Kuluvalla viikolla sai lukea lehdestä, kuinka Nuorisosäätiön ex-toimitusjohtaja Jorma Heikkinen nousi lopulta seisomaan tekojensa taakse ja avasi sanaista arkkuaan isojen poikien peleistä.
Hän oli itse mukana tässä epämääräisessä toiminnassa jo 70-luvulla, ja tätä jatkui aina 2000-luvulle, kunnes asia vuoti/vuodettiin julkisuuteen. Tämän jälkeen tapahtui perinteinen syntipukin nopea etsintä ja teloitus, jotta muut pääsisivät kuin koirat veräjästä. Tapauksesta rangaistiin kolmea henkilöä, ja Heikkisen kertoma vuosia jatkunut “kikkailu” oli kuitattu. Syynä tai ei, mutta eläkkeelle jäänyt Heikkinen ei jäänytkään hiljaiseloon vaan nousi lopulta sanojensa taakse ja kertoi asiasta julkisuuteen.
Mielenkiintoista tässä on se, että tämän jälkeen asia jotenkin hautautui. Minkä takia tätä asiaa ei ole alettu selvittää isommassa mittakaavassa? Tämä ei varmastikaan ole ainoa laatuaan. Miten voi säilyttää luottamuksen tämän jälkeen laitokseen, joka käyttää suurinta valtaa ja kuitenkin toisella kädellä lappaa omaan taskuunsa? Näissä tilanteissa keskustelu kääntyy helposti siihen, että kaikkihan niin tekevät ja olisit hölmö, jos et itse tekisi niin, koska silloin jäisit tyhjätaskuksi muiden mällätessä. Eivätkö kuitenkin oikeudenmukaisuus ja rehellisyys ole jalompia asioita kuin raha ja valta?
Tämä viikon tapahtuma ei ole ainoa laatuaan, vaan myös lähihistoriassamme on haettu aikaisemminkin syntipukkia, jonka taakse saadaan naamioitua asian todellinen tarkoitus. Tämän jälkeen tilanne rauhoittuu ja itse asia hautautuu jonnekin kaiken muun taakse. Esimerkiksi otettakoon vuodelta 2003 keskustalainen naispääministeri Anneli Jäätteenmäki, joka liitettiin epäilyihin Irak-vuodosta. Ensiksi Jäätteenmäkeä ravisteltiin mediassa, minkä seurauksena hän jätti eroanomuksen tehtävästään 18. kesäkuuta 2003. Saman vuoden joulukuussa häntä vastaan nostettiin syyte yllytyksestä ja avunannosta virkasalaisuuden rikkomiseen. Lopputuloksena kuitenkin oli, että hänet todettiin syyttömäksi. Mielenkiintoista, että tämä maksoi pääministerin paikan, mistä ei enää keskusteltu. Olisihan tuossa kohtaa voinut aivan perusteellisesti esittää kysymyksiä.
Ennen Jäätteenmäkeä oli kansanedustaja Sulo Aittoniemi. Aittoniemi, silloinen komisario, tutki 80-luvulla niin sanottua Noppa-juttua, joka liittyi poliitikkojen laajaan lahjusepäilyyn Noppa Oy -nimisen rakennusliikkeen kautta. Tälläkin kertaa tämä hieman epämääräinen tilanne, jossa Aittoniemi siirrettiin lopulta tutkinnan sivuun, kääntyi lopulta niin, että suurin osa syytteistä vanheni eikä niitä voinut näyttää toteen. Sulosta tuli tapauksen johdosta tunnettu ja hän siirtyi politiikan myötä kansanedustajaksi.
Pelejä, joita näissä pelataan, on kahdenlaisia. Tämä toinen on se, joka näytetään yleisölle ja jota kannatellaan tämän toisen edessä. Piilossa tapahtuvat sitten kaikki tärkeät päätökset, joilla oikeasti ohjataan asioita. Tämä sama malli on isommassa mittakaavassa käytössä suurvaltojen kilpailussa; esitetään yhtä muille valtioille, mutta pelataan toista peliä selän takana. Tästä hyvä esimerkki on USA:n hieman paniikinomainen kommentointi Kiinan verkkotiedustelusta ja maan tekemistä hyökkäyksistä. On naiivia USA:lta, että he uutisoivat länsimaisessa lehdistössä, kuinka kiinalaisilla on tiedusteluyksikkö, joka tekee verkkohyökkäyksiä. Aivan samoin on USA:lla ja aivan samoin hyökätään myös sieltä. Se, onko Kiina jo kasvanut niin merkittäväksi tai niin lähelle USA:n teknologiaylivoimaa tai jopa sen ohi, jotta USA nostaa aiheen tapetille, on sitten se oleellisempi kysymys. Uutiset antoivat ymmärtää, että Kiina on tässä se ainoa osapuoli, joka tekee pahassa mielessä verkkohyökkäyksiä. Asiaan voisi liittää USA:n ja Israelin erittäin todennäköisesti tekemät verkkohyökkäykset Irania vastaan.
Valtiot ohjaavat uutisointia, ja uutisten luonteesta voit päätellä valtion puolueellisuuden.
