Suomen Vastarintaliikkeen aktivistipäivillä 2014 osallistujia puhuttivat konkreettiset yhteiskunnalliset aiheet kuten Ukrainan konflikti sekä Suomen vaalit.
Ukrainassa on käyty tänä vuonna kamppailua kansallismielisyyden ja liberalismin sekä lännen ja idän välillä. Talouden lisäksi vihanpidon polttoainetta ovat vanhat etniset rajaristiriidat. Ikävä kyllä Ukrainan tapahtumat ovat piirtäneet kevään aikana uusia rajoja myös kansallismielisten välille kaikissa länsimaissa. On niitä, jotka edelleen osoittavat tukensa Svobodan kaltaisille kansanvihollisille, ja toisaalta niitä, joiden innostus itään on saanut suorastaan bäckmanilaisia piirteitä. Monet suomalaiset ovat pitäneet ennen konfliktia yhteyttä erilaisiin ukrainalaisiin kansallismielisiin ryhmiin. Useat ystävyyssuhteet ovat kestäneet kevään tapahtumat, mutta poikkeuksiakin on. Yhdysvallat ja Euroopan unioni eivät voi koskaan olla eurooppalaisen kansallismielisen liittolaisia. Aktivistipäivien virallisen ohjelman päätyttyä monet keskustelivatkin siitä, kuinka Porošenkon valtaannousun kaltaiset surunäytelmät voitaisiin välttää tulevaisuuden eurooppalaisissa vallankumouksissa.
Aktivistipäivien virallisessa ohjelmassa puolestaan painotettiin suomalaisia ja sisäpoliittisia kysymyksiä. Eurovaalien aikana monet liikkeeseen yhteyttä ottaneet syyttivät sanomaamme ristiriitaiseksi. Vaalien alla jakamassamme materiaalissa kehotimme suomalaisia äänestämisen sijaan toimimaan. Olemme myös aiempina vuosina innostaneet suomalaisia vaaliboikotteihin ja kannustaneet työskentelemään puoluepolitiikan ulkopuolella. Toisaalta olemme ilmaisseet selvän tukemme esimerkiksi Kreikan Kultaiselle aamunkoitolle, joka on parlamentissa istuva puolue. Näennäinen ristiriita on siis olemassa, sillä tuemme Kreikassa toimivaa puoluetta, mutta vastustamme parlamentarismia Suomessa.
Yllättävän monet suomalaiset ovat pyytäneet meitä siirtymään puoluepolitiikkaan, sillä nykypuolueiden äänestäminen tuntuu vastenmieliseltä. Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen kanta puoluepolitiikkaan ei ole mustavalkoinen, vaan mielestämme järjestöjen täytyy muuttaa strategiaansa aina vastaamaan vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta. Puoluestatuksesta voi olla käytännön hyötyä esimerkiksi maissa, joissa lainsäädäntö on erityisen tiukka ulkoparlamentaarista toimintaa vastaan. Mikäli puolue on suosittu, suuret kannatusluvut, tuet ja jatkuva julkisuus voivat entisestään ruokkia sen kasvua. Esimerkiksi Kreikassa Kultainen aamunkoitto käytti puoluetukia köyhien auttamiseen, ja parlamentaarinen kulttuuri on Kreikassa hyväksynyt aina huomattavasti radikaalimman toiminnan kuin esimerkiksi Suomessa.
Suomen Vastarintaliikkeellä ei tällä hetkellä ole aikomusta perustaa puoluetta. Nähdäksemme ääntenkalastelu ja yhteiskunnan asettamat säännöt söisivät aivan liiaksi resurssejamme antamatta vastineeksi kuitenkaan lisäarvoa. Kansallismielisen liikkeen rakentaminen on Suomessa edelleen hyvin nuori hanke, jota tuetaan äänestämisen sijaan parhaiten kouluttamisella, verkostoitumalla, mielipidevaikuttamisella ja ruohonjuuritason toiminnalla. Emme tahdo puolueeksi, sillä työtä on tehtävä ensin katutasolla. Myöskään Unkarin ja Kreikan liikehdinnät eivät ole ilmestyneet kuin tyhjästä Euroopan talouskriisin myötä, vaan niitä oli kannatellut pienehkö mutta erittäin omistautunut, kokenut ja kurinalainen joukko uhrautuvaisia ihmisiä.
Yhä useampi vanhoihin puolueisiin pettynyt etsii Suomessakin uutta poliittista kotia. Mikäli kansallismieliset tahtovat olla uskottava vaihtoehto, on meidän ehdottomasti terävöitettävä poliittisia linjauksiamme muihinkin ilmiöihin kuin esimerkiksi maahanmuuttoon. Raivokas julkinen keskustelu elinkeinoelämän vaatimasta röyhkeästä leikkauspolitiikasta ja toisaalta laiskistuneiden suomalaisnuorten hiipuvasta työmoraalista suorastaan huutaa kolmannen tien talouspoliittista vaihtoehtoa. Tämä on meille suuri mahdollisuus.
Moni joukkomaahanmuuton vastustaja on jo löytänyt tiensä riveihimme, mutta kuinka on esimerkiksi ympäristöihmisten, maanviljelijöiden, suurten perheiden, ase- ja maanpuolustusharrastajien tai suomalaisten yrittäjien laita? Me ajamme heidän kaikkien asiaa ja kaikkien tavoitteet ovat yhdistettävissä samaksi liikkeeksi: kansallissosialismiksi. Pienten ja keskisuurten yritysten ääni ei juuri kuulu työllisyys- ja verokeskustelussa. Kulttuurimarxilaiset ovat ajaneet täysjärkiset ihmiset pois ympäristöliikkeestä. Nato-intoilu, armeijan määrärahojen leikkaaminen ja poliittisen korrektiuden politiikka ovat nitistämässä perinteisen maanpuolustuskulttuurin. Nämä kaikki ovat meille mahdollisuuksia! Epäonnistumme, mikäli emme tartu niihin!
Voiko taloudesta ja hyvinvoinnista puhua radikaalisti? Vaatiiko tämä sitoutumista parlamentarismiin? Entä veisikö tämä pohjan kansallissosialismin rodulliselta sanomalta? On turha pelätä, että poliittisen sanoman täydentäminen söisi aatteellista ydintä. Jokainen menestynyt vastarintaliike on historiassa hankkinut julkisen hyväksynnän ja tuen militantille toiminnalleen oikeudenmukaisuuden sanomalla. Ilman kattavaa ohjelmaa emme yksinkertaisesti voi koskaan kasvaa niin suureksi, että voisimme kaataa monikulttuurista kapitalismia.
2000-luvun kansallismielisten suurin haaste Suomessa on yhdistää vaatimus fyysisestä vastarinnasta selkeään poliittiseen ja ideologiseen viestiin. Tämä merkitsee käytännössä koulutukseltaan, ammatiltaan ja sosiaaliselta taustaltaan hyvin erilaisten ihmisten yhteistyötä, mikä varmasti synnyttää myös kitkaa. Korkeasti koulutettuja on rohkaistava repimään porvarilliset kulissit alas ja ajamaan kansan asiaa radikaalisti kaduilla. Meidän jo aktiivisten vastuulla on puolestaan kehittyä poliittisina toimijoina ja opiskella tavoitteellista kansalaisjärjestötoimintaa, vastarinnan strategiaa sekä politiikkaa. Näin voimme vakuuttaa yhä useammat suomalaiset siitä, että on aika hylätä kapitalistisen demokratian mieliimme istuttama pelko.
Esikuviksemme vaikeassa tehtävässä voimme nostaa 1900-luvun alun kansallismielisen liikkeen Suomessa. Ennen vapaussotaa Suomessa ei ollut sodittu yli sataan vuoteen. Myös 1800-luvun myrskyisimmät kielikiistat olivat laantuneet. Kansallismielisyys ei yksinkertaisesti ollut muotia eikä sillä ollut elävää perintöä. Ei ollut edes eläviä sotasankareita ja heidän innoittavaa esimerkkiään. Liike täytyi rakentaa kokonaan alusta aivan kuten nytkin. Ensimmäinen askel oli mielipidevaikuttaminen aina kouluista lähtien. Heimoaate koki 1920-luvulla kovia takaiskuja, kun Itä-Karjalan aseellinen vapauttaminen ei onnistunutkaan ja yhä useampi suomalainen vieraantui koko ideologiasta. Aktiivit totesivat tuolloin, että ennen suoraa toimintaa on luotava yhteiskunnallisesti taistelulle suotuisa ilmapiiri. Tässä he onnistuivatkin, ja esimerkiksi Akateemisen Karjala-Seuran toiminnan katsotaan yleisesti vaikuttaneen Suomen päätökseen jatkosodasta.
Herättääkseen kansalaisten mielenkiinnon heimoaktiivien täytyi päivittää poliittista sanomaansa ja ottaa kantaa moniin päiväpoliittisiin kysymyksiin, joita oli aiemmin niin sanottujen tosiuskovien parissa pidetty melko turhina. Tärkeä tavoite oli solmia punaisten ja valkoisten luokkaristiriidat hahmottelemalla yrittäjäystävällistä mutta palkansaajille oikeudenmukaista talousjärjestelmää. Strategia johti aatteen menestykseen eikä politiikka merkinnyt suinkaan radikalismin kuolemaa. Heimoaktiivi Elmo Kailan sanat kuulostavat edelleen virkistävän ajankohtaisilta: “Ettäkö on turhaa puhua orjuudesta ja taistelusta nyt, kun meidän kansallamme on vapaus ja rauha?” Vapaus ja rauha ovat nyky-Euroopassa vain näennäisiä ja taistelu on väistämätön.
Meidän tehtävänämme on rekrytoida ja kouluttaa mahdollisimman suuri joukko suomalaisia, jotta he ovat valmiina, kun itsetuhoinen monikulttuurinen kapitalismi sortuu. On varmistettava, että kun suomalainen valitsee kansallismielisyyden, se ei koskaan tarkoita pelkkää äänen antoa puolueelle. Etenkin nuoret on kasvatettava kansallismieliseen ilmapiiriin, jossa liikunta, perhe-elämä, kulttuuri, hädänalaisten auttaminen, opiskelu ja poliittinen toiminta yhdistyvät. Kansallismielisen liikkeen on tarjottava väylät näille kaikille. Samalla nuoret tullaan kasvattamaan ilmapiiriin, jossa ilon, kulttuurin ja luovuuden kaunis kääntöpuoli on uhrautuminen, epävarmuus ja kipu. Paraskaan poliittinen ohjelma ei ole minkään arvoinen, mikäli ei ole ihmisiä, jotka ovat valmiita jopa kuolemaan sen puolesta. Kun annamme kaikkemme, Suomella ja Euroopalla on vielä tulevaisuus!
Artikkeli on muokattu versio aktivistipäivillä pidetystä puheesta.
