaisia ihanteita ja jolle abstraktio oli vain työkalu, ei suurin hyvä.

    Juutalaiset ovat valinneet väärin valitessaan henkisyyden muka “arvokkaampana”, koska henkisyys ei ole mitään ilman ruumista! Mutta ruumillisuus sentään on jotain myös ilman henkisyyttä, ja siksi arjalaisuuteen kuuluu vahvasti eläimistä huolehtiminen. Ihanteellista tietenkin olisi, että sekä henkisyys että ruumiillisuus olisivat sopusoinnussa. Sitä pitäisi pitää Länsimaisena ja arjalaisena traditiona.

  6. “Psykoanalyyttinen ajattelu, silloinkin kun se on ollut vain tukena yhteiskuntatieteissä tai filosofiassa, täytyy ”

    Se on myöhäistä jo. Psykoanalyysi on kuin hetkellinen rokote, joka teki jo tehtävänsä. Askeleen ovat edellä.

    Ansiokas ja hyvä teksti silti.

    • Miten se auttaa? Moraali on jo rappeutunut. Prosessi on jo tehnyt tehtävänsä, ei sen tarvitse enää itseään ylläpitää. Siis sillä ei ole merkitystä enää onko se akateemisessa maailmassa kumottu, koska muut tekijät “ylläpitävät” prosessia, joka on lujassa kuin sitkein liima.

  7. Psykoanalyysi pohjautuu osin Mesmerismiin, tämä kertookin aika paljon koko asiasta. Muuten, myös Freud käytti tajuntaa vääristäviä aineita.

Comments are closed.