Hyvä ystäväni menehtyi vastikään pitkäaikaiseen sairauteen. Viimeisinä aikoinaan hän kirosi huonoa kuntoaan, joka esti häntä taistelemasta vapaan ja yhtenäisen Pohjolan puolesta.
Kuoleman hyväksyminen osana elämää on useimmille meistä vaikeaa. Vaikka me ihmiset tiedämme kuoleman koettavan ajan tullen, jokin meissä kieltäytyy hyväksymästä sitä tosiasiaa. Olen viime aikoina tapellut ikävän ja niiden tunteiden kanssa, joita ilmaantuu silloin, kun joku rakas ihminen kuolee.
Fredrik Erichsen oli taistelutoverimme. Kamppaillessaan syövän kanssa häntä varmasti kalvoi paljon se, että puutteellinen terveys teki taistelun hänen kohdallaan mahdottomaksi. Sairaudestaan huolimatta hän piti elämänsyrjästä kiinni viimeiseen hengenvetoon asti ja otti osaa niihin aktiviteetteihin, joihin jaksoi. Se, että hän kuolemaisillaankin pakotti itsensä taistelemaan, on ihailtavaa. Hän oli todellinen kunnian mies.
Muistan, kun tapasimme viimeisen kerran. Tuolloin kysyin häneltä, millaisena hän näki kuoleman ja miten hän suhtautui siihen, että pian kuolisi. Fredrik vastasi äänekkäästi nauraen, ettei hän ollut valmis jättämään maanpäällistä elämäänsä ja astumaan Valhallaan. Kuitenkin hänen täytyi olla tietoinen sen hetken läheisyydestä; yksi viimeisistä käymistämme keskusteluista oli käsitellyt Wulf Sörensenin kirjaa Vän Döþer ja kuolemaa luonnollisena osana elämää.
Minun on oltava aivan rehellinen teille. Mitä enemmän tätä mietin, sitä vihaisemmaksi tulen. On nimittäin vaikeaa olla ajattelematta kaikkia niitä, jotka taistelevat asiamme puolesta puolella sydämellään. Kuinka he pilkkaavatkaan niitä, jotka todella haluavat taistella, mutta eivät voi! Olen niin helkkarin kyllästynyt kuulemaan ihmisten säälittäviä tekosyitä. Kuinka moni maanmies ei ole tuolla ulkona vaikka tajuaisikin, että aika toimia on tässä ja nyt? Edelleen valiten passiivisuuden?
Viime viikon tiistaina haudattiin mies, joka ei koskaan ehtinyt tehdä sitä, mihin hänen syvin sisimpänsä häntä kutsui. Joten maanmieheni, haluan kysyä: mikä on syysi olla taistelematta? Vastaus on, että harvoin tähän löytyy oikeasti hyviä syitä. Meidän kaikkien on käytettävä aikamme hyvin ja yritettävä vapauttaa Pohjola kaikin mahdollisin keinoin! Maallinen vaellus ei ole ikuinen, mutta toimemme voivat muuttaa tulevaisuutta ja historiankirjoitusta. Valintamme tulee vaikuttamaan tuleviin sukupolviin suuresti.
Minä ja muut olemme sanoneet ja kirjoittaneet tästä monta kertaa aiemminkin, mutta tämä on edelleen mainitsemisen arvoista: Kaikkien meidän, jotka näemme, missä kriittisessä tilassa kansamme on, täytyy motivoitua tulemaan osaksi vastarintaa! Ei saa antaa päivien vain lipua ohitse tekemättä mitään aktiivisen taistelun hyväksi. Henkilökohtaisesti Fredrikin muisto inspiroi minua taistelemaan vieläkin kovemmin, ja uskon koko pohjoismaisesta sydämestäni hänen näkevän meidät, tuntien ylpeyttä siitä, että taistelemme hänen sijastaan!
Karja kuolee,
kuolee suku,
sinä kuolet samalla lailla;
yhden tiedän,
mikä ei kuole:
menneen miehen maine
– Eddan jumalrunot: Korkean runo
Muistamme sinut, Fredrik, taistelun ja kunnian miehenä. Lepää rauhassa.
Ajatuksia herättävä muistoteksti. Kuten tuossa todettiinkin, jos tietää eläneensä hyvin ja kansansa puolesta, ei kuoleman tulisi pelottaa. Fredrikin asenne oli rohkaiseva!
Lepää rauhassa!
On ihailtavaa, että Fredrik jaksoi osallistua aktiviteetteihin sairaudestaan huolimatta. Syöpä koskettaa monia, ja me, jotka olemme terveitä, voimme kiittää onneamme emmekä valittaa turhista. Terveyden merkitystä ei monesti ymmärrä, ennen kuin sen menettää.
Todella hieno mies. Jaksoi osallistua aktivismiin, vaikka tiesi kuolevansa. Kaikkien pitäisi ottaa mallia aktivisteista, jotka todella ovat omistaneet elämänsä taistelulle. Harrastetaistelijat halveksivat niitä, jotka ovat valmiita kuolemaan aatteidensa vuoksi.
Comments are closed.