Eräässä Radio Nordfrontin lähetyksessä minä ja muut ohjelman juontajat jouduimme ideologiseen keskusteluun vaihtoehtomedia Granskning Sverigen Johan Anderssonin kanssa. Andersson ilmaisi olevansa sitä mieltä, että politiikasta tekevät kiinnostavaa konfliktit, riidat, jankutus, nalkutus ja valheet. Hänen mielestään esimerkiksi kokoomus on unohtanut tämän pointin, sillä he pyrkivät “siivoon keskusteluun”.
Tähän näkökantaan vastasin kansallissosialistisesta perspektiivistä; politiikan ei nimittäin tarvitse merkitä jatkuvia erimielisyyksiä ja riitoja. Politiikkaa on tietysti liberaalissa demokratiassa tarkoituksella viety tähän suuntaan. Vahvuutta on sen sijaan se, että oltaisiin yksimielisiä, yhteisöllisiä ja että koko kansa työskentelisi saman päämäärän eteen – jatkuvasti korkeammalle ja kohti parempaa. Andersson myönsikin sitten, että liberaalilla demokratialla saattaa olla erilleen repivä vaikutus yhteiskuntaan, mikä on sille haitallista. Hän jatkoi, että politiikan tulisi näyttää aivan toisenlaiselta kuin mitä se nyt on.
Merkitseekö tämä sitä, että minulla tai Pohjoismaisella Vastarintaliikkeellä on jotain mielipiteiden moninaisuutta vastaan yhteiskunnassa? Ei tietenkään. Päinvastoin mielipiteiden koko kirjo yhteiskunnassa on valtava vahvuus, kuten myös se, että näitä kaikkia mielipiteitä saa vapaasti ilmaista. Vuoropuhelun ja uusien ideoiden avulla politiikasta on mahdollista tehdä jatkuvasti parempaa. Omasta maailmankuvastaan vakuuttuneen henkilön mielipiteet puolestaan voivat vain vahvistua siitä, että häntä yritetään ylipuhua poliittisen spektrin keskivälille. Näemmekö kuitenkaan tosiaan tällaista tämän päivän yhteiskunnassa?
Valtaeliitti piilossa kansalta
Media antaa Vastarintaliikkeen ajatuksista tuoda poliittinen eliitti lähemmäs kansaa sellaisen kuvan, että haluaisimme kieltää kaikki muut poliittiset puolueet. Kuvaus on tietysti pahantahtoinen ja yksioikoinen. Se ei kerro koko totuutta lopullisesta tavoitteestamme luoda yhteiskunta, jossa on aito kansanvalta.
Haluamme kyllä lopettaa puoluekentän sellaisena kuin se nyt on. Sen mukana myös nykyiset poliittiset puolueet lakkautettaisiin, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että emme hyväksyisi erilaisia poliittisia mielipiteitä. Poliittiset puolueet ovat länsimaiden liberaaleissa demokratioissa kuten Pohjoismaissa luoneet savuverhon kansan ja todellisten vallanpitäjien välille. Poliitikot, joiden sanotaan edustavan äänestäjiään, edustavat todellisuudessa vain omia puolueitaan, niiden puolueohjelmia ja puoluekuria.
Karkeasti jaoteltuna esimerkiksi Pohjoismaiden nykyisessä poliittisessa järjestelmässä on tilaa muutamalle eri mielipiteelle, yksi jokaista eduskuntapuoluetta kohden. Kaikki nämä viralliset ja ennalta määrätyt mielipiteet sitä paitsi muistuttavat suuresti toisiaan kaikissa olennaisissa kysymyksissä. Meillä on vasemmistoblokki, joka on sitä mieltä, että hyvinvointia rakennetaan ennen kaikkea korkean verotuksen kautta. Sitten meillä on porvariblokki, joka puolestaan ajattelee taloudellisen kasvun synnyttävän yhteiskuntaan hyvinvointia. Tätä kasvua stimuloitaisiin sitten hieman matalammalla verotuksella.
Kysymys siitä, kuinka hyvinvointia saadaan aikaan, onkin sitten ainoa selvä ideologinen ero, joka on havaittavissa poliittisesta debatista tänä päivänä. Pluralismi rajoittuu siis parlamentissa vain kahteen vaihtoehtoon. Molemmat blokit ovat sitä paitsi saaneet tilaisuuksia osoittaa oman teoriansa olevan se paras tapa luoda hyvinvointia yhteiskuntaan. Hyvinvoinnista mennään siitä huolimatta yhä kauemmas jokaisen hallituskauden jälkeen.
Meillä ei siis ole todellisuudessa edes muutamaa eri vaihtoehtoa vaan pikemminkin kaksi: punavihreä hallitus tai porvariliitto. Toisin sanoen joko sosiaalidemokraattinen tai sosiaaliliberaali hallitus, ja näiden kahden vaihtoehdon väliltä saamme sitten valita joka neljäs vuosi. Mikäli halutaan halkoa hiuksia, voidaan väittää perussuomalaisten tai ruotsidemokraattien olevan kolmas vaihtoehto. Sitä he eivät kuitenkaan ole edes omasta tahdostaan, vaan he ovat keskittyneet tukemaan suurten puolueiden linjauksia. Sillä, kuka loppujen lopuksi on vaalien voittaja, ei ole kovinkaan suurta merkitystä, nimittäin tuloksesta tulee sekoitus näitä kahta kansalle vihamielistä ja toimimatonta systeemiä. Rajat puolueiden ja blokkien välillä ovat hävinneet niin, että joskus on vaikeaa erottaa, mikä hallitus minkäkin katastrofaalisen päätöksen on tehnyt.
Kumpikaan näistä hallitusvaihtoehdoista ei myöskään koskaan kanna vastuutaan kohtalokkaista epäonnistumisistaan. Kun porvarihallitus astuu toimeensa, on se siihen valtuutettu aina sen vuoksi, että edellinen sosiaalidemokraattinen vastaavuutensa on jättänyt valtion niin huonolle tolalle, ettei mitään muutakaan ole voinut enää tehdä. Tätä tapahtuu myös päinvastoin niin, että se jatkuu loputtomiin.
Jakaantunut kansa – yhtenäinen eliitti
Poliittista valtaansa käyttävien ihmisten keskuudessa ei siis ole olemassa mitään oikeaa mielipiteiden kirjoa. Meillä on poliittisia ideologioita, jotka ovat hullut kirjoituspöytiensä ääressä luoneet uneksien parhaassa tapauksessa luonnonvastaisista utopioista ja pahimmassa tapauksessa länsimaiden alasajosta. Nämä kirjoituspöytäideologiat on sitten myyty kansan eri osille. Jos olet työläinen, marxilaisen politiikan uskotaan olevan intressiesi mukaista. Jos olet nainen, feminismin tulisi olla itsestään selvästi ideologiasi. Mikäli puolestaan olet yrittäjä, yritystoimintasi on vaarassa tukahtua sosiaalidemokraattisen veronkorotuspainostuksen vuoksi. Tähän vastaavat sitten porvaripuolueet, jotka haluavat pitää verot edes vähän alhaisempina. Jos taas pidät ympäristöasioita tärkeinä, sinulle on olemassa vihreät. Miksi sitten tehdä omantuntonsa vastaisesti ja äänestää jotain muuta puoluetta?
Näin parlamentaarinen demokratia on rakennettu. Se jakaa kansan eri luokkiin ja ryhmiin ja muokkaa ihmisten mielipiteitä niin, että ne eivät perustu terveelle järjelle tai luonnonlaeille vaan pikemminkin sille, keneksi ihmiset identifioivat itsensä. Radio-ohjelmassamme Andersson viittasi ihmisten kuuluvan ja kannattavan ikään kuin eri urheilujoukkueita, jolloin esimerkiksi sillä ei ole väliä, etteivät feministit osaa argumentoida ja että he nolaavat itsensä jatkuvasti – jos olet liberaali nainen, olet feministi ja kannatat heitä kaikesta huolimatta.
Liberaalissa demokratiassa meillä on siis yhtenäinen eliitti mutta jakaantunut kansa. Tämä pistää silmään erityisesti sosiaalisessa mediassa. Siellä systeemin lakeijat väittelevät kaiken aikaa systeemikriitikoiden kanssa. Järjestelmäuskolliset ihmiset toimivat hiljentääkseen oppositioäänet ja joissain tapauksissa jopa saadakseen kriitikoita tuomituiksi mielipiderikoksista.
Vastavetona haluan nostaa esille kansallissosialistisen hallintomuodon, jonka puolesta puhuu Pohjoismainen Vastarintaliike. Tämän taustalla eivät ole mitkään kirjoituspöytäideologiat. Marxismi ja liberalismi on luotu kuvaamaan, millaiselta todellisuuden tulisi heidän mielestään näyttää, kun taas kansallissosialismi on ainoa tapa rakentaa luonnonlakeihin pohjautuva yhteiskunta modernissa maailmassa. Kirjoituspöytäideologiat kysyvät, kuinka luonnon voi pakottaa ihmisen tahtoon, kansallissosialismi kysyy, kuinka luonnon kanssa voisi parhaiten elää sopusoinnussa.
Meidän mallissamme pohjoismainen senaatti tulisi muun muassa valitsemaan johtajan vapautetulle Pohjolalle. Valinta tehtäisiin henkilön kyvykkyyden perusteella eikä silloin kysytä, mitä puoluetta hän edustaa. Nämä ihmiset tultaisiin valitsemaan niiden joukosta, jotka ovat elämässään ja yhteiskunnassa ansioituneet työssään kansan parhaaksi. Yksikään puolue ei saisi siis tätä asemaa, vaan oikea henkilö oikealla paikalla.
Tämän meritokraattisen senaatin lisäksi olisi olemassa yleispohjoismainen parlamentti, joka toimisi pohjoismaisen tasavallan lait säätävänä elimenä. Parlamentin edustajat tulee kansa valitsemaan paikallisesti, eivätkä hekään tule olemaan minkään puolueen tai kirjoituspöytäideologian palveluksessa. Parlamentaarikot vastaavat siis teoistaan vain äänestäjilleen eikä heidän tarvitse huolehtia mistään jakaannuttavasta puoluepoliittisesta systeemistä, jossa heidän odotettaisiin jatkuvasti äänestävän vastoin omaatuntoaan. Ilman puoluepoliittista systeemiä yksittäinen poliitikko ei siis voi piiloutua minkään puolueen taakse vastuutaan, mikäli hän on tehnyt huonoja päätöksiä.
Näin saavutetaan todellinen mielipiteiden moninaisuus paitsi teoriassa myös käytännössä. Pohjolan kaikki osat tulevat olemaan parlamentissa edustettuina, ja myös paikallispoliittisella hallinnolla kautta tasavallan tulee olemaan samankaltainen rakenne. Tulevaisuuden Pohjolan poliitikko ei siis yritä saada läpi jonkun puolueen politiikkaa. Hän tulee sen sijaan toimimaan kansansa äänenä, ja hän on vastuussa erityisesti niille, jotka ovat nuo poliittiset valtuudet hänelle uskoneet.
Muutaman eri mielipiteen sijaan (tai oikeastaan vain kahden) jokainen edustaja tulee olemaan itsenäinen toimija, jota rajoittaa vain vastuu äänestäjiään kohtaan. Kun poliitikot vapautetaan puoluekurin tukahduttavasta vaikutuksesta, on todellinen ajatusten monimuotoisuus mahdollista.
Parlamentin edustajat tulevat tietenkin tekemään yhteistyötä toistensa kanssa tulevaisuuden yleispohjoismaisessa parlamentissakin. Esi-isämmekin kokoontuivat yhteen tehdäkseen tärkeitä päätöksiä; vapaat kansalaiset päättivät asioistamme yhdessä pöydän ääressä. Nämä kansalaiset jakoivat kuitenkin perustaltaan saman maailmankuvan. Heitä eivät kansalle vihamieliset ideologiat olleet myrkyttäneet eikä heillä ollut poliittisia puolueohjelmia runnottaviksi läpi.
Liberaalissa demokratiassa odotetaan kaikkien tunnustavan “yksimielisyyden” eli “demokraattisen arvoperustan”. Tämä on todellisuudessa vain mielipidevainoa aidossa marxistisessa hengessä. Niin kutsuttu mielipiteiden moninaisuus liberaalissa demokratiassa saa aikaan vain jakaantumista ja konflikteja. Kansallissosialismi puolestaan on vahvan yhtenäisyyden ja kansankokonaisuuden puolella, mutta samaan aikaan se on avoin monille eri ajatuksille, jotka saavat kilpailla keskenään ja niitä arvioidaan samoin ehdoin. Kansallissosialismi onkin luonnollista yhtenäisyyttä talmudistisen ja epäluonnollisen tämän päivän poliittisen keskustelun konfliktiajattelun sijasta.
Millä tavalla se, että päättäjät eivät kuulu puolueisiin, ratkaisee mitään ongelmia? Yhtä lailla he yksilöinä voivat siellä parlamentissa kiistellä keskenään. Samalla lailla ne ajatukset ja agendat edelleen riitelee. Jos parlamentaarikot ovat vielä kansalaisten äänestyksillä valitsemia, ei ole mitään takeita siitä, että päättäjät olisivat oikeasti kyvykkäitä hoitamaan tehtäviään. Kansanäänestykset eivät kuulu kansallissosialismiin.
Tämä ei ole sitä, mitä Hitler tarkoitti kansallissosialismilla!
Tietysti päättäjien puolueettomuutta täytyy vaalia muillakin tavoilla – muun muassa taloudellisen korruption vastaisella toiminnalla. Tämä artikkeli keskittyi kuitenkin selventämään sitä, miten myös puoluejärjestelmä korruptoi päättäjiä.
Puoluekuri viimeistään estää itsenäisen ajattelun niiltä jotka omaavat siihen tarvittavat välineet ja muokkaa heidât samanlaisiksi eduntavoittelijoiksi kuin edeltäjänsä. Siihen ansaan kerran pudonneet eivät osaa tai halua enää toimia kansan parhaaksi vaan puolueen ja oma etu menee edelle.
Kansallissosialismia pelätään kuin ruttoa poliittisissa ympyröissä koska se asettaa pätevyyden ja kyvykkyyden jäsenkirjan edelle eikä nykyisessä puoluehierarkiassa ylös kiivenneitä pyrkyreitä useinkaan voi moittia liiasta ammattitaidosta asioiden hoidossa.
Comments are closed.