Miksi pankkeja vihataan, osa 6: Globaalista korko-orjuudesta itsenäisyyteen

Kansallinen Vastarinta on julkaissut tänä kesänä artikkelisarjaa ”Miksi pankkeja vihataan”. Artikkelisarjan kuudennessa ja samalla viimeisessä osassa tutkimme taloudellisen globalisaation epäonnistumista sekä hahmottelemme Suomen polkua omavaraisuuteen sekä poliittiseen itsenäisyyteen. Lue myös sarjan osat 1, 2, 3, 4 ja 5.

”Korko-orjuus on syy yhteiskunnan ongelmille: Työ vastaan pääoma, veri vastaan raha, tuottava työ vastaan riisto.”
– Gottfried Feder

Kuten olemme artikkelisarjan edellisissä osissa toistuvasti todenneet, finanssikapitalismin kirous on koko yhteiskuntaa riivaava ongelma, joka ei rajoitu vain kapea-alaisiin kansantalouden kysymyksiin. Riistoon perustuva talousjärjestelmä ei ainoastaan synnytä tarpeetonta työttömyyttä ja niukkuutta. Lisäksi riistotalous korruptoi politiikan, ruokkii rikollisuutta ja mädättää yhteiskunnan etiikan ytimen asettamalla yksilön ahneuden kansallisen edun yläpuolelle.

Mikä on lopulta mahdollistanut korruption leviämisen ja talousjärjestelmän kieroutumisen? Mihin vihamielisen eliitin valta perustuu? Mikä estää “demokraattisesti” valittuja poliitikkoja asettumasta kansan puolelle taistelemaan ulkomaalaisia koronkiskojia vastaan? Miksi varallisuuserot jatkavat kasvuaan ja ylikansalliset monopolit leviämistään, vaikka trendien vaarat julkisesti tiedostetaankin? Entä miksi kansallisvaltioiden itsenäisyys kaventuu vuosi vuodelta, vaikka populistipuolueiden vaalimenestys 2010-luvulla todistaa, ettei tämä ole kansan tahto?

Lopulta kaikki taloudellisen ja poliittisen rappion juuret johtavat rahajärjestelmäämme. Kenellä on raha, hänellä on myös valta. Aiemmissa osissa olemme osoittaneet konkreettisin esimerkein, kuinka lobbaaminen ja korruptio muuttavat rahanvallan poliittiseksi vallaksi. Nyt on kuitenkin aika siirtää katse vallankäyttäjistä vallan lähteeseen eli rahaan: Kuka luo rahaa? Kenellä on rahanvalta?

Mitä raha on?

Vaikka kaikki tunnustavat rahan yhteiskunnallisen merkityksen, rahan luonteesta ei käydä käytännössä lainkaan julkista keskustelua. Siksi harva suomalainen osaa vastata maailman yksinkertaisimmalta ja viattomimmalta vaikuttavaan kysymykseen: “Mitä raha on ja mistä se tulee?”

Valtaosa maallikoista vastaisi kysymykseen todennäköisesti väärin ja arvelisi, että Suomen valtio (tai nykyään Euroopan unioni) luo kierrossa olevaa valuuttaa (sähköiset pankkitalletukset, setelit ja kolikot) keskuspankin kautta. Kuten olemme kuitenkin jo aiemmin todenneet, on keskuspankit erotettu kokonaan hallituksista, jotta äänestäjien valitsemat poliitikot eivät kykenisi vaikuttamaan pankkiirien päätöksentekoon. Tätäkin tärkeämpi tosiasia on se, että valtio luo vain häviävän pienen osan kierrossa olevasta rahasta. Todellinen rahanvalta on yksityisillä pankeilla, joiden etu on täydellisessä ristiriidassa yhteiskunnan edun kanssa.

Suomen Pankki vahvistaa julkaisuissaan “Raha ja luotto rahapolitiikassa” sekä “Lyhyt johdatus rahaan“, että uutta rahaa syntyy, kun yksityiset pankit myöntävät lainoja asiakkaille. Pankeille on annettu lupa luoda rahaa tyhjästä. Vain noin viisi prosenttia kierrossa olevasta rahasta ei ole yksityispankkien luomaa velkaa. Rahaa häviää kierrosta, kun velkoja maksetaan takaisin. Mutta velkaan liittyy myös korko. Kun korko alkaa juosta, asiakkaiden velat pankeille kasvavat alkuperäistä lainaa suuremmiksi. Tämä johtaa siihen, että maailmassa on aina enemmän velkaa kuin kierrossa olevaa rahaa. Pankkien nykyinen ylivalta perustuu juuri korkoon.

Korko aiheuttaa sen, ettei kaikkia velkoja voida koskaan maksaa. Koron avulla yhteiskunta pakotetaan ottamaan jatkuvasti uutta velkaa, jotta vanhoja lainoja voidaan lyhentää. Noidankehä on valmis. Korko on tuloa pankeille mutta menoa kaikille muille yhteiskunnan toimijoille, kuten yrityksille, valtiolle ja kuluttajille.

Korko-orjuuden vallitessa koko yhteiskunta joutuu velkaantumaan loputtomasti yksityisille pankeille välttääkseen konkurssin. Yritykset, valtio ja kuluttajat eivät kykene toimimaan ilman rahaa, joten raha on poliittisen vallan korkein muoto. Kun rahanluontimonopoli on yksityisillä pankeilla eikä valtiolla, ei poliittinen valta ole kansalla vaan finanssimiehillä, joiden myöntämistä lainoista koko yhteiskunta on riippuvainen.

Globalisaatio – kilpajuoksu pohjalle

Kuten artikkelisarjan viidennessä osassa totesimme, sopimus Euroopan unionista pakottaa myös Suomen rahoittamaan julkisia hankkeitaan yksityisten pankkien myöntämillä luotoilla sen sijaan, että Suomen keskuspankki painaisi omaa itsenäistä valuuttaa. Näin myös Suomen valtio on alistettu pankkiirien korko-orjaksi. Valtionvelan korko ja pankkiirien sanelemat maksuehdot määräävät suomalaisen politiikan reunaehdot.

Suomen “itsenäisyys” on kuollut kirjain, sillä tärkeissä poliittisissa kysymyksissä valta ei ole hallituksellamme vaan ulkomaalaisilla finanssiyhtiöillä, luottoluokittajilla sekä pankkilobbaajien alistamalla Euroopan komissiolla.

Korko-orjuus on luonteeltaan kansainvälistä. Pankkiirit ovat kautta historian olleet globalisaation edelläkävijöitä ja kansallisten rajojen vihollisia. Talouden globalisaatio on ollut siunaus pankkiireille ja katastrofi kaikille muille. Kansainvälistyminen on synnyttänyt ilmiön, joka tunnetaan “kilpajuoksuna pohjalle” (Race to the Bottom). Kilpajuoksu alkaa asetelmasta, jossa jokainen valtio pyrkii houkuttelemaan mahdollisimman paljon ulkomaalaisia investointeja, jotta korkoon perustuvan yksityisen rahajärjestelmän synnyttämä velkataakka ei ajaisi maata vararikkoon.

Käytännössä ulkomaalaisia investointeja houkutellaan tekemällä valtiosta mahdollisimman “kilpailukykyinen” ulkomaalaisten suuryritysten silmissä. “Kilpailukyky” merkitsee halpaa työvoimaa, surkeita työehtoja sekä hampaattomia kuluttajansuoja- ja ympäristölakeja. Mitä enemmän valtion lainsäädäntö ja työmarkkinat muistuttavat kehitysmaata, sitä houkuttelevampi se on ulkomaalaisten suuryhtiöiden ja sijoittajien kannalta. Tätä tarkoitetaan “pohjalla”, johon “kilpajuoksu” kohdistuu. Matalat palkat, surkeat eläkkeet sekä olemattomat ympäristö- ja laatuvaatimukset nimittäin merkitsevät suuryhtiöille matalia kuluja – eli suuria voittoja.

Kun suomalaiset poliitikot vaativat mediassa “kilpailukykyisempiä työmarkkinoita”, tahtovat he todellisuudessa tehdä Suomesta kehitysmaan, jossa oikeutensa menettäneet työntekijät raatavat ulkomaalaisten isäntiensä hyväksi minimipalkalla. Poliitikot palkitaan Suomen kurjistamisesta rahakkaalla urakehityksellä eli hyväpalkkaisilla asemilla monikansallisissa yhtiöissä ja poliittisissa järjestöissä.

Ulkomaalainen raha orjuuttaa

Pitkällä aikajänteellä talouden globalisaatio johtaa siis siihen, että hyvinvointivaltiot taantuvat jälleen kehitysmaiksi. Lyhyellä aikajänteellä rahoitusmarkkinoiden kansainvälinen vapauttaminen on johtanut esimerkiksi valuuttakurssien rajuun heittelyyn, kansainvälisiin finanssikriiseihin sekä rujoihin varallisuuseroihin. Toisin sanoen taloudesta on tullut globalisaation vuoksi epävakaampi ja epäoikeudenmukaisempi.

Johtava veroparatiisitutkija Nicholas Shaxson muistuttaa teoksessaan Aarresaaret, että historian valossa nopeimmin kasvaneet taloudet ovat aina olleet vähiten riippuvaisia ulkomaalaisesta rahoituksesta. Myös Suomen talouden kultaiset vuodet ajoittuivat toisen maailmansodan jälkeisille tiukkojen kansainvälisten pääomakontrollien vuosikymmenille; Suomen kultaiset vuodet päättyivät, kun ulkomaalainen raha vapautettiin 1980-luvulla. Ulkomaalainen rahoitus ei ruoki kasvua vaan epävakautta ja varallisuuseroja. Kun poliitikko yrittää houkutella “kansainvälisiä investointeja” Suomeen, pyrkii hän edistämään omaa urakehitystään eikä suomalaisten hyvinvointia.

Valtioita voidaan manipuloida ulkomaista velkaa hyväksi käyttäen joko hienovaraisesti lobbaamalla tai karkeasti painostamalla. Jälkimmäistä lähestymistapaa todistettiin 2018 Italiassa. Maan populistihallitus yritti tuolloin käynnistää äänestäjien vaatimia talousuudistuksia, jotka olisivat johtaneet hyvinvointivaltion vahvistamiseen. Hanke kuopattiin pian, kun kansainväliset rahanlainaajat näyttivät punaista valoa. Velkaorjuutettu valtio totesi lannistuneesti, että ulkomaalaisia pankkiireja on toteltava.

Rahapoliittisen itsenäisyyden menettämisen aiheuttamat ongelmat eivät kuitenkaan rajoitu palkkoihin, taloussuhdanteisiin tai hyvinvointivaltion kohtaloon. Pankit käyttävät velka-asetta hyväkseen painostaakseen valtioita tekemään kokonaisvaltaista globalistista politiikkaa, jonka rumimpiin ilmiöihin lukeutuu rajojen avaaminen maahantunkeutujille.

Maailman poliittisesti vaikutusvaltaisin pankki, juutalainen Goldman Sachs on vaatinut toistuvasti länsimaita pitämään rajansa auki afrikkalais- ja arabisiirtolaisuudelle (vaikka samaan aikaan Goldman tukee juutalaiseen ylivaltaan tähtäävää rotuerottelua Israelissa). Myös Pohjoismaiden poliittisesti vaikutusvaltaisin pankki Nordea lobbaa avoimien rajojen puolesta. 2016 finanssisektorin mahtiyhtiö Standard & Poor’s rankaisi Puolaa tiukasta maahanmuuttopolitiikasta madaltamalla valtion luottoluokitusta. 2018 luottoluokittaja Moody’s vaati myös Suomea kiihdyttämään siirtolaistulvaa. Rahapoliittisesti epäitsenäisellä valtiolla ei ole muita vaihtoehtoja kuin totella luottoluokittajia, tai muuten valtionvelan korkokulut voivat kohota taivaisiin.

Yksityistä pankkisektoria edustava Euroopan keskuspankki (EKP) on jäänyt kiinni jopa salaisista kiristyskirjeistä, joita se on lähettänyt “väärää politiikkaa” tehneille hallituksille. EKP:n pimeitä ukaaseja on osoitettu muun muassa Italialle ja Espanjalle, kun valtiot ovat kaavailleet pääomapiirien vastustamia talousuudistuksia. Uhkavaatimusten mukaan tottelemattomat hallitukset saattaisivat joutua vaikeuksiin korkojensa kanssa.

Kiristyskirjeistä keväällä 2017 varoittaneen Transparency Internationalin mukaan EKP on tehnyt tärkeät päätöksensä yhteistyössä yksityisen sektorin pankkiirien ja suursijoittajien kanssa, vaikka keskuspankin pitäisi virallisesti olla “itsenäinen”. Samana keväänä EKP:n hallituksen jäsen Peter Praet kannusti lisäksi ranskalaisia äänestäjiä vastustamaan maahanmuuttokriittistä Marine Le Peniä presidentinvaaleissa. Esimerkit osoittavat, kuinka röyhkeästi pankkiirit pyrkivät manipuloimaan valtionvelalla orjuutettuja kansakuntia niin sisä- kuin talouspoliittisissa kysymyksissä.

Taloudellisen itsenäisyyden kahdeksan ensimmäistä askelta

Olemme toistaiseksi keskittyneet nykyisen rahajärjestelmän ongelmiin, joten on aika esitellä ratkaisuja.

Seuraava kahdeksan elintärkeän talousuudistuksen lista tarjoaa kansallissosialistisen ja itsenäisen vaihtoehdon globaalille korko-orjuudelle. Seuraavien uudistusten myötä taloudellinen valta voidaan palauttaa rikollisilta pankeilta takaisin kansalle:

1. Rahauudistus: Rahanluonti on kansallistettava, koronkiskonta kiellettävä ja velkatalous lakkautettava

Suomen on irtaannuttava eurosta ja palautettava oma kansallinen valuutta. Uuden rahan liikkeelle laskeminen on siirrettävä valtion alaisuuteen. Rahapolitiikkaa kontrolloi keskuspankki, joka toimii valtiovarainministeriön poliittisessa ohjauksessa. STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainàn laskelmien mukaan rahanluonnin kansallistaminen jo itsessään lisäisi Suomen valtion tuloja niin merkittävästi, että tuloilla katettaisiin ulkoministeriön, oikeusministeriön ja puolustusministeriön budjetit.

Koska uudistuksen myötä rahanluontioikeus siirtyisi valtiolle, eivät yksityiset pankit voisi enää luoda uutta rahaa tyhjästä. Sen sijaan pankkien tulisi ansaita rahansa ennen varojen sijoittamista. Koronkiskonnan kieltämisen myötä pankit rahoittaisivat yrityksiä tulevaisuudessa rahanlainaamisen sijaan yleensä sijoittamalla omaa pääomaa. Pankeista tulisi siis yritysten omistajia eikä velkojia.

Toisin kuin velkoja, omistaja saa sijoituksestaan osinkoa ainoastaan, jos yritys menestyy taloudellisesti. Toisin kuin velkoja, omistaja kantaa myös yritystoiminnan riskit. Siirtyminen velkarahoituksesta oman pääoman ehtoiseen rahoitukseen merkitsisi sitä, että pankkien ja reaalitalouden välille syntyisi vahva kohtalonyhteys. Pankit pakotettaisiin riippuvaisiksi reaalitaloudesta, jolloin pankeilla ei olisi enää kannustimia keinotella ja riistää aitoja yrityksiä.

Lisäksi pankeilta on kiellettävä kokonaan keinottelu arvopaperimarkkinoilla, sillä pankkien tehtävä on rahoittaa aitoja yrityksiä eikä harrastaa vedonlyöntiä. Pankkien osallistuminen pörssikeinotteluun luo taloudellista epävakautta eikä suinkaan kasvua. Pankit käyttävät tällä hetkellä keinotteluoperaatioissaan hyväkseen sisäpiiriasemaansa yritysmaailman keskiössä, mikä merkitsee sitä, että pankit tietävät vedonlyöntien tulokset jo etukäteen. Terveessä kansantaloudessa ei ole sijaa suuren kokoluokan finanssispekulaatiolle.

2. Inflaation torjuminen kierrossa olevan rahan määrää sääntelemällä

Jotta talous ei ylikuumene, on valtion varmistettava, että kierrossa on sopiva määrä rahaa. Käytännössä tämä merkitsee tilannetta, jossa yhteiskunnassa vallitsee yhtäältä täystyöllisyys ja toisaalta hintavakaus. Mikäli hinnat alkavat nousta liian nopeasti, on valtion vähennettävä kierrossa olevan rahan määrää esimerkiksi verottamalla. Korruption estämiseksi rahan määrästä ja käytöstä päättävät viranomaiset on pidettävä tiukasti erossa toisistaan.

Finanssieliitti on esittänyt valtavan määrän tekosyitä rahanluonnin kansallistamista vastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä rahanluonnin kansallistaminen ja koronkiskonnan kieltäminen romuttaisi kokonaan pankkiirien nykyisen taloudellisen ja poliittisen ylivalta-aseman. Pankkiirien suosituin tekosyy rahauudistusta vastaan on väite siitä, että rahanluonnin kansallistaminen johtaisi automaattisesti hyperinflaatioon.

Hyperinflaatioväite perustuu kummalliseen teoriaan siitä, että (toisin kuin yksityiset pankit) valtio ei kykenisi asettamaan järkeviä rajoja kierrossa olevan rahan määrälle. Teorian tueksi ei ole esitetty kuitenkaan lainkaan historiallisia todisteita. Jopa erittäin konservatiivinen Cato Institute -ajatuspaja on myöntänyt laajassa inflaatiotutkimuksessaan, ettei yksikään historian tunnetuista hyperinflaatiotapauksista ole syntynyt kansallistetun keskuspankin holtittomasta rahanluonnista. Sen sijaan hyperinflaatiokriisit ovat johtuneet sodista, tulvista ja muista reaalitalouden perustuksia vakavasti ravisuttaneista ja rahapolitiikasta kokonaan riippumattomista ilmiöistä.

3. Globalisaation vastustaminen: Vahvat pääomakontrollit sekä omavaraisen teollisuuden uudelleenrakentaminen

Koko nykyinen talousjärjestelmä perustuu siihen, että eliittipoliitikot yrittävät patologisella vimmalla houkutella ulkomaalaista rahaa Suomeen, vaikka ulkomaalainen raha korruptoi poliittisen järjestelmän, tuhoaa talouden omavaraisuuden sekä johtaa hyvinvointivaltion rappeutumiseen. Jotta tilanne voidaan korjata, on Suomen rakennettava tiukkoja seuloja ja esteitä myrkylliselle ulkomaalaiselle rahalle.

Jotta Suomesta voi tulla jälleen itsenäinen ja omavarainen, on valtion sanouduttava irti ulkomaalaisista veloista ja rahoitettava toimintaansa tulevaisuudessa pelkästään omalla kansallistetulla keskuspankkivaluutalla, julkisten hankkeiden sijoitustuotoilla sekä verotuloilla. Myös suomalaisia yrityksiä ja kotitalouksia on puolustettava ulkomaalaista velkaa vastaan tiukilla pääomakontrolleilla sekä varmistamalla, että hyviä liikeideoita varten on olemassa tarpeeksi kotimaista rahoitusta.

Juutalaisen David Ricardon suhteellisen edun teoria (jota käsittelimme sarjan kolmannessa osassa) on globalistisen talousajattelun karkeimpia valheita, josta on päästävä eroon. Ricardon teorian mukaan jokaisen valtion on keskityttävä siihen tuotannon kapeaan alaan, jossa se on muita tehokkaampi; sen sijaan kaikki muut hyödykkeet täytyy teorian mukaan tuoda ulkomailta. Käytännössä teoria väittää, ettei alkukantaisten valtioiden tule edes yrittää kehittyä, vaan sen sijaan valtion on tyydyttävä rooliinsa esimerkiksi globaalina orjatyövoimareservinä tai halpojen raaka-aineiden viejänä.

Ricardon edustaman globalismin vastakohta on kansallismielinen omavaraisuusajattelu, jonka mukaan valtion tulee tuottaa mahdollisimman monipuolisesti hyödykkeitä ja palveluita omaan käyttöönsä. Valtion ei tule olla riippuvainen ulkomaalaisesta rahasta, tuonnista tai osaamisesta, vaan valtion on investoitava jatkuvasti omaan kehitykseensä. Omavaraisuuden takaama huoltovarmuus on maanpuolustuksen tukipylväitä sodan aikana sekä taloudellisen vakauden ankkureita valuuttakurssien vaihdellessa. (Mikäli valtio on riippuvainen tuonnista, valuutan heikentyminen merkitsee rajua hintatason kohoamista ja kansan köyhtymistä, mikä johtaa työttömyyskierteeseen.)

Niin lännen (muun muassa Amerikka, Britannia, Saksa) kuin idän (muun muassa Kiina ja Intia) talousmahdit ovat nousseet protektionismin eli omavaraisuuteen tähtäävän taloudellisen nationalismin avulla. Sen sijaan maailmantalouden häviäjät, kuten Latinalaisen Amerikan maat ovat tehneet kohtalokkaan virheen luottamalla ulkomaalaiseen rahoitukseen ja kaupankäyntiin. Suomen tulee ottaa mallia esimerkiksi Yhdysvaltojen linjasta, joka kieltää ulkomaalaisia ostamasta osuuksia tärkeistä kotimaisista yhtiöistä.

4. Ankarat rangaistukset pääomakontrollien rikkomisesta, korruptiosta ja muista talousrikoksista

Euroopan historian suurimpia taloudellisia menestystarinoita oli Saksan nousu Weimarin massatyöttömyydestä ja hyperinflaatiosta Adolf Hitlerin johdolla taloudelliseksi ja sotilaalliseksi suurvallaksi muutamassa vuodessa. Menestyksen taustalla oli paitsi rahajärjestelmän kansallistaminen myös tiukka linja talousrikollisia vastaan. 1936 kansallissosialistit säätivät lain, joka mahdollisti kuolemanrangaistuksen niille, jotka yrittivät piilottaa rahansa ulkomaille.

Tutkimusten mukaan talousrikollisuutta voidaan kitkeä kovilla tuomioilla huomattavasti tehokkaammin kuin esimerkiksi väkivaltarikollisuutta, sillä talousrikolliset punnitsevat toimintansa hyötyjä ja haittoja ennakkoon. Kun rangaistusasteikko tarjoaa tarpeeksi uskottavat pelotteet, sisäpiirikaupat, korruptio ja koronkiskonta alkavat tuntua turhan riskialttiilta toiminnalta.

Suomen taloutta lähihistorian aikana murjoneet pankkikriisit ovat kaikki saaneet alkunsa ahneiden rahanlainaajien rikoksista, joten kriminaalipolitiikkaa ei voida erottaa talouspolitiikasta. Niin sanotun Gresham-dynamiikan mukaan “huono raha” ajaa “hyvän rahan” ulos markkinoilta. Esimerkiksi velkakuplat syntyvät usein, kun kierot pankkiirit alkavat puoliväkisin tarjota yrityksille helppoa rahaa. Kun kilpailijat laajentavat räjähdysmäisesti toimintaansa pankkilainoilla, on rehellinen yrittäjä vaarassa syrjäytyä markkinoilta, mikäli hänkin ei ala laajentaa toimintaansa holtittomalla velkarahoituksella. Näin pankit myrkyttävät markkinat, ja lopulta velkahuuma johtaa konkurssien ketjureaktioon. Tiukkaa talousrikossääntelyä tarvitaan suojelemaan “hyvää rahaa” rikollisen finanssieliitin tarjoamalta “huonolta rahalta”.

Korruption torjumisen ensiaskel on se, että rahaeliitin palvelemisesta tehdään poliitikkojen kannalta taloudellisesti kannattamatonta. Tällä hetkellä länsimaiden suurin korruptio-ongelma on niin sanottu pyöröovi-ilmiö, jossa poliitikot tekevät rahaeliittiä miellyttäviä päätöksiä, koska he toivovat saavansa lopulta palkinnoksi kovapalkkaisen työpaikan yksityisellä sektorilla. Pyöröovi-ilmiö voidaan torjua säätämällä laki, jonka mukaan poliitikko ei voi luottamustoimensa päättymisen jälkeen nostaa yksityisellä sektorilla korkeampaa palkkaa kuin hän nosti julkisella sektorilla työskennellessään.

5. Monopolit on murrettava ja kotimainen kilpailu turvattava

Markkinoiden kilpailullisuus ja oikeudenmukainen hintataso varmistetaan estämällä toimialojen suurimpien yhtiöiden fuusiot. Mikäli yritykset kasvavat niin suuriksi, että ne kykenevät manipuloimaan hintoja, tulee ne pilkkoa pienempiin osiin.

Valtion on suojeltava myös niin sanottuja luonnollisia monopoleja, kuten liikenneväyliä, sähkönjakelua ja maanpuolustusta. Luonnolliset monopolit sijaitsevat usein yhteiskunnan vakauden, oikeudenmukaisuuden ja huoltovarmuuden kannalta erityisen herkillä toimialoilla, joten niitä ei voi johtaa voitonmaksimointiperiaatteella.

Luonnolliset monopolit eivät kuulu ulkomaalaisille sijoittajille vaan Suomen kansaa edustavalle valtiolle. Sama pätee kansallisomaisuuteemme, kuten luonnonvaroihin. Esimerkiksi ulkomaalaiset kaivosyhtiöt tuleekin ajaa ulos Suomesta välittömästi. Lisäksi Suomen on lopetettava valtionyhtiöiden sekä muun kansallisomaisuuden yksityistäminen ja huutokauppaaminen ulkomaille. Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen johtaja Jaakko Kiander laski jo 10 vuotta sitten, että valtionyhtiöiden yksityistäminen on aiheuttanut Suomelle miljardimenetykset joka vuosi, mikä on kestämätöntä talouspolitiikkaa.

6. Valtiolle on taattava vahva rooli markkinoilla

Ilman vahvaa valtiota yksityinen sektori kuolee nopeasti. Valtion ylläpitämä infrastruktuuri on talouden kannalta välttämätön tuotannontekijä siinä missä työvoima, pääoma ja luonnonvaratkin ovat. Yksityinen sektori on täysin riippuvainen julkisen sektorin tarjoamista palveluista, kuten tehokkaasta oikeusjärjestelmästä, laadukkaista tieverkoista, turvallisuudesta sekä työvoiman terveydestä ja koulutuksesta.

Toisin kuin finanssieliitin propaganda usein väittää, ei julkinen sektori siis ole kasvun hidaste vaan mahdollistaja. Finanssielitistit väittävät myös usein, ettei julkista sektoria tarvita, koska “kysynnän ja tarjonnan laki” johdattaa yksityiset markkinat automaattisesti parhaaseen mahdolliseen lopputulemaan. Todellisuudessa pankeilla ja ylikansallisilla yhtiöillä on suhteettoman suuri valta markkinoilla, minkä vuoksi julkisen sektorin täytyy alkaa puolustaa kansan yleistä etua korruptoitunutta eliittiä vastaan. Lisäksi syntymättömillä sukupolvilla ei ole vielä lainkaan “markkinakysyntää”, joten julkista sektoria eli vahvaa valtiota tarvitaan puolustamaan myös lastemme ja lastenlastemme tulevaisuutta.

2013 julkaistu italialainen tutkimus “Does Cutting Back the Public Sector Improve Efficiency? Some Evidence from 15 European Countries” vahvisti, että hyvinvointivaltiomalli ruokkii talouskasvua, kun taas leikkauspolitiikka on myrkkyä kansantaloudelle. Vahva valtio toimii aktiivisesti markkinoilla. Vahva valtio mahdollistaa markkinoiden olemassaolon tarjoamalla kansalaisille laadukkaat ja mahdollisuuksien mukaan ilmaiset terveys-, koulutus- ja liikuntapalvelut sekä toteuttamalla suuria valkoisia lapsiperheitä suosivaa tukipolitiikkaa. Vahva valtio myös varmistaa, etteivät yritykset tuhoa jälkeläistemme tulevaisuutta esimerkiksi hukuttamalla Suomea ulkomaalaiseen halpatyövoimaan tai raiskaamalla suomalaista luontoa.

Taloustieteilijät John Kenneth Galbraith ja Mariana Mazzucato ovat painottaneet, että teollisen yhteiskunnan selkärangaksi rakennettu teknologia (muun muassa Internet, GPS, sähköverkot, suihkulentokoneet ja mikrosirut) on vaatinut niin kallista ja pitkäjänteistä kehitystyötä, ettei yksityinen sektori olisi kyennyt rahoittamaan sitä. Yksityiset yritykset tarvitsevat suhteellisen riskittömiä voittoja suhteellisen nopeasti, jotta ne eivät ajaudu konkurssiin. Aidot teknologiset harppaukset vaativat kuitenkin miljardi-investointeja, kykyä sietää valtavia tappioita sekä kymmenien vuosien tutkimustyötä.

Tarvitsemme siis sekataloutta, jossa yksityinen yrittäjyys ei sulje pois pitkän tähtäimen valtiollista suunnittelua. Kun valtio investoi teknologian ja talouden kehitykseen, on se myös oikeutettu menestyvien hankkeiden synnyttämään osinkoon. Valtion ei tule huutokaupata omaisuuttaan yksityisille sijoittajille vaan rahoittaa hyvinvointivaltiota ja teknologian kehitystä modernin suunnittelutalouden synnyttämillä tuotoilla.

7. Verotuksen painopiste on siirrettävä tuottavasta työstä tuottamattomaan “työhön”

Kysymys verotuksesta on yksi nykyisen talouskeskustelun vaarallisimmista savuverhoista. Finanssieliitti rakastaa tilannetta, jossa oikeisto ja vasemmisto riitelevät siitä, tulisiko veroja nostaa vai laskea. Sen sijaan tulisi keskustella siitä, millaista toimintaa verotetaan ja millaista ei.

Suomen ja yleisesti länsimaiden nykyinen verojärjestelmä on rakennettu rikastuttamaan rikkaita, köyhdyttämään köyhiä sekä tuhoamaan keskiluokka. Painava verotus rampauttaa Suomessa pienyrittäjät, työväen ja keskiluokan, kun taas suursijoittajat, pankkiirit, kiinteistömogulit ja vanhaa rahaa edustavat ökysuvut nauttivat usein lähes olemattomasta veroprosentista. Nyky-yhteiskunnassa verotus siis rankaisee kansalaisia tuottavasta työstä (reaalitalous) sekä palkitsee eliitin tuottamattomasta “työstä” (finanssitalous). Jopa finanssimaailmassa verotus jakaa kansalaiset ylä- ja alaluokkiin: Suomessa suursijoittajat eli maamme rikkaimmat ihmiset on käytännössä vapautettu kokonaan osinkoverosta – vain piensijoittajat joutuvat maksamaan!

Nykyinen verojärjestelmä luo siis keinotekoista niukkuutta imemällä verta reaalitaloudesta ja tukemalla finanssitaloutta. Kun suomalaisen tulot nousevat korkeiksi, finanssitalouteen kytkeytyvä pääomatuloverotus muuttuu huomattavasti reaalitalouteen kytkeytyvää ansiotuloverotusta suopeammaksi. Lisäksi rahaeliitille on tarjolla lukemattomia laillisia ja laittomia keinoja (vakuutuskuorista aina korkojen vähennysoikeuteen, holdingyhtiöihin ja veroparatiiseihin asti) välttää verot käytännössä täysin. Mitä rajummin yhteiskunnallinen verotaakka sysätään aitojen yrittäjien ja työntekijöiden harteille, sitä vähemmän maahamme syntyy uusia työpaikkoja ja kasvua. Näin finanssitalouden valta suhteessa reaalitalouteen kasvaa entisestään.

Kun valtio kansallistaa rahanluonnin, rahoittaa itse hankkeensa ja ryhtyy nykyistä rohkeammin investoimaan talouteen, merkitsevät uudistusten synnyttämät säästöt ja tuotot sitä, että nykyinen yrittäjyydestä rankaiseva verojärjestelmä voidaan lakkauttaa. Verotuksen tärkeimmäksi tehtäväksi nousee tällöin inflaation torjuminen sekä yhteiskunnallisesti ei-toivotun liiketoiminnan rajoittaminen. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa matalimmasta veroprosentista nauttivat rehelliset yrittäjät ja työntekijät, kun taas kovin veropaine kohdistetaan finanssimaailmaan sekä muuhun tuottamattomaan “työhön”.

8. Työtakuu ja työvelvollisuus

Valtion on viime kädessä varmistettava, että jokaisella suomalaisella on oikeudenmukaisesti palkattuja töitä joko yksityisellä tai julkisella sektorilla. Työ on kestävin ja oikeudenmukaisin sosiaaliturva. Vastineeksi valtion työtakuusta kansalaiset sitoutuvat ottamaan heille tarjotut tehtävät vastaan tietoisina siitä, että kieltäytyminen johtaa kaikkien tukien menettämiseen. Työtakuu- ja työvelvollisuusmenettely yhdistää siis oikeistolaisen ja vasemmistolaisen politiikan parhaat puolet.

Kuten työtakuun kannattajat ovat esittäneet, järjestelmän avulla voidaan ratkaista myös matalien palkkojen ongelma. Yksityisen sektorin yritykset voivat toimia yhteiskunnan yleistä etua vastaan leikkaamalla palkkoja minimoidakseen kulunsa ja maksimoidakseen voittonsa. Matalat palkat johtavat kansalaisten elämänlaadun rappeutumiseen, sosiaalisiin ongelmiin sekä kansanyhtenäisyyden myrkyttäviin luokkaeroihin. Matalat palkat rikkovat myös valtion oikeustajua, koska työntekijöillä on oikeus työpanostaan vastaaviin tuloihin. Lopulta työntekijöiden köyhtyminen johtaa talouden taantumaan, kun sakkaava kysyntä ajaa yritykset ongelmiin.

Kuinka palkkaongelma sitten ratkaistaan työtakuulla? Valtio voi asettaa julkisen sektorin takuutyöpaikkoihin yhdenmukaiset palkat ja muut edut niin, että takuutyökorvauksesta muodostuu käytännössä yhteiskunnallinen minimi. Valtio päättää, millaiseen palkkaan kukin kansalainen on minimissään oikeutettu, jotta nämä voivat elää täysipainoisesti. Kansantalouden kehittyessä takuutyön minimipalkkaa voidaan säädellä niin, että takuutyöllistettyjen ostovoima pysyy vakiona.

Takuutyöpaikkojen palkkataso pakottaisi yksityisen sektorin yritykset tarjoamaan vähintään saman (ja käytännössä yleensä korkeamman) palkan omille työntekijöille. Kenenkään ei tarvitsisi ottaa vastaan riistopalkattua työtä yksityisellä sektorilla, koska julkisen sektorin takuutyöpaikat tarjoaisivat aina oikeudenmukaisen minimipalkan. Koska julkinen sektori sitoutuisi takaamaan jokaiselle työpaikan, ei Suomeen syntyisi enää uutta pitkäaikaistyöttömien reserviä. Lisäksi oman yrityksen perustamisesta tulisi huomattavasti nykyistä matalariskisempää, sillä työtakuujärjestelmä pelastaisi epäonnistuneen yrittäjän työttömyyden ja menetettyjen tukien tappavalta yhdistelmältä.

Käytännössä julkiset takuutyöt toimisivat siis laajana turvaverkkona: Takuutyöjärjestelmä varmistaisi, että kansalaiset pysyisivät aktiivisina myös silloin, kun nämä eivät tilapäisesti löydä töitä yksityiseltä sektorilta. Pitkäaikaistyöttömyyteen liittyvät sosiaaliset ongelmat aina päihteiden väärinkäytöstä ja köyhyyden periytymisestä lähtien päihitettäisiin samalla. Vapaamatkustajien ongelma ratkaistaisiin muuttamalla työkykyisten sosiaaliturva takuutyöpalkaksi. Lisäksi oikeudenmukainen palkkataso voitaisiin taata ilman, että yksityisen sektorin yrityksiä jouduttaisiin pakottamaan suoraan maksamaan tietyn suuruista palkkaa.

Loppusanat

Lukijat ovat varmasti panneet merkille, että emme vaadi lopulta utopistisia ratkaisuja Suomen taloudellisiin ongelmiin. Emme vaadi yksityisomistuksen lakkauttamista, rahasta luopumista emmekä edes paluuta kultakantaan. Emme varsinkaan vaadi ihmisluonnon kiistämistä tai talousjärjestelmää, joka perustuisi yltiöoptimistisiin käsityksiin ihmisten motiiveista ja käyttäytymisestä.

Kuten artikkelisarjan ensimmäisessä osassa lainaamamme Niccolò Machiavelli kirjoittaa Ruhtinas-teoksessaan, ihmiset ovat luonnostaan yleensä “epälojaaleja”, “pelkurimaisia” ja “rahanahneita”. Vain “rangaistusten pelko” pitää Machiavellin mukaan kansalaiset kaidalla polulla. Ahneus ja taipumus oman edun tavoitteluun ovat niin syvällä ihmisluonnossa, ettei niitä saa irti edes jatkuvalla valtiollisella aivopesulla eikä pakottamisella. Neuvostoliitto yritti tätä vuosikymmenten ajan mutta epäonnistui surkeasti. Yksityisomistuksen kieltänyt järjestelmä romahti, kun kommunistinen utopia törmäsi tylysti ihmisluonnon ahneuteen. Homo Sovieticus paljastui biologiseksi mahdottomuudeksi.

Uutta ja oikeudenmukaisempaa talousjärjestelmää ei voida siis rakentaa ihmisten epäitsekkyyteen perustuvien fantasioiden varaan. Kansalaisille on tarjottava mahdollisuuksia kilpailla, tavoitella voittoa sekä kartuttaa omaisuutta. Vastapainoksi valtion tulee kuitenkin Machiavellin oppeja noudattaen säätää tiukat lait, jotka varmistavat, ettei yksilöiden ahneus myrkytä lopulta koko yhteiskuntaa. Voitontavoittelu on hyvä renki mutta surkea isäntä. Vahvaa valtiota tarvitaan sen varmistamiseksi, ettei Suomeen tulevaisuudessa synny uutta oligarkkien luokkaa, joka kykenisi asettamaan politiikassa pienen upporikkaan eliitin edun kansakunnan yleisen edun yläpuolelle.

Artikkelisarjan ensimmäisessä osassa sivusimme myös sitä, kuinka voimme siirtyä pankkiirien hallitsemasta oligarkiasta kansanyhteisöä kokonaisvaltaisesti palvelevaan oikeudenmukaiseen talousjärjestelmään. Viittasimme historioitsija Walter Scheidelin tutkimukseen, jonka mukaan vastaavat siirtymät ovat aina vaatineet sotien, vallankumousten, luonnonkatastrofien tai kulkutautien kaltaisia väkivaltaisia šokkeja, jotka tuhoavat kokonaan vanhat yhteiskunnalliset rakenteet. Mitään kivuttomia ja rauhanomaisia oikoteitä onneen ihmiskunnalla ei historian valossa ole.

Tarvittava šokki voisi syntyä esimerkiksi seuraavan kansainvälisen pankkikriisin yhteydessä, mikäli kansallismieliset järjestöt jalkautuisivat kaduille ja pakottaisivat korruptoituneet poliitikot, virkamiehet, pankkiirit ja yritysjohtajat luopumaan valta-asemistaan. Tämän jälkeen uusi kansallismielinen hallitus irtisanoutuisi ulkomaalaisista veloista, kansallistaisi pankkijärjestelmän ja alkaisi rakentaa omavaraista talousjärjestelmää edellä lueteltujen periaatteiden mukaisesti.

Globaalien pankkien ylivallan murskaaminen on kaikkea muuta kuin riskitön ja veretön tehtävä. Se on kuitenkin hinta, joka itsenäisyyttä janoavan kansan on pakko maksaa.