Koti Artikkelit Pohjoismainen rotumellakka

Pohjoismainen rotumellakka

3

”Pohjolan kadut eivät ole maahanmuuttajien leikkikenttiä”, toteaa Ruotsin kansalaiskaartin tuore video, joka kuvattiin hetkeä ennen kuin joukko kiviä paiskoneita värillisiä pantiin ojennukseen Tumbassa. Poliisi on yrittänyt tehdä kaikkensa tukahduttaakseen kansalaisaktiivien turvapartioinnin, mutta edes väkivaltaiset hyökkäykset eivät ole lannistaneet kaartin jäseniä. Ruotsin vastarintaliikkeen Nordfront-median haastatteleman kaartilaisen mukaan heidän tavoitteensa on tinkimätön: ajaa maahanmuuttajat pois ja turvata oman kansan olemassaolo.

 

http://www.youtube.com/watch?v=mYQU-GnECkg

 

Myös Suomessa kansalaiset ovat valinneet selvästi puolensa. Media ja liberaalipoliitikot innostuivat hetkeksi, kun selvisi, että ensimmäinen mellakoinnista vangittu oli ”suomalainen”. Pian kuitenkin selvisi, että ”suomalainen” oli 18-vuotias taparikollinen Ahmed Abdullrahman. Vaikka kukaan ei enää kiistä, etteikö kyse olisi maahanmuuttajamellakoista, ei suomalaislehdissä juuri törmää kuviin tummista vandaaleista. Sen sijaan esimerkiksi Iltalehti julkisti kuvan poliisin suorittamasta turvatarkastuksesta, joka tehtiin valkoisille vapaaehtoiskaartilaisille. Iltalehden mukaan ruotsalaisten koskemattomuutta turvanneet kaartilaiset olivat ”mellakoitsijoita”.

Helsingin Sanomien verkkolehden etusivulla on puolestaan jo useamman päivän lukijaa tuijottanut synkkä rikosylikomisario Thomas Elfgren vallan huolestunut katse silmissään. Elfgren pelkää, ettei äärioikeiston väitettyä uhkaa oteta täällä tarpeeksi totisesti. Hän myös epäsuorasti vihjaa, että Suomessakin voi syntyä Tukholman kaltaisia mellakoita – tosin ”äärioikeiston”, ei maahanmuuttajien, vuoksi! Ylen puheohjelmissa on puolestaan taivasteltu ruotsalaisen yhteiskunnan äärirasistista ilmapiiriä ja poliisin verisiä otteita. Olipa maa sitten Somalia, Yhdysvallat tai Ruotsi, ovat yhteiskunnalliset rakenteet ilmeisesti aina niin karuja, että syy värilliselle väkivallalle ja epäjärjestykselle löytyy poikkeuksetta muualta kuin tekijästä itsestään. Tasa-arvokiihkossa helposti unohtuu, että eri ihmisryhmien toimintaa selittävät myös monet muut kuin sosioekonomiset tekijät.

Huvittavimmillaan keskustelu on tietysti vasemmistopiireissä. On jopa vaadittu, että poliisi kohtaisi riehuvat ja aseistautuneet maahanmuuttajat ilman ”provosoivia” mellakkavarusteita. Onhan näet selvää, että voimankäyttövalmius ja asianmukainen varustus ovat suoranaisia rasistisia herjoja ja itsessään jo oikeutus polttaa, kivittää ja tuhota pohjoismaisia kaupunkeja. Ei tarvitse olla poliisin puolella todetakseen, että vaatimukset maahanmuuttajien ”inhimillisestä” kohtaamisesta perustuvat melkoisen omintakeiselle maailmankuvalle, jossa katukivetyskin on ilmeisesti valettu vaahtokarkkimassasta. Maahanmuuttajamellakat ovat kaikkialla Euroopassa syttyneet viime vuosina, kun värilliset taparikolliset ovat provosoineet väkivaltakoneistoa. Vuonna 2013 se tapahtui Ruotsissa puukolla uhaten, 2011 Englannissa puolestaan musta huumeparoni Mark Duggan teki saman pistoolilla.

AK_Englannin_mellakat

Tärkeintä ei kuitenkaan ole, kuka tai mikä sytyttää eurooppalaisen rotumellakan, vaan että mellakointia ylipäätään tapahtuu ja että se on loistavaa tosielämän propagandaa militantin toiminnan puolesta. Mitä useampi valkoinen nuori saa esimerkiksi Ruotsin kansalaiskaartin perustamisen myötä ensikosketuksensa katutason toimintaan ja ottaa kansansa tulevaisuuden ohjat omiin käsiinsä, sen parempi.

 

Rieha radikalisoi

”…soluttautujat voivat provosoida [mellakoivia] ihmisjoukkoja harhauttamalla, osallistumalla mielenosoituksiin ja jopa terroriteoilla.”
– US Army FM: Civil Disturbance Operations

Toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden valkoisten liikkeiden toistuva ongelma on aiemmin ollut, että ne eivät ole kyenneet käyttämään epäjärjestystä tehokkaasti hyväkseen. Viime vuosikymmenten kansallissosialistien merkittävimmät saavutukset on yleensä nähty muualla kuin kookkaissa mielenosoituksissa. Viimeaikaiset tapaukset Ruotsissa sekä tietysti Kreikassa ja Unkarissa ovat kuitenkin osoituksia voimakkaan rotutietoisen katukulttuurin kasvusta.

Levottomuudet kaduilla ja etenkin esivallan heikkoudenosoitukset sekä ylilyönnit ovat usein olleet polttoainetta maltillisten ”kansalaisoikeusliikkeiden” radikalisoinnissa taistelujärjestöiksi. Toisaalta taitavan esivallan käsissä katuriehat voivat muuttua aseeksi kansalaisten vapauksia vastaan. 1960-luvun Länsi-Saksassa vasemmistolaisten opiskelijoiden liike näkyi ja kuului kaupungeissa. Monet uskovat, ettei turvallisuuspoliisi suinkaan tahtonut tuolloin tukahduttaa rajuja mielenilmauksia, vaan että sen työntekijät kuljettivat polttopulloja paikalle tilaisuuksien ollessa hurmoksellisimmillaan. Nuoria suorastaan yllytettiin aikalaisväitteiden mukaan entistä väkivaltaisempaan toimintaan, jotta poliisi olisi saanut selvän vihollisen ja syyn laajentaa toimintavaltuuksiaan. Pitipä teoria paikkansa tai ei, maan tilanne kirjaimellisesti räjähti käsiin muutamassa vuodessa. Tuskin poliisikaan oli toivonut Punaisen armeijakunnan veroista vastusta itselleen.

Samoin Venäjä ja Irlanti tarjoavat klassisia esimerkkejä mellakoiden elävöittämistä vallankumousliikkeistä. Tammikuiset ”veriset sunnuntait” Venäjällä 1905 ja Irlannissa 1972 alkoivat suhteellisen rauhallisesti, päättyivät raakalaismaisesti ja lopulta motivoivat rauhanomaisetkin kansalaiset hyökkäämään hallitusta vastaan. Venäjällä tapahtumat alkoivat, kun noin 200 000 lakkoilijan seurue ilmaantui laulaen Pietarin talvipalatsin eteen osoittamaan mieltään tsaaria vastaan. Tapahtumia olivat edeltäneet vuosien raa’at katutaistelut ja maanalainen terrori, mutta tällä kertaa protestoijat olivat aseettomia ja heidän joukossaan oli myös lapsia. Narvan riemukaaren kohdalla kasakat ryhtyivät varoittamatta tulittamaan heitä – vähintään tuhat kuoli ja useita tuhansia haavoittui. Verisestä sunnuntaista tuli siihen mennessä suurin poliittinen takaisku hallitsija Nikolai II:lle. Viimeistään tuolloin perinteisesti poliittisesti passiiviset maanviljelijätkin alkoivat vaatia yhteiskunnallista kumousta. Leninin mukaan esivallan kauhistuttava ylilyönti teki päivässä enemmän ”proletariaatin herättämiseksi vallankumoukseen” kuin vuosien turvallinen ja tylsä elo.

AK_Bloody_Sunday

Irlannissa vallankumouksellinen toiminta oli 1970-luvulle tultaessa latistunut sisällissodasta hampaattomaksi poliittiseksi kansalaisoikeusliikkeeksi. Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) kannatus oli hiipunut ja taistelu oli vaihtunut pelkiksi väittelyiksi syrjinnästä, asuntopolitiikasta ja palkoista. 30.1.1972 irlantilaiset marssivat jälleen oikeuksiensa puolesta. Kuultuaan huhun mahdollisesta Tasavaltalaisarmeijan asemiehestä, paikalla olleet brittisotilaat avasivat tulen siviileitä vastaan ja 26 kuoli. Teurastuksen vuoksi äärimmäisiä keinoja vaatineen ja virallisesta IRA:sta eronneen Provisionaalisen Irlannin tasavaltalaisarmeijan (PIRA) kannatus nousi pilviin. Esivalta provosoi otteillaan Irlannin historian raaimman ajanjakson, eivätkä vallankumoukselliset kovista otteistaan huolimatta menettäneet kansan suosiota.

 

Mellakka, joka olikin kupla

Esimerkit voivat vaikuttaa kaukaisilta, ja varmasti vallankumouksellisen valkoisen Euroopan omat verisunnuntait siintävät kaukana tulevaisuudessa – ellei maiden ongelmia kyetä ratkomaan rakentavammin keinoin. Kuten viime vuosien tapahtumat esimerkiksi arabimaissa ovat todistaneet, voivat muutokset olla kuitenkin salamannopeita. Viime aikoina painajaismaisin esimerkki Euroopan kaduilla on tietysti ollut English Defence League (EDL), joka on marssittanut juopuneet punaniskat hetken huumassa ”protestoimaan” maansa ”islamisaatiota” vastaan. EDL ehti järjestää melko suuriakin mielenosoituksia alkuvuosina, mutta uutuudenviehätyksen kadottua se on kärsinyt raastavasta laskuhumalasta. Joillekin EDL voi olla todiste siitä, että eurooppalaiset kykenevät edelleen jalkautumaan kaduille spontaanisti puolustamaan kulttuuriaan. Pikemminkin se kuitenkin on muistutus, että ilman vahvaa järjestörakennetta ja terveen kriittistä jäsenvalikointia lupaavatkin kansannousut jäävät todennäköisesti vaille suunnannäyttäjää, ja ainut muutos voidaan lopulta lukea viinakauppojen menekeistä. Huomataan, että mellakka olikin kupla.

Myös Etelä-Afrikan vajoaminen apatiaan 1990-luvun jälkeen kertoo, kuinka vaarallista on luottaa siihen, että väkivallan kärjistyminen kaduilla merkitsisi automaattisesti poliittista muutosta. Etelä-Afrikan mustat raiskaavat ja surmaavat ihmisiä maailmanennätystahtiin, mutta mitään ei tapahdu. Valkoiset ovat linnoittautuneet panssaroituihin ajoneuvoihinsa ja ilmeisesti vain toivovat, että aseistetut turvafirmat kykenevät takaamaan heille kohtuullisen kivuttomat eläkepäivät.

AK_McDuffie_riot_Miami

Ehkä jonkun pitäisikin käydä repimässä eteläafrikkalaisten valkoisten asuntoja turvaavat teräsaidat maan tasalle. Tällaista lähestymistapaa kannatti Yhdysvalloissa 1970- ja 1980-luvuilla vaikuttanut radikaali National Socialist Liberation Front (NSLF). Eräs heidän iskulauseistakin kuului ”Fan the flames!”, ’Bensaa liekkeihin!’ Kun ryöstelevät ja raiskaavat mustat aloittivat 1980-luvun vaihteessa Yhdysvalloissa suuria rotumellakoita, monien valkoisten mitta täyttyi ja he ryhtyivät ampumaan mustia avolava-autoistaan. NSLF:n entinen jäsen totesi tuolloin, ettei tavoitteen tulisi olla mustien mellakoitsijoiden taltuttaminen, vaan roturistiriitojen ruokkiminen. Hän myös vastusti sitä, että kansallismieliset olisivat liittoutuneet poliisien kanssa mustien joukkoon lyöttäytyneitä äärivasemmistolaisia mellakoitsijoita vastaan. Hänen mukaansa ihannetila oli, että mustat, vasemmistolaiset ja kansan pettänyt esivalta näännyttäisivät toisensa mahdollisimman pitkäkestoisissa katutaisteluissa.

Suomalaisen, pohjoismaisen ja eurooppalaisen kansan suurin uhkakuva on, että alati lisääntyvät värilliset massat omaksuisivat lopulta länsimaisen kulutuskapitalismin ja sekoittuisivat valkoisiin vapaaehtoisesti. Realisti toteaakin, että suuret yhteiskunnalliset kriisit voivat hyvinkin olla ainoita vaihtoehtoja tämän estämiseksi. Viimevuotinen hirmumyrsky Sandy Yhdysvalloissa vain vahvisti teoriaa. Katujen muuttuessa vaarallisiksi sekä energian- ja ruoanjakelun katketessa valkoiset unohtavat oman napansa ja ryhtyvät yhteistyöhön selviytyäkseen. Myös Sandyn jälkeen New Orleansissa mustat ryhtyivät ryöstelemään ja tuhoamaan kaupunkia, mutta valkoiset katupartiot surmasivat rikolliset.

Kun ensimmäiset rotumellakat saapuvat Suomen suuriin kaupunkeihin, on kaikkien meidän etujemme mukaista, että olemme valmiit niihin ja kykenemme työskentelemään johdonmukaisesti. Pohjatyö tehdään rauhan aikana. Se, jäävätkö mellakat kuplaksi vai ovatko ne muutoksen siemeniä, riippuu täysin kansalaisten poliittisesta pelisilmästä. Kansalaiskaartin sanoin: ”Meidän kaupunkimme, meidän maamme!”

 

Juuso Tahvanainen

 

Aiheesta lisää:

Ruotsin poliisi nöyrtyy mellakoitsijoiden edessä
”Suomalainen” ainut Ruotsin mellakoinnista vangittu
Kansallismieliset perustivat katupartion Tukholmaan

3 KOMMENTIT

  1. Erittäin laadukas kirjoitus tärkeästä aiheesta. Kansamme on todellakin aika herätä.

    Suomalainen! Liity Vastarintaliikkeeseen, sillä jokaiselle löytyy liikkeessä oma paikkansa. Tärkeintä on ensiksi, että tekee aloitteen ja toimii. Ketään ei aliarvioida tai arvostella. Pelkkä yhteydenotto on jo osoitus voimasta sekä tahdosta. Sohvalla odottaa vain hidas kuolema. Tekosyitä löytyy myös loputtomiin.

    Kuinka kauan käännät pääsi ongelmien edestä pois?

    Olisiko jo aika toimia?

Comments are closed.