Nationalismin ja “maahanmuuttokriittisyyden” eroista

Kansallinen Vastarinta julkaisee käännöksen tärkeästä artikkelista, joka on julkaistu alun perin Kreikan Kultaisen aamunkoiton amerikkalaisilla kannattajasivuilla. Kaikki artikkelissa esitetyt näkemykset eivät ole automaattisesti Vastarintaliikkeen näkemyksiä.

Tämä artikkeli on ollut kirjoittamisen alla jo pitkään. Itävallan tapahtumien valossa koen, että viimeistään nyt on aika oikaista muutama väärinkäsitys. Niille, jotka eivät ole seuranneet Itävallan vaaleja, suosittelen ensin luettavaksi tämän Eric Strikerin artikkelin (englanniksi) TÄÄLLÄ.

Ongelma, jota aion nyt käsitellä, kulkee monella eri nimellä: “näennäisnationalistit”, “äärioikeisto”, “salonkikelpoiset nationalistit”, “populistit”, jopa “kosher-nationalistit”. Näillä nimillä kutsutaan esimerkiksi Ranskan Kansallista rintamaa, Itsenäiset kreikkalaiset -puoluetta, ruotsidemokraatteja, Yhdistyneen kuningaskunnan itsenäisyyspuoluetta (UKIP), Geert Wildersin johtamaa Vapauspuoluetta (PVV) ja Pegida-kansanliikettä. Tämä ei tule olemaan yksityiskohtainen selostus siitä, millaisia nämä puolueet ja liikkeet itsessään ovat, vaan selvitys siitä, miten näiden “nationalistien” tavoitteet eroavat aidosti nationalististen ryhmien tavoitteista.

Aiheen käsittely edellyttää kuitenkin sitä, että ensin opimme tuntemaan keskivertoeurooppalaisen luonteenlaadun. On tärkeää ymmärtää “maahanmuuttokriittisen” ja nationalistisen politiikan välinen selvä ero. Aloitetaan.

Teille, jotka ette ole Länsi-Euroopassa matkanneet, asuneet tai suuremmin alueen kulttuuriin perehtyneet, täytynee kertoa hieman paikallisesta elämäntavasta, jotta ymmärtäisitte, miksi “maahanmuuttokriittisten” puolueiden suosio lisääntyy näissä maissa. Nämä ihmiset ovat vuosikausia eläneet paljon keskivertoamerikkalaista huolettomammin. Heille kertyy vähemmän työtunteja, heidän työmatkansa ovat lyhyemmät ja heidän turvanaan on paljon kehittyneempi yhteiskunnan tukiverkosto. Työturvallisuus- ja työttömyysturvalait ovat yleensä ottaen olleet valovuosia amerikkalaisia vastaavia edellä.

Sellaisenaan tämä on myönteinen asia, mutta ikävänä sivuvaikutuksena nämä turvatoimet ovat ajan mittaan muovanneet näistä ihmisistä luonteeltaan äärimmäisen lauhkeita ja hallintoonsa sokeasti luottavaisia. Heidän hallintonsa ovat aivan viime aikoihin saakka paaponeet heitä “kehdosta hautaan” eikä heillä siten ole saamiensa etuuksien takia ollut mitään syytä kyseenalaistaa johtajiaan saati avoimesti nousta näitä vastaan. Ajat ovat olleet otolliset feminismin, homoseksualismin, kulttuurimarxismin ynnä muun rappiokulttuurin asian edistämiseen, ja kaikki tämä on hyväksytty mukisematta.

Valtaosassa Länsi-Eurooppaa 1950-luvulta aina 2000-luvun alkuun saakka nationalismia tuskin näkyi tai kuului missään. Sitä pidettiin vanhanaikaisena ja nykyajalle täysin merkityksettömänä aatteena, muinaismuistona, jota tapasi vain vaihtelevasti joissain Itä- ja Etelä-Euroopan kolkissa. 1970-luvulta lähtien alkoi Eurooppaan suorastaan vyöryä maahanmuuttajia mantereen ulkopuolelta, mutta vieläkään ei vastarintaa tai nationalistista liikehdintää juuri ilmennyt.

Maahanmuuton ongelmat alkoivat valjeta keskivertokansalaisille käytännössä vasta siinä vaiheessa, kun niiden huomattiin syövän ennen yksinomaan heille kuuluneiden sosiaalipalveluiden resursseja. Sosiaaliturvan leikkaukset ja vähitellen lisääntyvä rikollisuus yhdistelmänä edesauttoivat “konservatiivisten” ja “maahanmuuttokriittisten” puolueiden syntyä ja antoivat niille jalansijaa. Tänä päivänä näemme, kuinka ne edelleen lisäävät suosiotaan tilanteen pahetessa.

Valtamedia ja vasemmisto leimaavat nämä puolueet “natseiksi”, “fasisteiksi”, “äärinationalisteiksi” ja “äärioikeistoksi”. Todellisuudessa näillä puolueilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä nationalismin kanssa. Näiden puolueiden suosio perustuu lupauksille palauttaa kansaa 1990-luvulle asti kaitsenut hyvinvointivaltio. Tämä on se ratkaiseva ero nationalististen ja “maahanmuuttokriittisten” katsantokantojen välillä.

Nämä puolueet vastustavat muslimien maahanmuuttoa lähes yksinomaan yhteiskuntajärjestykseen ja talouteen perustuvista syistä rodullisten ja kulttuuristen syiden sijaan. Näille puolueille olisi aivan samantekevää, vaikka koko kantaväestö korvattaisiin arabiranskalaisilla ja afrohollantilaisilla mulateilla, kunhan nämä olisivat homoliikkeen ja kulttuurimarxismin asiaa ajavia hyvinvointivaltion nettomaksajia. Heidän “maahanmuuttokriittisyytensä” ja näennäinen halunsa sulkea maidensa rajat perustuu ainoastaan pyhän hyvinvointivaltion suojelulle niiltä röyhkeämmiltä muslimeilta, joita he eivät ole vielä kyenneet järjestelmällään kuohimaan. Heidän haaveissaan siintää maitokahvinruskea, rauhaisa, kansainvälinen ja tasaisen talouskasvun Länsi-Eurooppa.

Tämä eroaa melkoisesti siitä, mitä nationalistit haluavat – vai pitäisikö kenties sanoa mitä “etnonationalistit” haluavat, sillä nykyään sana nation eli ‘kansa’ on sellaisenaan englannin kielessä vesitetty ympäripyöreäksi käsitteeksi, jolla ei ole mitään tekemistä verenperimän kanssa. Aidot nationalistit tahtovat mullistaa koko yhteiskuntajärjestelmän ja hävittää vanhan vallan otteen Euroopasta. Tämän mullistuksen on toteuduttava, sillä se, mikä Länsi-Euroopassa on pohjimmiltaan vikana, oli pielessä jo kauan ennen kuin ensimmäinen maahanmuuttajien aalto sinne saapui. Tulee tuhota myös se ajattelutapa, joka mahdollisti nykytilanteen. Tähän perimmäiseen ongelmaan ei auta vain laittomasti maahan saapuneiden karkotus.

Läntisen Euroopan nykyään “kulttuuriarvoina” vaalimia asioita tarkemmin tarkastellessa ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi muslimit julistavat heille kuolemaa. Helposti unohtuu se seikka, että näiden “kulttuuriarvojen” toteuttaminen käytännössä olisi vielä muutama vuosisata sitten ajanut kristityt surmaamaan moiset elostelijat.

Juuri tästä syystä näitä näennäisnationalistisia ryhmiä ei tule pitää hyväuskoisina ja “harhaanjohdettuina” hölmöinä vaan tosiasiallisina aitojen nationalistien vihollisina. Nämä puolueet ovat olemassa vain valtaväestön rauhoittamiseksi tyhjillä lupauksilla paluusta 1990-luvun hyvinvointivaltioihin. Ei ole sattumaa, että juutalaisjärjestöt ovat alkaneet avustaa ja rahoittaa tällaista politiikkaa ajavia puolueita. New Yorkin juutalaiset ovat aina askeleen edellä eurooppalaista pullakahvittelijaa, joka luulee äänestämällä ajavansa muslimit maasta ulos. He ymmärtävät vallan hyvin, että massat etsivät ratkaisua heidän kehittämäänsä ongelmaan, ja siten he jo nyt sijoittavat tulevaisuuden “ratkaisuihin”, joita myöhemmin kaupitella.

Entä jos näennäisnationalistit voittavat?

Tästä päädymme varsinaiseen aiheeseen eli mitä tapahtuisi, jos nyt kävisi niin, että kaikki nämä “oikeistopuolueet” tosiaan voittaisivat vaalit? Olisiko se voitto? Olisiko se “askel oikeaan suuntaan”, kuten on tapana sanoa? Eräänä positiivisena puolena voisi pitää sitä, että maahanmuuttajista ja poliittisesta korrektiudesta puhumisesta tulisi yleisesti hyväksyttävämpää. Negatiivisia puolia olisi sen sijaan enemmän, ja mitä luultavimmin ne kohdistuisivat kurjimmin etnonationalisteihin. Miksi näin?

Kuvitellaan hetki, että Saksassa vallan saa Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD), Alankomaissa Geert Wilders, Ranskassa Marine Le Pen ja niin edespäin. Monenlaista tulee tapahtumaan, sellaistakin, mikä pintapuolisesti vaikuttaa hyvältä mutta minkä takana piilevät vähintään epäilyttävät motiivit.

Aivan ensimmäiseksi – kansan suosion siivittämänä – rajat suljettaisiin eikä uusilla ulkomaalaisilla olisi enää mitään asiaa näihin maihin. Tämänkin “loistavan käänteen” tarkoituksena on ainoastaan saada eurooppalaiset luulemaan, että ongelma on ratkaistu. Älkää Euroopan tulevaisuudesta enää huoliko, “maahanmuutto on pysäytetty”. Maahanmuutto tosin on vain osa ongelmaa, sillä se ei ota huomioon niitä “ranskalaisia”, “saksalaisia” ynnä muita, jotka paperilla ovat “kantaväestöä” mutta jotka eivät ole sitä etnisesti.

Yhdysvaltain historiaa sivuten 1800-luvulta aina 1970-luvulle asti ei mitään “laittoman maahanmuuton” tai islamin aiheuttamia ongelmia ollut koko maassa olemassakaan, mutta sen sijaan musta “kantaväestö” lisääntyi tunnetuin seurauksin – ja tekee samaa edelleen. Suurin osa eurooppalaisista ei tätä ymmärrä ja luulee, että kun “maahanmuuttokriisi” on ratkottu, ei heillä ole enää mitään syytä huoleen ja he voivat jatkaa leppoisaa elämäänsä siitä, mihin se ennen “ratkottua” kriisiä jäi.

Seuraavaksi ryhdytään toimiin “ääriaatteiden ja terrorismin” kitkemiseksi. Pintapuolisesti tämäkin kuulostaa hyvältä, mutta nämä puolueet eivät kerro sitä, että he katsovat myös etnonationalistien kuuluvan “ääriainekseen” ja tekevät kaikkensa loitontaakseen itsensä siitä. Siinä vaiheessa, kun he alkavat kiristää poliisivaltion otetta muslimeihin, he käyttävät samaa poliisia etnonationalistien eli heidän sanojensa mukaan “fasistien” nujertamiseen.

“Vihapuheesta tuomitulla” mutta jostain kumman syystä rankaisematta jätetyllä Geert Wildersillä on syynsä käyttää ääri-islamismista termiä “islamofasismi”. Marine Le Pen tuomitsi oman isänsä julkisesti ja erotti hänet Kansallisesta rintamasta, joten voi vain kuvitella, miten hän tulee kohtelemaan etnonationalisteja valtaan päästyään. He väittävät, ettei ääriajattelussa ole kyse rodusta tai uskonnosta vaan yksittäisistä ihmisistä, jotka eivät kunnioita heidän edistyksellistä ja yhteisöllistä yhteiskuntajärjestelmäänsä.

Mikäli he onnistuvat pyrkimyksissään vähentää rikollisuutta ja kohentaa elintasoa, ei tavan kansalla tule olemaan mitään sitä vastaan, että he sulkevat etnonationalistit järjestelmän ulkopuolelle. Peruskansalaiselle tämä on yhdentekevää ja jopa suotavaa, sillä turvallisuuden perustarpeen tyydytyttyä kaikki tuota turvallisuuden tunnetta näennäisesti ylläpitävät ratkaisut kuulostavat hänestä järkeenkäyvältä. Eurooppalaiset eivät ehkä ole tietoisia tästä maansa sisällä tikittävästä aikapommista – onhan sen sytytyslanka nyt totuttua pitempi – mutta voin vannoa, että sionistit ovat taatusti asiasta perillä.

Juuri tätä “pidempää sytytyslankaa” apuna käyttäen he syöksevät kansallisvaltiot – vaivihkaa sulauttaen ja laskelmoiden – tuhoon. Tehokkaampaa ja vähemmän vastarintaa kansassa herättävää tapaa saa hakea.

Uskokaa pois: he tietävät kyllä, että niin kauan kuin tilanne pysyy epävakaana ja hallitsemattomana, on olemassa mahdollisuus, että tosiasialliset nationalistit hyödyntävät vallitsevaa kaaosta aatteensa levittämiseen. Näennäisnationalistien olemassaolon tarkoitus on “palauttaa rauha” kansan keskuuteen ja siten etäännyttää massat meistä. Ainut toimiva ratkaisu on tehdä Euroopasta jälleen konkreettisesti valkoinen. Kaikki “maltillisemmat” toimenpiteet vain hidastavat Euroopan tuhoa, eivät pysäytä sitä.

Xaameriki.Wordpress.com