Koti Artikkelit Kapitalismi vai kansallismielisyys?

Kapitalismi vai kansallismielisyys?

2

PaatoimittajanPalsta

Kuluneen viikon heittämällä masentavimpiin puheenvuoroihin lukeutui kokoomusnuorten viimeisin tölväys. Järjestö vaati puheenjohtajansa Ville Sipiläisen suulla, että Suomen sairaanhoitajien akuuttivastaanotot tulisi muuttaa maksullisiksi. Terveyspalvelukulttuurissa pitäisi ottaa käyttöön Amerikan malli, sillä Sipilästä suomalaiset eivät osaa käyttää palveluita oikein. Samat isänmaantoivot ovat viime vuosina vaatineet myös lapsilisien poistamista, sairaanhoitajien palkkojen sivaltamista 20 prosentilla sekä rankkoja sosiaaliturvan leikkauksia. Säästetyillä rahoilla rakennettaisiin Sipiläiselle, Wille Rydmanille ja Saul Schubakille mieluisampaa Suomea, jossa rikkaat rypevät omaisuudessaan ja köyhät ovat varsinaisia ryysyläisiä.

Kataisen hallituksen täydellisesti tyrittyäkin työllisyyden kohentamisessa ja velkakierteen torjumisessa on nuorisojärjestön emopuolue kokoomus silti maamme toiseksi suosituin. Käsittämättömälle ilmiölle tuskin löytyy muita syitä kuin suomalaisten erityinen herranpelko ja siitä kumpuava masokismi. Taidamme suorastaan tykätä tulla potkituiksi.

Valtavirtapolitiikassa markkinavoimat siis jylläävät. Niiden mätiä hedelmiä joutuu maistelemaan kasvava joukko EU-kansalaisia konkurssikypsästä etelästä aina lama-Suomen perukoille. Onneksi on kuitenkin vastavoima, kansallismieliset, joka haastaa kapitalismin, kasvuideologian ja talousliberalismin vitsaukset. Vai haastaako sittenkään? Yllättävän moni ”nationalisti” toteaa, etteivät markkinat, pankit ja globalisaatio ole syyllisiä Euroopan ahdinkoon, olipa kyse asunnottomuudesta, työttömyydestä tai monikulttuurisuuden raakalaismaisista lieveilmiöistä. Syyllistä etsitään kylmän sodan hengessä edelleen vasemmalta, vaikka kärttyisän kukkahattutädin sijaan todellinen vallankäyttäjä on länsimaissa sliipattu osakesalkkusetä.

Talousliberaalista ”kansallismielisyydestä” monille tulevat mieleen Jussi Halla-ahon ja Sampo Terhon kaltaiset salonkipersut, joiden ajattelu on yhtä suomalaista kuin George W. Bushin. Esimerkiksi Terhon laatimassa kasvuohjelmassa visioitiin suuryritysystävällistä Suomea, jossa elintarvikkeiden ja lääkkeiden hintaa on korotettu roimasti ja jossa koulunkäynti on maksullista. Halla-aho on puolestaan vaatinut panssarivaunuja rauhoittelemaan pankkiirien ryöväämiä kreikkalaismielenosoittajia. Harva kansallismielistä kenttää seurannut kuitenkaan pitää Terhoa tai Halla-ahoa minään muuna kuin maahanmuuttopopulismiin opportunistisesti tarttuneina peruskokoomuslaisina. Liberalismin kiro on vieläkin syvemmällä kansallismielisessä kulttuurissa; se voi ulottua hyvinkin lähelle meitä.

Uusliberalismi perustuu ajatukselle, että ajamalla häikäilemättömästi omaa etuaan ihminen tuottaa eniten hyötyä. Markkinat on vapautettava, verotus käytännössä poistettava, valtion kontrolli kansalaisiin lakkautettava ja ilmaiset palvelut suljettava, jotta kansalaisille ei iske kiusaus lusmuilla. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa tai yhteisiä pelisääntöjä ei ole, ihmiset kahmivat omaisuutta mahdollisimman tehokkaasti ja talouden rattaat pyörivät vilkkaasti. Jos joku sattuu sairastumaan pitkäaikaisesti eikä säästöjä ole kertynyt tarpeeksi kattamaan hoitokuluja, on hänen kuolemansa merkityksetön oheisvahinko. Sellaista sattuu.

Vaikka uusliberalistinen maailmankuva on mahdollisimman kaukana kansanyhteisön ihanteesta, on kova kapitalismi saatu liitettyä kansallismielisyyteen muutamalla aasinsillalla. Jotkut perustelevat sitä näennäisdarwinilaisesti ”vahvimman oikeuden” puhtaana ilmentymänä ymmärtämättä, että evoluutiobiologia ja markkinat ovat kaksi eri maailmaa. Toiset taas uskovat, että itsekkyyden kulttuurista ja jättimäisistä tuloeroista huolimatta kapitalismi on kansakunnan pelastus, sillä se tuottaa vaurautta. Kolmas kannattaa kapitalismia, koska se on ”vasemmiston” vastakohta, ja neljäs puupää ei vain sattumoisin tahdo tänne ulkomaalaisia, muttei myöskään halua, että valtio velvoittaa tai rajoittaa häntä millään tavoin.

Kansallismielisen silmissä uusliberalismin suurin ongelma on se, että ihmiset ovat liian ahneita ja henkisesti laiskoja kyetäkseen elämään vastuullisesti ”minimivaltiossa”, jossa kukin on oman onnensa seppä. Oman napaan tuijottelu ajaa pakostakin yhteisen hyvän ohi, jolloin rodullinen identiteetti ja kulttuuri kuolevat. Yhdysvallat on tästä malliesimerkki. Rikkaat mediamogulit ja etujärjestöt käyttävät siellä rajattomia varojaan monikulttuurisuuden edistämiseksi, vieläpä pelottavan suurella menestyksellä. Kapitalismin säännöt eivät kiellä kansanpetturuutta – markkinat ei tunne rotua tai kulttuuria.

Vahvoja yhteiskunnallisia hierarkioita ja muun muassa taloudellista sääntelyä tarvitaan korruption ehkäisemiseksi ja yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseksi. Jos valtio ei ole vahva, järjestystä alkaa ylläpitää lopulta jokin yksityinen ryhmä. Todellisia ”minimivaltioita” ovat Meksikon, Kolumbian ja Sisilian kaltaiset alueet, joissa puhdasta kapitalismia toteuttavat järjestäytyneet rikollisryhmät ovat korvanneet julkisen vallan. Myös järjestäytyneen rikollisuuden nousu Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisessä Itä-Euroopassa on valaiseva oppitunti vapaiden markkinavoimien kylmästä luonteesta.

Valtion on kyettävä säännöstelemään taloutta, sillä raha on yhteiskunnallisen vallan lähde. Rahaa on suunnattava kansalaisten hyvinvointiin ja eettisiin, paikallisiin yrityksiin, jotta voimme elää hyvää sekä mahdollisimman omavaraista elämää. Tukea on suunnattava puolustusvoimille, tasavertaiseen koulutukseen, tieteelliseen tutkimukseen ja kansallismielisille tiedotusvälineille, jotta kansallinen turvallisuus, kehitys ja yhtenäiskulttuuri ovat turvattuja. Vaikka valtion ei tulekaan kontrolloida kaikkea rahaliikennettä tai kansallistaa yrityksiä ja ihmisten omaisuutta, on sen harteilla kansakunnan tulevaisuus. Valtio ei voi olla näkymätön yövartija, vaan sen täytyy olla arvojohtaja sekä palvella aktiivisesti ja kehittää kansaansa. Kaikkeen tarvitaan rahaa ja sen keskusjohtoista suuntaamista.

Olisikin kiintoisaa tietää, milloin uusliberaalien ”kansallismielisten” mukaan Suomessa tulisi alkaa soveltamaan todellista kapitalismia ja minimivaltion mallia. Nyt hetikö? Ratkaisisiko se monikulttuurisuuden ongelman? Vai aloitettaisiinko vasta sitten, kun valkoisen kansan tulevaisuus on turvattu lähettämällä tänne kuulumaton aines ulos Euroopasta? Entä mitä valkoinen minimivaltio tekisi, jos sen sisälle syntyisi varakkaita kansalaisjärjestöjä, jotka ryhtyisivät auttamaan maahanmuuttajia jälleen Suomeen? Estäisikö minimivaltio näiden toiminnan, voisiko se jäädyttää niiden pankkitilit, kieltää niiden julkaisut tai sulkea maan rajat? Tuotteiden ja työvoiman vapaa liikkuvuushan kun ovat markkinatalouskapitalismin pyhiä opinkappaleita. Jäämme jännityksellä odottamaan vastauksia.

Juuso Tahvanainen

2 KOMMENTIT

  1. Erään varsin hienon kirjallisen ”omakuvan” ensimmäisillä sivuilla puhuttiin siitä, kuinka köyhien työläisten organisoimat voimat valjastetaan porvariston ja yritysten toimesta muita köyhiä työläisiä vastaan. Nyky-Suomessa ei siis riitä edes vapaan markkinatalouden suitsiminen vaan tarvitaan myös työväen asennekasvatusta ja sivistämistä. Lisäksi tähän kaikkeen vielä ammattiliittojen toimintojen rajoittamista. Näiden työtaisteluautomaattien toiminta voitaisiin jopa uhata lakkauttaa, mikäli ne eivät kykene elämään saman suuntaisesti yhteisen hyvän kanssa. Ammattioikeusjärjestöt kun ovat nykyään Vain koneita jotka tuottavat yrityksille tekosyitä siirtää toimintansa halpatuotantomaihin ja näin tehdä lisää rahaa omistajien taskuun.

Comments are closed.