Heinrich Himmlerin ainoa haastattelu Saksan ulkopuolelle

Kansallinen Vastarinta julkaisee suomennoksen Lothrop Stoddardin tekemästä Heinrich Himmlerin haastattelusta vuodelta 1940. Stoddard oli yhdysvaltalainen toimittaja, joka oli erityisen kiinnostunut rotu- ja eugeniikkakysymyksistä.

Amerikkalaisena Stoddard ei täysin hyväksynyt tai ymmärtänyt kansallissosialistien rotulakeja, joiden hän näki olevan paikoin haitallisia valkoiselle rodulle. Hänen vieraillessaan Kolmannessa valtakunnassa kansallissosialistit kuitenkin kohtelivat amerikkalaistoimittajaa hyvin. Hän pääsikin tapaamaan useita puolueen merkittävissä asemissa työskenteleviä henkilöitä. Himmlerin lisäksi hän haastatteli muun muassa Joseph Goebbelsiä ja Robert Leyta. Kaikki haastattelut julkaistiin Stoddardin provosoivasti nimetyssä matkapäiväkirjassa Into the Darkness: Nazi Germany Today. Sodan jälkeen Stoddardin ura nousi täysin pystyyn, sillä Amerikassa hänen teorioitaan pidettiin “liian natsistisina” ja häntä itseään pidettiin “natsien kätyrinä”. Stoddard kuoli syöpään vuonna 1950.

Stoddardin artikkeli

Halusin erityisen kovasti tavata Gestapon päällikön Heinrich Himmlerin. Minulle kuitenkin kerrottiin, että tapaamisen järjestäminen hänen kanssaan olisi yhtä vaikeaa kuin päästä tapaamaan itseään Führeria. Himmler karttoi järjestelmällisesti kaikkea julkisuutta ja on siksi yksi Saksan kaikkein vaikeimmin tavoitettavista henkilöistä. Luonnollisesti tämä vain ruokki intoani tavata hänet. Ja vihdoinkin se onnistui, juuri sinä samana päivänä, kun lähdin Berliinistä. Se oli yksi niistä suosionosoituksista, jotka minulle myönnettiin sen jälkeen, kun palasin Budapestista. Epäilemättä ele oli myös palkkio siitä, että olin pitänyt sanani, mitä tuli pääsyyn Hitlerin puheille. Journalistisesti tämä oli selkeä skuuppi, sillä Kolmannen valtakunnan propagandaministeriöstä ilmoitettiin, että tulisin olemaan ensimmäinen ulkomaalainen kirjeenvaihtaja, jolle Himmler oli koskaan antanut haastattelun.

Kuten monet kokemuksistani kansallissosialistisessa Saksassa, myös tämä oli aivan erilainen kuin mitä olin odottanut. Äkkiseltään voisi luulla, että hirmuisen Himmlerin päämajassa vallitsisi salaperäinen tai ehkä jopa pahaenteinen tunnelma. Näin ei kuitenkaan ole. Päämaja on upea vanha rakennus, jonne oli rakennettu toimistoja. Vierailija tarvitsi erityisen kulkuluvan päästäkseen sisälle, mutta koska tapaamisestani oli sovittu, en juuri kokenut viivytyksiä.

Toiseen kerrokseen noustiin suurta kiviportaikkoa pitkin, minkä jälkeen pääsimme pian johtajan tiloihin. Kuljimme läpi toimistotilojen, jotka olivat valoisia, ilmavia ja tyylikkäitä. Nuoret miehet ja naiset olivat kiireisiä kirjoituskoneiden ja arkistokaappien parissa. Jos heillä ei olisi ollut yhtenäisiä univormuja, olisin voinut kuvitella olevani menossa tapaamaan jonkin suuren yrityksen johtajaa. Tunnelmassa ei ollut mitään “poliisimaista” tai salaperäistä. En myöskään nähnyt ainuttakaan siviilipukuista, teräväsilmäistä tarkkailijaa tai muuta vastaavanlaista henkilöä.

Kun lopulta astuin sisälle johtajan toimistoon, minua tervehti iloisesti keskimittainen mies, joka tarjosi minulle paikan hyvin verhoillulta sohvalta. Heinrich Himmler oli tyypillinen baijerilaisella aksentilla puhuva eteläsaksalainen lyhyiksi leikattuine tummine hiuksineen ja tarkkoine tummansinisine silmineen. Hän oli vasta neljänkymmenen vuoden iässä, eli erittäin nuori mies johtamaan koko Saksan valtakunnan poliisivirastoa ja koko SS-järjestöä. Lisäksi hän on vastuussa laajasta uudelleensijoittamisohjelmasta, jossa satojatuhansia saksalaisia Baltian maista, Venäjältä ja Pohjois-Italiasta kuljetetaan takaisin heidän rodulliseen ja kulttuuriseen isänmaahansa.

Ne olivat varmasti kolme erittäin suurta tehtävää yhdelle miehelle. On vaikeaa ymmärtää, kuinka hänellä on aikaa kaikkeen. Ainakin jonkinlaisen aavistuksen sain vastauksesta, kun tervehdimme ja aloin puhua hänen kanssaan. Mitä kauemmin vietin aikaa hänen seurassaan, sitä paremmin tunsin hänen dynaamisen energiansa – hillittyä ja epämahtailevaa, mutta silti jatkuvasti aktiivista ja tehokasta.

Aloin myös väistämättä miettiä, mitä kaikkea asiallisen pinnan alla piilee. Aluksi hän vaikuttaa melko rasittavalta byrokraatilta. Puhuessaan poliisintehtävistään hänen suunsa kuitenkin kiristyy ohueksi viivaksi ja hänen silmiinsä nouse kylmä kimallus. Hänen ammattimaisuutensa tulee pian selväksi.

Poliisitoiminta olikin aihe, josta päätin kysyä ensimmäisenä. “Olen hyvin iloinen saadessani tavata miehen, josta olen kuullut hyvin paljon”, aloitin haastattelun. “Olette ehkä tietoinen, että Amerikassa me kuulemme melko kauheita asioita Gestapon toimista.” Lisäsin hymyillen: “Todellakin, poliisianne on joskus verrattu Venäjän Tšekaan ja teitä, armonne, Dzherzhinskiin!” [Tšeka oli neuvosto-Venäjän pahamaineinen salainen poliisi. Se oli tosin liitetty osaksi NKVD:ta jo 1922, mutta siitä puhuttiin edelleen vanhalla nimellä. Dzherzhinski oli järjestön johtaja 1917–1926. Suom. huom.]

Himmler otti kysymyksen leppoisasti vastaan. Hän naurahti. “Olen varma, ettei meidän poliisiorganisaatiomme ole puoliksikaan niin synkkä, kuin mitä ulkomailla kerrotaan”, hän vastasi. “Me todellakin teemme parhaamme torjuaksemme kaikenlaista rikollisuutta, ja myönnettäköön, että rikostilastojen mukaan olemme onnistuneet melko hyvin. Suoraan sanoen, mielestämme taparikolliset eivät kuulu yhteiskuntaan, joten pidämme heidät lukittuina vankilassa. Miksi esimerkiksi seksuaalirikollinen, joka on tuomittu kolme tai neljä kertaa, pitäisi päästää jälleen vapaaksi, jotta hän taas aiheuttaisi surua jollekin kunnolliselle perheelle? Me lähetämme kaikki tällaiset henkilöt säilöön leirille ja pidämme heidät siellä.

Voin silti vakuuttaa teille, etteivät heidän olonsa ole huonot. Itse asiassa he pukeutuvat ja syövät paremmin ja asuvat mukavammin kuin kaivostyöläiset Etelä-Walesissa. Oletteko koskaan nähnyt yhtään leiriämme?” “En”, vastasin. “En ole saanut siihen lupaa.” “Harmi, etten ollut tietoinen”, sanoi Himmler. “Siellä näkisitte eräänlaista sosiaalista roskaväkeä. Olemme sulkeneet heidät pois yhteiskunnasta kansan parhaaksi.”

Tämä kuulosti minusta hyvältä, mutta minusta tuntui, että Himmler vältteli erästä aihetta. Otin härkää sarvista ja kysyin: “Viittaatte rikollisiin sanan yleisessä merkityksessä. Entä sitten poliittiset rikolliset, vaikkapa vanhanaikaiset liberaalit? Siedetäänkö täällä poliittista oppositiota?”

“Ihmisten mielipiteet ovat heidän yksityisasioitaan”, vastaa Himmler nopeasti. “Mikäli joku kuitenkin toimii tuhoisan aatteen mukaisesti ja alkaa toimia yhteiskuntaa vastaan, on meidän toimittava. Mielestämme palo pitää sammuttaa, kun se vasta kytee. Se säästää vaivalta ja vahingoilta.”

Hän jatkoi: “Sitä paitsi meillä ei ole mitään tarvetta riidellä poliittisen opposition kanssa. Jos kansalainen näkee yhteiskunnassa jotain, joka hänen mielestään on väärin, niin tulkoon puhumaan suoraan meille. Hän voi jopa kirjoittaa minulle henkilökohtaisesti. Nämä kirjeet tavoittavat minut aina. Otamme mielellämme uusia ideoita vastaan ja olemme iloisia, jos voimme korjata sattuneita virheitä.

Annan teille esimerkin. Oletetaan jonkun näkevän, että vilkkaan risteyksen liikennettä hoidetaan huonosti. Muissa maissa hän voisi kirjoittaa kirjeen sanomalehteen ja kertoa, kuinka typerästi poliisi hoitaa asioita. Sadattuhannet ihmiset, jotka eivät ehkä koskaan ole edes nähneet kyseistä risteystä, saadaan arvostelemaan innokkaasti sekä poliisia että valtiota. Täällä sen sijaan kansalaiset voivat kirjoittaa meille, ja voin vakuuttaa, että asiat korjataan nopeasti.”

Liikennevertaus meni sen verran asian vierestä, että yritin johdatella hänet takaisin aiheeseen, vaikka hän varmasti tiesi, mitä ajoin takaa. Nyökkäsin ymmärtäväisesti ja sanoin: “Se kuulostaa järkevältä. Entä miten poliittiset asiat? Otetaan vaikka esimerkiksi sellainen mies kuin pastori Niemöller?” [Martin Niemöller oli kansallissosialismia kannattanut pappi, joka 30-luvulla kuitenkin kääntyi kansallissosialistista hallintoa vastaan. Hän oli mukana perustamassa Tunnustuskirkkoa. Suom. huom.]

Odotin saavani jonkinlaisen kiihkeän reaktion aikaiseksi, koska kyseinen pastori oli melkoinen piikki useimpien kansallissosialistien lihassa. Vain muutamaa päivää aikaisemmin eräs melko merkittävänä puolueen jäsen oli karahtanut tulipunaiseksi, kun Niemöllerin nimi mainittiin, ja hän oli sähissyt: “Likainen petturi! Jos minä saisin päättää, olisin laittanut hänet seinää vasten ja ampunut!”

Himmler reagoi rauhallisemmin. Hän vain viittasi tyynesti kädellään vastaten: “Teidän täytyy ymmärtää, että hän joutui vaikeuksiin poliittisen taistelun vuoksi. Emme koskaan olleet kiinnostuneita hänen uskonnollisista mielipiteistään.” Lyhyen tauon jälkeen hän jatkoi: “Jos ulkomailla lopetettaisiin metelin pitämisen asiasta, voisimme mekin käsitellä asiaa lievemmin.”

Oli selvää, ettei Himmler halunnut keskustella aiheesta enempää. Hänen silmänsä kapenivat hieman ja lievä paheksunta ilmeni hänen katseessaan. Nähtävästi häneltä ei saisi tästä asiasta lisää kommentteja, joten siirryin toiseen aiheeseen.

“Kertoisitteko jotain perustamanne SS-järjestön taustoista?”, kuului seuraava kysymykseni. Himmler vastasi: “SS edustaa parasta ja vahvinta osaa rotumme nuorista miehistä. Se perustuu sellaisiin ihanteisiin kuin uhrautuvaisuus, uskollisuus, kuri ja eri alojen osaaminen. Sotilaallisen puolensa lisäksi SS:llä on monia kulttuurillisia tehtäviä. Meillä esimerkiksi on oma posliinitehdas, valmistamme omia huonekaluja ja teemme myös paljon tieteellistä tutkimusta. Kun tapaamisemme loppuu, järjestän teille vielä kierroksen Leibstandarten kasarmeille täällä Berliinissä. Se on eliittirykmentti, joka vastaa Führerin turvallisuudesta. Siellä tulette näkemään nuorukaisia, joista SS on syystäkin ylpeä.”

“Ja nyt, arvon herra”, kysyin, “saisinko muutaman sanan, jos vain suotte, teidän uudelleenasuttamispolitiikastanne?” Himmler vastasi: “Uudelleenasuttamispolitiikkaa kuvastavat parhaiten johtajamme sanat: ‘Annamme pysyvän rauhan itärajallemme.’ Vuosisatoja Itä-Euroopan alueita on jatkuvasti häirinnyt vähemmistöjen sekoittuminen keskenään. Yritämme nyt erotella nämä riitelevät ryhmät tosistaan, rakentavassa hengessä. Olemme vapaaehtoisesti kutsumassa omia saksalaisia vähemmistöjä pois sellaisista maista kuten Baltian alueet ja Pohjois-Italia. Olemme jopa etsimässä omaa aluetta juutalaisille, jossa he voivat elää rauhassa keskenään. Meidän ja puolalaisten välille pyrimme luomaan muodolliset rodulliset rajat. Se on tietenkin aloitettava hitaasti. Emme voi siirtää sellaista ihmisjoukkoa ja heidän karjaansa sekä henkilökohtaisia tavaroitaan kuin pelinappuloita shakkilaudalla. Se on kuitenkin tavoite, jonka toivon meidän pian saavuttavan.”

Himmler puhui vielä jonkin verran uudelleensijoittamispolitiikasta, välttäen kuitenkaan paljastamasta liikaa yksityiskohtia. Sitten hän palasi lyhyesti kertomaan vielä SS-järjestöstä. Siinä vaiheessa hänen nuori ja reipas adjutanttinsa saapuu paikalle. “Autonne on valmis, sir”, hän ilmoitti.

“Jos haluatte nähdä henkivartioston…”, sanoi Himmler. “En todellakaan pane pahakseni, jos tahdotte nähdä, millaisia sotilaita riveissämme on.” Näin todettuaan Gestapon johtaja antoi minulle jämäkän kädenpuristuksen ja toivotti minulle miellyttävää kotimatkaa.

Lothrop Stoddard

Lue myös: Kansallissosialistisen tasavallan poliisivoimat