Järjestimme 27.9. Helsingissä katuaktivismitapahtuman, jossa keskustelimme paikallisten kanssa kansallismielisistä ratkaisuista Suomea vaivaavaan työttömyyteen ja länsimaiden talouskriiseihin.
Kaupungilla pidetyssä puheessa vaadittiin Suomen eroa Euroopan unionista, pankkitoiminnan kansallistamista sekä maahanmuuttopolitiikkaa, joka estää ulkomaisen halpatyövoiman tuomisen Suomeen. Katutapahtuman jälkeen oli vuorossa esitelmätilaisuus, jossa muun muassa talousaiheesta keskusteltiin lisää. “Kansallissosialismi, työ ja raha” on muokattu versio jälkimmäisestä esitelmästä.
Kansainvälistyminen. Avoimien rajojen politiikka. Rahan, tuotteiden ja työvoiman vapaa liikkuvuus. Euroopan geneettisen ja taloudellisen tulevaisuuden uhkakuvat kietoutuvat yhteen. Kansallismielinen liike ottaa Suomessa liian harvoin kantaa talouden rakenteisiin, vaikka esimerkiksi lapsiperheiden tuet ovatkin kestoaihe Kansallisen Vastarinnan julkaisuissa. Finanssikriisit, Suomen jatkuvat YT-neuvottelut ja irtisanomiset, kokoomuksen täydellinen ylivalta sekä epätarkoituksenmukaisiksi paisuvat tuloerot kuitenkin suorastaan vaativat, että aihetta käsitellään perusteellisemmin.
Suomi menetti otteen taloudestaan 1980-luvulla, kun se päätettiin sysätä ulkomaisten rahoitusmarkkinoiden kouriin. Tätä seurasi 1990-luvun lama, jossa suomalaisten yrittäjien omaisuus siirrettiin pankeille suurten puolueiden siunauksella. Nokia-kupla antoi toivoa, mutta sekin puhkesi. Yritykset ja sosiaalijärjestelmä kituvat, sillä jatkuvat pankkikriisit ovat elimellinen osa uusliberaalia talousjärjestelmäämme. Kokoomuksen jatkuvista lupauksista huolimatta Suomen talous jatkaa sukellustaan. Suomen ongelmat ulottuvat kauas historiaan.
Korko-orjuutta vastaan
Viime vuosisadalla kansallissosialistien ja monien muiden kansallismielisten suosio ja voitot perustuivat vanhojen puolueiden surkeasti hoitamalle taloudelle. Talous-, kansallisuus- ja rotukysymykset kulkivat yhdessä. Gottfried Feder, joka laati kansallissosialistisen työväenpuolueen 25 kohdan ohjelman, puhui kovaan ääneen korko-orjuuden murtamisesta ja yksityisen pankkitoiminnan kansallistamisesta. Yleinen puheenaihe oli myös konkreettisen työn (tuotantopääoma) sekä pörssien ja pankkien edustaman riistävän “työn” (finanssipääoma) välinen ristiriita. Korko-orjuuden lakkauttamissuunnitelman tärkeä askel on rahanluontioikeuden poistaminen yksityisiltä pankeilta. Oikeus painaa rahaa varattaisiin ainoastaan valtion omistamalle keskuspankille.
Käytännössä Federin käyttämä termi “korko-orjuus” merkitsee meille sitä, että jokainen pankilta lainattu euro täytyy maksaa takaisin korkoineen. Velkaa ei siis voi koskaan maksaa kokonaan takaisin, koska kierrossa ei ole korkojen vuoksi tarpeeksi valuuttaa; järjestelmä siis pakottaa kansalaiset velkaantumaan yhä lisää, mikä synnyttää automaattisesti köyhyyttä ja syrjäytymistä. Velkaa on koko ajan lisättävä, jotta talousjärjestelmä pysyy vakaana. Pankit ovat yrityksiä, joiden tavoitteena on tehdä voittoa kansalaisten kustannuksella, ei palvella kansan hyvinvointia. Järjestelmä vaatii loputonta talouskasvua, minkä vuoksi esimerkiksi Suomi on päättänyt myydä luonnonvarojaan ulkomaille pilkkahintaan sekä kaupata julkisia yrityksiä yksityisille omistajille. Kuvioon kuuluu toki myös tavallisten kansalaisten arkea kurjistava leikkauspolitiikka.
Feder ja kansallissosialistit eivät olleet Euroopassa yksin talousfilosofiansa kanssa. Englantilainen C. H. Douglas loi käsitteen Social Credit, joka nykyään suomennetaan usein talousdemokratiaksi. Social Credit -liikkeen tavoitteena oli (ja on) tehdä taloudesta jälleen poliittista. Taloudellinen valta on palautettava pankkiireilta poliittiselle järjestelmälle, jotta talous palvelisi kansan hyvinvointia eikä pankkiireja ja sijoittajia. Yksityispankkien valtaa ja koronkiskontaa vastustaneen Douglasin perintöä on pyritty lokaamaan valtavirrassa kutsumalla häntä juutalaisvihaajaksi. Douglas toki tunsi juutalaiskysymyksen; kirjassaan Social Credit hän sanookin, ettei Euroopan taloudellisia ongelmia ja luokkaristiriitoja voi käsitellä rehellisesti ilman juutalaiskysymyksen sivuamista. Vapaa kansainvälinen markkinatalous ja varallisuuden kasaantuminen pienelle ja itsetietoiselle eliitille olivat Douglasin mukaan paitsi kapitalismin ongelma niin myös eurooppalainen juutalaisongelma.
Myös Douglasin omistautunut oppilas, Eurooppaan Yhdysvalloista muuttanut mestarirunoilija Ezra Pound koki, että talous oli poliittista ja samalla rodullista. Markkinat eivät ole täysin “kasvottomia”, vaan niiden takana on ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka ajavat omaa kapeaa etuaan. Eurooppalaisten edun turvaamiseksi Pound vaati, että juutalaiset “eristettäisiin pankkitoiminnasta, koulumaailmasta ja hallituksesta”. Poundin mukaan raha oli yhtä kuin poliittinen valta. Hänestä valtion täytyi kontrolloida rahaa, jotta pääoma ei korruptoisi politiikkaa ja jotta eliitti ei riistäisi hyveellisiä kansalaisia. Douglasin tavoin Pound liitti korruption ja riiston vaarat Euroopan etnisiin jännitteisiin.
Pound käsitteli koronkiskontaa ja velkaorjuustaloutta niin runoudessaan kuin esimerkiksi poliittisissa radiolähetyksissä, joita hän teki toisen maailmansodan aikana. Antikapitalistisia radiopuheita pidettiin niin vaarallisina, että Atlantin toisella puolella FBI laati Poundista niiden perusteella oman kansion. Pound vastusti amerikkalaisen pankkikapitalismin sekarotuista sotilaallista vyöryä Eurooppaan, jossa radikaalit kansallismieliset olivat juuri ehtineet aloittaa talousjärjestelmän tervehdyttämisen. Neuvostoliiton marxilaista kommunismia hän piti aivan yhtä tuhoisana kuin kapitalismia.
Taidetta ja tarkkanäköistä talousajattelua yhdistäneessä työssään Pound hahmotteli uutta ja oikeudenmukaista talousjärjestelmää, jossa pankit eivät olisi voittoa tekeviä yksityisiä yrityksiä vaan yhteisön tarpeiden palvelijoita. Kannustavaksi esimerkiksi hän nosti 1400-luvulla perustetun italialaisen hyväntekeväisyyspankin, Monte dei Paschi di Sienan, joka kielsi koronkiskonnan. Pankki piti kulut ja palkkiot minimissä. Ylimääräiset varat suunnattiin esimerkiksi sairaaloiden ylläpitämiseen, Sienan kaupungin ehostamiseen ja muihin koko yhteisöä hyödyttäviin julkisiin hankkeisiin. Pound myös näki, että valtion tulisi aktiivisesti stimuloida kansalaisten rahankäyttöä, sillä korkea kysyntä ja rahan kierto pitivät talouden verevänä ja työllisyyden korkeana. Poundin yhteisöllinen näkemys rahasta eroaa oleellisesti Suomessa vallitsevasta kokoomuslaisesta ajattelusta, joka pyrkii kokonaan tappamaan ideologisen keskustelun taloudesta ja jonka mukaan markkinat on vapaa, ulkopuolinen voima, johon ei tulisi puuttua poliittisesti.
Korporatismi ja luokkaristiriidat
Vastarintaa korko-orjuutta vastaan tehtiin myös Ranskassa, jossa entinen vasemmistolainen syndikalisti Pierre Biétry perusti kansallissosialistisen puolueen jo 1903. Puolue kävi kovaa taistelua kommunistien kanssa työntekijöiden kannatuksesta. Biétry kannatti vasemmistolaisen luokkasota-ajattelun sijaan korporatistista järjestelmää, jossa työnantajat ja palkansaajat tekisivät yhteistyötä esimerkiksi työehdoista päätettäessä. Biétryn sosialismia alettiin kutsua “keltaiseksi sosialismiksi” – erotuksena marxistien punaiseen sosialismiin – ja se toimi kasvualustana tulevien vuosikymmenten fasistisille ja kansallissosialistisille liikkeille. Saksassa työnantajat ja palkansaajat yhdistettiin työrintamaksi, joka huolehti työehtojen lisäksi esimerkiksi työntekijöiden hyvinvoinnista järjestämällä kansalaisille urheilua, matkoja ja muuta vapaa-ajan toimintaa.
Saksan kansallissosialistisen puolueen kanssa tiivistä yhteistyötä teki Waffen SS -upseerina tunnetun Léon Degrellen johtama rexistinen puolue Belgiassa. Myös rexistit vaativat korporatismia ja tiukkaa kontrollia kansainvälisten suuryritysten toiminnalle. Degrellen puolueen mukaan valtion tulisi tukea pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä kotimaista maataloutta. Kansallisen huoltovarmuuden takaamiseksi rexistit ehdottivat avokätistä valtiontukea pienviljelijöille. Heidän mielestään perheyrityksillä oli erityistä kulttuurillista arvoa. Degrellen puolueen lisäksi Saksan ja Italian talousmallin inspiroimia liikkeitä syntyi ympäri Eurooppaa ja myös esimerkiksi Etelä-Amerikassa. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kuitenkin tuhosivat itsenäiset taloudet milloin pakotteilla, milloin sotilaallisesti.
Suomessa korporatismia asettui kannattamaan Isänmaallinen kansanliike. Puolueen vaatimien talousuudistusten kiihkeimpiin teoreetikoihin kuului everstiluutnantti ja aktivisti Paavo Susitaival. IKL:n mukaan edustuksellinen demokratia ja perinteiset puolueet eivät kyenneet ratkaisemaan tarpeeksi tehokkaasti suuria taloudellisia kysymyksiä ja luokkajännitteitä. Työnantajat ja työntekijät haluttiin yhdistää ammattikunniksi eli korporaatioiksi, joiden toimintaa valvoi valtio, joka varmisti, että työehdot pysyivät oikeudenmukaisina. Mallia IKL:n korporatismiin haettiin luonnollisesti Italian fasisteilta. Ajatus luokkajaon hylkäämisestä ja kansankokonaisuuden rakentamisesta erotti IKL:n sitä edeltäneestä Lapuan liikkeestä, joka oli ollut selvästi porvarillisempi. Yhteinen tavoite molemmilla järjestöillä oli tietysti lakkoilun ja työsulkujen kitkeminen Suomesta – keinot olivat vain erilaiset.
1920- ja 1930-lukujen Euroopassa oli yleistä, että väkeä siirtyi vasemmistolaisryhmistä kansallismielisiin. Moni kapitalismiin pettynyt työmies löysi ensin poliittisen kotinsa asiaansa taitavasti agitoineista ammattiliitoista. Marxilaisen maailmankuvan onttous kuitenkin ajoi monet lopulta kansallissosialistisen työväenpuolueen ja IKL:n kaltaisiin ryhmiin, joissa oikeudenmukaisuus yhdistyi kansalliseen identiteettiin. Vuonna 1934 julkaistussa artikkelissa “Miksi me taistelemme?” Susitaival kirjoittaakin: “Ja milloin joutuu puristamaan aikaisemmin punaiseen sumuun eksyneen, nyt IKL:ään kuuluvan työmiehen kättä, tietää löytäneensä uuden taistelutoverin.”
Kansallinen ja rodullinen näkökulma
Monissa 1900-luvun alun Euroopan maissa uusi talousajattelu yhdistyi biologisen ihmiskäsityksen voittokulkuun. Tunnetuin esimerkki oli tietysti kansallissosialistinen Saksa, jossa eugeenisen ohjelman todettiin lisäävän hyvinvointia, tuottavuutta ja tieteellistä kehitystä yhteiskunnassa. Uusi talousajattelu haastoi sekä kommunistien että kapitalistien opit, jotka perustuivat staattiselle ihmiskuvalle, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, eikä rotu voi kehittyä (tai rappeutua) sukupolvien saatossa. Kapitalistien mukaan jokainen ihminen on pohjimmiltaan vahva oman onnensa seppä, joten valtion ei tulisi puuttua hintoihin, sosiaaliturvaan, palveluihin tai työehtoihin. Marxilaisten sosialistien mukaan ihminen taas oli pohjimmiltaan aina heikko materialisti, joten valtion tuli tasapäistää kansalaiset ja sallia käytännössä myös loismainen käytös. Tämä johti kahteen dogmaattiseen ja muuntumiskyvyttömään talousoppiin: toisessa ääripäissä oli vasemmistolaisten valtavan raskas holhousvaltio ja toisessa päässä riistokapitalismi, jossa yläluokan muodostivat rahoitusmarkkinoiden keinottelijat, jotka eivät edes tehneet todellista työtä rikkauksiensa eteen.
Radikaalien kansallismielisten mukaan ihmiset eivät kuitenkaan olleet kaikki samanlaisia ja samanarvoisia. Kansallismielisten mukaan rodut ja ihmiset myös muuttuivat ajan myötä. Vaadittiin siis joustavaa talousmallia, joka palvelisi kansan henkistä kehitystä. Uutta yhteiskuntaa lähdettiin rakentamaan suunnitelmataloudella, ja valtio otti vahvan roolin, jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi työmarkkinoilla ja jotta pankkien ylivalta saataisiin kumottua. Valtion tavoitteena oli kuitenkin esimerkiksi Saksassa kasvattaa jokaisesta kansalaisesta johtaja ja tehdä eugeenisen ohjelman avulla jokaisesta sukupolvesta edeltävää älykkäämpi, oma-aloitteisempi ja vahvempi. Näin talouden rakennekin olisi muuttunut yhä vapaammaksi, kun entistä harvempi kansalainen olisi enää ollut riippuvainen tulonsiirroista ja holhouksesta.
Saksan mallista vaikuttui muun muassa englantilainen filosofi Anthony Ludovici, joka on jäänyt historiallisesti melko tuntemattomaksi nimeksi mutta jonka töihin kaikkien kansallissosialistien soisi tutustuvan. Ludovici kirjoitti muun muassa taloudesta eugeniikkaa käsitteleviin julkaisuihin ja näki, että talous ja rodun elinvoima olivat toisistaan erottamattomia kysymyksiä. Hän kritisoi marxilaisia sosialisteja siitä, että nämä eivät yrittäneetkään helpottaa valtion taloudellista taakkaa eugeenisella ohjelmalla. Ihmisluonnon geneettisen ulottuvuuden kiistäminen johti Ludovicin mukaan siihen, että kommunistiset järjestelmät kaatuivat omaan painoonsa ja ajautuivat väkivaltaan tyytymättömiä ja köyhtyneitä kansalaisia vastaan. Tilastollinen tosiasia on, että heikkolahjaiset lisääntyvät yleensä yhteisön parhaita jäseniä huomattavasti tehokkaammin. Ludovicin kaltaisten radikaalien mukaan valtio olikin vastuussa siitä, että taloudellisia kannustimia luotaisiin yhteiskunnan parhaille kansalaisille, jotta nämä perustaisivat suuria perheitä. Marxilaisten sosialistien mielestä tämä oli tietysti moraalinen perikato. Nietzscheläiseksi usein kuvattu Ludovici kannatti sosiaalisia hierarkioita mutta näki, että täysin vapaat markkinat vääristäisivät ne; tästä syystä tarvitaan poliittista ohjausta, joka mahdollistaa sosiaalisen nousun muillakin tavoilla kuin pelkällä taloudellisella toiminnalla.
Jo lähes sata vuotta vanhat teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Finanssikriisien ja lisääntyvien tuloerojen vuoksi 1900-luvun alun radikaalit talousopit ovat lisänneet suosiotaan nyky-Euroopassa. Douglasin inspiroimaa talousdemokraattista tekstiä pääsee lukemaan nykyään myös suomen kielellä. Tuloerojen kärjistyminen ja euroalueen ongelmat voivat luoda pohjaa kansallismieliselle talousajattelulle ja nykyaikaiselle korporatistiselle liikkeelle. Biologinen ihmiskäsitys tekee Eurooppaan paluuta hitaasti, mutta varmasti, mikä saisi varmasti Ludovicin ilahtumaan. On meistä itsestämme kiinni, kykenemmekö hyödyntämään näitä virtauksia.
AIVAN MAHTAVA TEKSTI!
Niin pitkään kun tavikset eivät ymmärrä miten raha syntyy ja mihin häviää, ja ketkä ovat Rahan Valtiaat – kansan massat ovat sionistien nöyrät lampaat ilman toivoa vapautumisesta korko-orjuudesta.
Aniharva kansalainen ymmärtää prosenttilaskuakaan sovellettuna kansantalouteen. Luultavasti vain 0,1 % Suomen väestöstä ymmärtää miten toimii nykyinen, korolliseen ja vakuudelliseen velkaan perustuva virtuaalinen rahajärjestelmä – joten kansan todellisuuteen heräämisen urakka on valtava.
Jatkoa odottaen esitän suurkiitokset Juusolle tästä artikkelista!
100 vuotta vanhat teemat ovat jopa ajankohtaisempia nyt kuin aikoinaan. Eurooppaan on saatu yhtenäinen rahayksikkö joka mahdollistaa euroopan unionin myötä kaikkien jäsenvaltioiden orjuuttamisen. Ennen EMUa ja EUta eurooppa oli painajainen pankkiireille. Oli montaa erilaista rahayksikköä jotka kaikki elivät omaa elämäänsä. Oli monta hallintoa joiden korruptioon kului rahaa ja montaa erilaista lainsäädäntöä jotka eivät kaikki katsoneet hyvällä ulkomaalaisen omistuksen osuutta massa.
Suosittelen lukemiseksi Markku Kuisman kirjan Rosvoparonien Paluu. Siitä saa käsityksen Suomen taloudesta ja kehityksestä 1900 luvulta näihin päiviin. Historian professorina hän on paneutunut koulujen oppikirjoja tarkemmin arkoihinkin aiheisiin. Sieltä löytyy nimiä ja päivämääriä sekä allekirjoittajia.
Nyt kun kuitenkin elämme tätä päivää ja tässä yhteiskunnassa, meidän tulee miettiä tekojemme seurauksia. Niin välillisiä kuin välittömiäkin. Se mitä ostamme, kulutamme, keräämme, käytämme. Ketä se vahvistaa, kuka saa siitä rahamme. Hyvin monissa tapauksissa rahamme valuvat tavalla tai toisella pankkireille. Mutta valinnoillamme voimme vaikuttaa siihen että raha ensisijaisesti jää Suomalaisille. Ja että emme ehdoin tahdoin vahvista pankkiirien valtaa. Kaikille valinnat eivät ole mahdollisia. Elämä on puristanut oravanpyörään josta on vaikea päästä pois. Mutta jokainen teko, pienikin, tulevaisuudessakin, murentaa pankkiirien valtaa.
Eräänä esimerkkinä polkupyörä. Sitä ei kannata käyttää joka päivä eikä liian pitkillä matkoilla. Mutta lyhyillä sen käyttäminen verrattuna moottoriajoneuvoihin ei ainakaan vahvista pankkirien valtaa. Myös jäteeksi luokitellun materiaalin lämpöenergia saattaa olla yllättävän suuri. Ja pienellä käsityöllä saa vanhoista vaateparsista muokattua niille uutta käyttöä. Kollege paidat leikkaa pikaisesti polvisuojiksi ja farkuista tekee kiillotukseen rättilaikkoja.
Ei kannata mennä äärimmäisyyksiin, mutta miettiä valintoja ja niiden vaikutuksia yhteiskuntaamme.
Suosittelen tutustumaan myös Zeitgeist-liikkeen materiaaliin sillä he nostavat pöydälle samoja ongelmia kuin kirjoituksessa on mainittu. Tosin ratkaisuehdotukset eroavat jossain määrin, mutta hyviä dokkareita heiltä löytyy silti olipa ratkaisuehdotuksista sitten mitä mieltä tahansa. Harmi vaan että suuri osa zeitgeisteistä vaikuttaa kuvittelevan vasemmiston ajavan Z-ideaa.
Youtubesta: Yrjö Kallinen – elämmekö unessa on katsomisen arvoinen myös.
Zeitgeist-lampaat eivät koskaan puhu juutalaisten osuudesta talouteen. Eivätkä siitä puhu muutkaan vasemmalle kallellaan olevat “totuus”-ryhmät, vaan aina syytellään “natseja” kaikesta, johtaen näin ihmisiä harhaan.
Kiitos Juuso Tahvanaiselle ajatuksia herättävästä, paljon asiaa sisältävästä tekstistä!
Monessa havainnossa, faktassa ja johtopäätöksessä olen aivan samaa mieltä. EU:sta ero ja itsenäisyytemme palauttaminen olisi kansallemme elinehto. Samoin kansalllisen omaisuutemme, kuten kaivannaisten, perusteollisuuden ja suuryritysten kansallistaminen. Oman isänmaan puolustamisesta tulisi huolehtia tehokkaammin!
Ainoa asia kirjoituksessa, mikä arvelutti, oli ns. eugeniikka. Tätähän on jo kokeiltu, ja epäonnistuttu! Tietääkseni Pohjois-Korea on soveltanut ja soveltaa edelleen sitä lyhytkasvuisiin ihmisiin. Nykyisen johtajan Kim Jong Unin isä Kim Jong Il oli sitä mieltä, että “kääpiöt on hävitettävä”. Mutta entäpä jos lyhytkasvuisuus onkin Kauko-Idän mongolidisilla kansoilla enemmänkin rotuominaisuus?
Genetiikka on kyllä biologinen tosiasia, vedettiinpä siitä mitä ideologisia johtopäätöksiä tahansa. Ja jokaisessa meissä on geenivirheitä. Tähän asti kokeilllut eugeniikkaohjelmat ovat epäonnistuneet. Kristillisenä nationalistina olen sillä kannalla, että hyvä kansallismielinen hyvinvointivaltio suojelee ja puolustaa ns. heikompia. Oli todella ironista, että taannoin eräs (juutalainen!) kokoomusnuori olisi evännyt lapsilisät “heikommalta ainekselta”…Etnisillä suomalaisilla tulisi kyllä olla etuoikeutettu asema omassa maassaan, jopa meillä vähemmän varakkaillakin!
Ehkäpä parasta “eugeniikkaa” olisivat positiiviset, ennen kaikkea taloudelliset, kannustimet etnisten suomalaisten lisääntymiselle?
Jään mielenkiinnolla odottamaan Juuso Tahvanaiselta jatkopohdintoja näistä ekonomisista aiheista! Hyvää syksyn jatkoa kaikille rakkaan Isänmaamme Suomen ystäville!
Eugeniikka toimii kaikkialla luonnossa ja vialliset yksiöt karsitaan/karsiutuvat pois. Vain tämä karsinta varmistaa, että laji pysyy elinvoimaisena. Mikäli kansakunta tulee niin hulluksi, että alkaa jopa auttamaan geneettisesti sairaita yksiöitä heidän viallisten geenien välittämisessä eteenpäin – sellainen kansakunta tekee itsemurhan. Koko ajatus, että geneettisesti vialliset yksilöt ovat tasa-arvoisia terveiden yksilöiden kanssa ja ansaitsevat “lisääntymisen menestystä” (Reproductive success) synnynnäisenä oikeutena on luonnonvastainen ja tuhoisa.
Kansakuntien kohtalona on jatkuva taistelu olemassaolonsa puolesta, ja tämä taistelu on kirjaimellisesti taistelu elämästä ja kuolemasta. Taistelu vaatii kaikki resurssit, eikä niitä saa tuhlata elinkelvottomiin tai suorastaan vahingollisiin yksilöihin (esim. Antisocial personality disorder). Tässä taistelussa ei ole sijaa minkäänlaisille toimille tai ideoille, jotka heikentävät kansakunnan taistelukuntoa, fyysistä tai henkistä.
Jos geneettisesti sairas henkilö on isänmaallinen, hän vapaaehtoisesti steriloituu palvellakseen kansakuntansa etua; on monta tapaa palvella kansakuntaa lapsettomanakin. Muussa tapauksessa kansakunnan edun mukaisesti sterilointi on suoritettava pakollisena toimenpiteenä, karkotuksen uhalla. Geneettisten sairauksien kanssa on toimittava samankaltaisesti kuin yhteiskunta toimii lepra (l. spitaali) sairauksien kanssa – yhteisen edun takia sairas yksilö eristetään ja rajoitetaan hänen oikeuksia (tarvittaessa väkipakolla) vaikka hän itse ei olisikaan syyllinen sairauteensa.
Etniset suomalaiset lisääntyvät vain jos haluavat lisääntyä, vanhempien valinta on niin yksinkertainen. Miten rakkauteen omiin lapsiin voi kannustaa? Materiaaliset kannustimet rakkauden sijaan toimivat vain alhaista moraalia omaavien yksilöihin, joiden lisääntyminen on tavallaan mekaaninen akti, kuten kohdun vuokraus tms. Sellaisista rakkautta vailla synnytetyistä “etnisistä suomalaisista” ei olisi tolkkua.
Millä tavalla eugeniikkaohjelmat ovat epäonnistuneet? Eugeniikka on jatkuva prosessi rodullisen aineksen parantamiseksi, nähdäkseni epäonnistuminen tarkoittaisi siis huonojen ominaisuuksien lisäämistä (vahingossa)?
Kiitos nimimerkille Erik Wiking kommentista! Nimimerkit Universumi ja Leo vastasivatkin jo joihinkin osiin viestistäsi.
Eugeniikka ”epäonnistui” samassa mielessä kuin ”rasismi”: Toisen maailmansodan jälkeen poliittinen ja kulttuurillinen eliitti leimasivat ne fasistisiksi, minkä vuoksi niitä ei enää lännessä ole saanut julkisesti suosia. Mitään tieteellistä tutkimusta, joka olisi kumonnut rotubiologian tai eugeniikan merkityksen, ei ole tehty. Kehittyvän perinnöllisyystieteen, evoluutiopsykologian ja kasvavien yhteiskunnallisten ongelmien vuoksi yhä useammat länsimaalaiset ovat kuitenkin taas kiinnostuneet perinnöllisyyden roolista yhteiskunnassa, mikä toivottavasti enteilee biologisen ihmiskuvan paluuta Eurooppaan.
Kuten Leo sanoi, parasta on varmasti valistukseen, velvollisuudentunteeseen ja vapaaehtoisuuteen perustuva eugeniikka, jossa parhaat perintötekijät lisääntyvät eniten.
On hyvä muistaa, että eugeniikasta on tullut akuutti kysymys vasta terveydenhuolto- ja sosiaalijärjetelmän kehityksen myötä (ne mahdollistivat sen, että myös huonommat perintötekijät pystyivät yleistymään toisin kuin ”luonnollisissa” olosuhteissa). Eugeniikka ei siis ole ”luonnotonta”, vaan sillä korjataan modernin yhteiskunnan synnyttämiä ongelmia. Nähdäkseni kristillisyys (tämä suunnattuna siis Erik W:lle) ei myöskään ole este eugeniikan kannattamiselle. Suomessa sterilisaatiolaki säädettiin 1935 eduskunnassa äänin 144 vastaan 14. 1960-luvulla juuri vasemmisto alkoi enemmistön saatuaan kamppailemaan Suomen parlamentissa eugeniikkaa vastaan. Toista maailmansotaa edeltänyt Suomi oli vielä hyvin kristillinen kulttuuripiiri, mutta uskonto ei muodostanut suomalaisille estettä kannattaa eugeniikkaa. Eugeniikka yhdisti uskonnollisia ja uskonnollisesti riippumattomia (kuten Tahko Pihkala) kansallismielisiä. Eugeniikkaa alkoi vastustaa vasta sodanjälkeinen kulttuurimarxilainen asennevallankumous.
Richard Lynn on kirjoittanut kirjan ja hyviä artikkeleita eugeniikasta ja dysgeniikasta. Rotumme muuttuu koko ajan joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Miksemme siis tekisi parhaamme, jotta kehitys olisi positiivista?
Comments are closed.