Werner Naumann liittyi NSDAP:hen 19-vuotiaana vuonna 1928. Hänestä tuli nopeasti puolueen loistavimman propagandistin, tri Joseph Goebbelsin, luotettu alainen. Aluksi Goebbels lähetti hänet ulkomaille monille journalistisille matkoille, jotka hän suoritti velvollisuudentuntoisesti ja suurella taidolla. Vuonna 1937 hänet nimitettiin päälliköksi propagandaministerin omaan toimistoon, ja seitsemän vuotta myöhemmin hänet ylennettiin ministeriön valtiosihteeriksi. Tässä virassa hän palveli Goebbelsin oikeana kätenä sekä arvostettuna neuvonantajana ja sijaisena. Tyylikästä, miellyttävää ja älykästä Naumannia arvostettiin kansallissosialistisen hallituksen johtajiston piirissä. Sodan aikana hän palveli Waffen-SS:ssä Ranskan, Kreikan ja Venäjän rintamilla. Taisteluissa osoittamansa urheuden ansiosta hänet ylennettiin SS-Sturmbannführeriksi.
Goebbelsin sijaisena toimiminen avasi Naumannille etuoikeuden päästä yhteyteen Führerin kanssa. Hitler piti Naumannista ja sanoi hänen olevan yksi kansallissosialistisen hallinnon parhaimmista edustajista. Vastavuoroisesti Naumann oli omistautunut Führerille ja pysyi hänen rinnallaan aina loppuun asti Berliinin bunkkerissa.
Huhtikuussa 1945 Führer nimitti Poliittisessa testamentissaan Naumannin Goebbelsin seuraajaksi uuteen kansallissosialistiseen hallitukseen, jota johti suuramiraali Dönitz. Naumann pysyi bunkkerissa viimeiseen asti. Hän oli viimeinen henkilö, joka keskusteli Goebbelsin ja tämän vaimon kanssa ennen kuin he tekivät itsemurhan 1. toukokuuta 1945. Noin tuntia myöhemmin Naumann jätti bunkkerin yhdessä Hitlerin sihteerin Martin Bormannin ja Hitler-Jugendin johtajan Artur Axmannin kanssa.
Naumann jäi venäläisten vangiksi ja hänet lähetettiin sotavankileirille Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle. Venäläiset eivät tienneet, että hän oli Goebbelsin sijainen. Siksi häntä ei kohdeltu etsittynä “sotarikollisena” eikä häntä edes kuulusteltu. Keväällä 1946 hänen onnistui paeta verenhimoisten bolshevikkien käsistä Itä-Saksasta. Hän asui lyhyen ajan Tübingessä ja työskenteli maatilalla. Tämän jälkeen hän työskenteli Frankfurtissa muurarina.
Vuonna 1950 Naumann muutti Düsseldorfiin, jossa hän työskenteli erään vanhan puoluetoverin omistamassa vienti- ja tuontiliikkeessä. Hän teki päivätyönsä tyypilliseen tehokkaaseen tapaansa, mutta ei koskaan luopunut toiveista palauttaa kansallissosialistista uraansa. Hitlerin, Goebbelsin ja Kolmannen valtakunnan onnellisen ajan loistavat kuvat olivat iskostuneet hänen mieleensä. Hän oli aina ollut fanaattinen kansallissosialisti ja Führerin uskollinen seuraaja. Hän piti Führeriä jumalan kaltaisena hahmona. Hän pysyi uskollisena kaatuneille tovereilleen eikä koskaan pettänyt heidän ylevää muistoaan, kuten niin monet tekivät. Hän seurasi kauhistuneen epäuskoisena, kun asetakkiset bolshevikit, sekarotuiset, juutalaiset, mustat ja muut roskaväkilaumat miehittivät hänen isänmaansa. Hän päätti tehdä kaikkensa vapauttaakseen maan kansainvälisen juutalaisuuden pimeistä voimista.
Ollessaan Goebbelsin sihteerinä Naumann matkusteli ympäri valtakuntaa. Hän tunsi jokaisen merkittävän (ja vähemmän merkittävän) vaikuttajan kansallissosialistisessa hallinnossa. Suurin osa heistä luotti häneen ja piti häntä kunnian miehenä. Jotkut vanhoista taistelijoista pitivät häntä heidän uutena johtajanaan. He pitivät salaisia tapaamisia Naumannin kanssa Düsseldorfissa ja pyysivät häntä tulemaan kansallissosialismin toisen sukupolven johtajaksi. Naumann ei epäröinyt ottaa vastaa johtajuuden vastuuta.
Seuraavien kahden vuoden aikana Naumann matkusteli ympäri Länsi-Saksaa salaisen poliittisen aktivismin parissa. Hän tapasi lukuisia vanhoja puoluetovereita ja entisiä SS-miehiä. Hän kävi Italiassa, Ranskassa ja Belgiassa luodakseen yhteyksiä maanalaisiin kansallissosialistisiin ja fasistisiin ryhmiin. Sir Oswald Mosley kutsui hänet Pariisin-kotiinsa tapaamaan tärkeitä kansallissosialistisia johtajia useista eri maista. Kaikki ulkomaalaiset, jotka kuulivat hänen puhuvan, olivat vakuuttuneita, että jos kansallissosialismin renessanssi tapahtuisi Saksassa, Werner Naumann olisi oikea mies johtamaan sitä.
Tärkeät saksalaiset kansallissosialistit, kuten suuri panssarikomentaja Heinz Guderian ja entinen talousministeri Hjalmar Schacht kampanjoivat Naumannin puolesta. Entinen Hitler-Jugend -johtaja Artur Axmann ja johtava propagandisti Hans Fritsche antoivat myös tukensa Naumannille. Hänen ystäväpiirinsä ja tukijoidensa määrä lisääntyi päivä päivältä. Vuoden 1950 lopussa pienestä joukosta oli kehittynyt kaikkialla Saksassa vaikuttava kansallissosialististen vallankumouksellisten verkosto.
Naumannin suunnitelmana oli luoda asialleen omistautuneiden ja fanaattisten kansallissosialistien etujoukko, joka soluttautuisi olemassaoleviin “demokraattisiin” puolueisiin sekä pyrkisi niissä vaikutusvaltaisiin asemiin ja paljastaisi itsensä vasta, kun he olisivat tarpeeksi vahvoja vallananastamiseen. Naumannin “natsifikaation” ensimmäisenä kohteena oli Vapaa demokraattinen puolue (FDP). Kaksi puolueen huomattavaa jäsentä, Ernst Achenbach ja Wolfgang Diewerge, olivat fanaattisia kansallissosialisteja ja Naumannin tukijoita. He välittivät Naumannille tärkeitä tietoja FDP:stä ja siitä, kuinka toverit voisivat päästä tärkeille paikoille.
Toisena suunnitelmana Naumannilla ja hänen ystävillään oli soluttautua tiettyihin järjestöihin ja yhdistyksiin kuten veteraaniyhdistyksiin. Naumann oli vakuuttunut, että jos kansallissosialistit vielä joskus saisivat käsiinsä menettämänsä vallan ja vapauttaisivat isänmaansa, heidän täytyisi tehdä se salavihkaan ja juonikkaasti. Sen vuoksi hän aina vannotti kannattajiaan hillitsemään itseään ja odottamaan, kunnes siemenet olisi kylvetty, kasvatettu ja valmiita niittämiseen, ennen mitään avoimia toimia. Naumann oli kärsivällinen ja varovainen mies – juuri oikeanlainen henkilö johtamaan maanalaista vallankumouksellista liikettä. Hän sanoi kerran eräälle härkäpäiselle kannattajalleen, joka ei osannut pitää suutaan kiinni: “On vaarallista kertoa maailmalle, joka luulee meidän kuolleen, että tosiasiassa me olemme täällä jälleen. Seuraavalla kerralla anna meidän edetä taidokkaammin, vasta sitten voin ilomielin avustaa sinua.”
Vuoden 1951 lopussa Naumann organisoi ystäväpiiristään ja tovereistaan kuuluisan “Gauleiterkreisin”. Aina keskiviikkoisin ryhmä piti salaisia kokouksia jossakin Düsseldorfin hotelleista. Sen jäseninä olivat muun muassa entiset Gauleiterit Karl Florian, Josef Grohe, Paul Wegener ja Karl Kauffmann. Jäseniä olivat myös SS-majuri Paul Zimmermann sekä entinen kulttuuriministeri, tri Gustav Scheel ja lukuisia muita tärkeitä henkilöitä Kolmannesta valtakunnasta. Yksi heistä, Heidrich Haselmayer, oli vanha taistelija, joka oli osallistunut Hitlerin vallankaappausyritykseen Münchenissä 1923.
Näissä “uusnatsieliitin” salaisissa tapaamisissa Naumann esitteli tulevaisuudensuunnitelmiaan. Hänen mukaansa ennenaikainen yritys vallan saamiseksi olisi turmiollista. Hän vastusti jyrkästi kaikenlaista väkivaltaa ja uskoi sen käyttämisen koituvan vain tappioksi. Hänestä aika ei ollut kypsä uuden, kansallissosialismin periaatteille omistautuneen puolueen luomiselle. “Meillä on tarpeeksi tekemistä ilman uuden puolueen perustamistakin. Emme voi yhtä aikaa muokata maata, kylvää ja niittää. Huolehtikaamme ensin maaperästä.”
Naumann ja hänen kannattajansa jatkoivat seuraavana vuonna tapaamisiaan, keskustelujaan ja organisoimistyötään. He perustivat samaa mieltä olevista kansallissosialisteista salaisia soluja useisiin Saksan kaupunkeihin ja loivat yhteyksiä muihin maanalaisiin vallankumousryhmiin ympäri isänmaata. Yksi näistä salaisista ryhmistä oli Saksan vapaajoukot, joka perustettiin Hampurissa 17. heinäkuuta 1951. Se koostui entisistä SS-miehistä, NSDAP:n virkailijoista ja sotaveteraaneista. Keskeisin hahmo oli eversti Hans-Ulrich Rudel. Sen jäsenet vannoivat elävänsä NSDAP:n 25-kohtaisen puolueohjelman mukaan ja he pitivät suuramiraali Dönitziä Saksan laillisena hallitsijana. Tässä maanlaisessa armeijassa oli lopulta noin 2 000 jäsentä.
Naumannin toimet Gauleiterkreisin luomisessa ja yhteydet Vapaajoukkojen tapaisiin puolisotilaallisiin ryhmiin toivat hänet brittien tiedusteluagenttien huomioon. Nämä juutalaisten rahoittamat toukat ryhtyivät seuraamaan Naumannia ja hänen ystäviään, kuuntelivat heidän puhelinkeskustelujaan ja tutkivat heidän postejaan. Brittien ylin poliisipäällikkö Ivone Kirkpatrick pidätti 13. tammikuuta 1953 Naumannin, Scheelin, Haselmayerin, Zimmermannin ja useita muita kansallissosialistisia johtajia. Kuukautta myöhemmin miehitysjoukot hajottivat Saksan vapaajoukot. Kirkpatrick kertoi maailmalle, että hän oli murskannut uusnatsien suunnitelmat Bonnin hallituksen kaatamiseksi.
Naumannin kotoa vietiin satoja asiapapereita, mutta todisteita ei löytynyt siitä, että hän oli laajan salaliiton johtaja, kuten Kirkpatrick väitti. Seitsemän kuukauden ajan Naumann oli vangittuna, ja sillä aikaa britit ja heidän saksalaiset sätkynukkensa yrittivät rakentaa oikeusjuttua häntä vastaan. Lopulta 28. heinäkuuta 1953 Naumann vapautettiin. Bonnin petturit eivät pystyneet todistamaan mitään.
Naumann oli jälleen vapaa mies, mutta Gauleiterkreis oli hajotettu. Monet hänen kannattajistaan ja taloudellisista tukijoistaan alkoivat etääntyä hänestä, koska pitivät yhteyttä Naumanniin liian vaarallisena. Vapaan demokraattisen puolueen “natsifikaatio” loppui kesken, kun Achenbach ja muut siihen soluttautuneet kansallissosialistit erotettiin. Naumann pettyi äkilliseen epäonneen, mutta jatkoi päättäväisesti taisteluaan.
Hän päätti hyödyntää saamaansa julkisuutta, jota pidättäminen ja vankeus olivat aiheuttaneet, ja ryhtyi avoimeen poliittiseen työhön. Adolf von Thadden, Saksan Valtakunta -puolueen nuori puheenjohtaja, päätti laittaa Naumannin ja Hans Rudelin vaaliehdokaslistan kärkeen. Kaksi kansallissosialistista johtajaa kampanjoivat innokkaasti ja tarmokkaasti elokuun ajan. Heidän sankarillinen taistelunsa juutalaisten tyranniaa ja sortoa vastaan liikutti tuhansia saksalaisia patriootteja. Bonnin petturihallitus huolestui Naumannin lisääntyvästä suosiosta ja päätti panna lopun hänen kampanjalleen. Häneltä riistettiin kaikki kansalaisoikeudet ja hänen nimensä poistettiin ehdokaslistoilta. Muutamaa päivää myöhemmin Naumannin luona vieraili muutamia ikäviä vieraita, jotka uhkasivat tappaa hänet, ellei hän lopettaisi kaikkea poliittista toimintaansa.
Werner Naumann vetäytyi poliittiselta näyttämöltä syyskuussa 1954 ja omisti siitä eteenpäin aikansa, energiansa ja kykynsä liiketoimiin. Hänen sankarillinen yrityksensä Neljännen valtakunnan rakentamiseksi oli epäonnistunut. Hänen kylvämänsä kansallissosialistisen vallankumouksen siemenet antoivat kuitenkin hedelmänsä myöhempinä vuosina. Werner Naumannin perintö elää kaikkialla nykypäivän Saksassa. Nykyisten taistelijoiden pyhä tehtävä on sama kuin Naumannillakin – kansallissosialistisen hallituksen palauttaminen valtaan Saksassa sekä Euroopan ja maailman vapauttaminen kansainvälisen juutalaisuuden pahoista voimista!
