Koti Artikkelit Heimosodat osa 3

Heimosodat osa 3

4

AK_Heimosodat3

Heimosodat ovat pitkälti jääneet pienemmälle huomiolle Suomen historian kirjoituksissa. Kun puhutaan ”Suomen heimosodista”, tarkoitetaan sotaretkiä, jotka tehtiin itärajan yli Itä-Karjalaan, Inkeriin, Petsamoon ja Suomenlahden yli Viroon. Lue kolmiosaisen artikkelin ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

 

Osa VII: Viimeinen ristiretki eli Karjalan kansannousu 1921

Karjalan kansannousu on ehdottomasti heimosotien ellei koko Suomen historian erityisimpiä hetkiä. Tarton rauha solmittiin 14. lokakuuta 1920 Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille. Sen tarkoituksena oli päättää Suomen sisällissodasta asti vallinnut sotatila. Karjalan heimoaktivistit eivät kuitenkaan olleet tähän tyytyväisiä. Neuvosto-Venäjä oli luovuttanut Petsamon Suomelle, mutta vastaavasti vaatinut itselleen Repolan ja Porajärven pitäjät, jotka olivat päättäneet Aunuksen retken jälkimainingeissa irrottautua Venäjästä ja liittyä Suomeen.

Eräänlaisena esisoittona tulevalle kansannousulle voidaan pitää Repolan nimismiehen, Hans ”Bobi” Sivénin, itsemurhaa. Sivén oli ollut aktiivinen heimosoturi ja Suur-Suomi aatteen kannattaja, jolle viimeinen niitti oli ollut Tarton rauhan myötä tullut käsky estää kaikki heimoaktivistien toiminta Repolan ja Porajärven (nimismiehen toimialueen) alueilla. Sivén oli myös Paavo Sivénin, joka historiassa tunnetaan paremmin nimellä Paavo Susitaival, pikkuveli. Veljekset olivat olleet karjalan heimoaktiivien voimahahmoja. Paavo toimi myös 1930- ja 1940-luvuilla IKL:ssä yhtenä Mäntsälän kapinan johtohahmona ja yhtenä Suomen voittoisimpana kenraalina talvi- ja jatkosodissa.

AK_Susitaival_Siven
Paavo Susitaival ja Bobi Sivén.

Vuoden mittaan itäkarjalaiset saivat tarpeekseen bolsevikkien mielivaltaisesta hallinnosta alueillaan. Myös monet Suomeen paenneet pakolaiset toivoivat paluuta kotiseuduilleen. Lokakuussa 1921 Karjalan talonpojat pitivät Karjalan metsäsissien perustamiskokouksen, jossa päätettiin, että Itä-Karjala irrottautuisi Neuvostoliitosta takaisin Suomeen. Kapina oli alkanut, ja sen johtajiksi nimettiin ”Kolmen neuvosto”: henkinen johtaja Vasilli Levonen, aseellinen johtaja Jalmari Takkinen ja kolmantena johtajana Ossippa Borissainen.

Kapinan ainutlaatuisuus Suomen historiassa näkyy juuri siinä, että sillä oli hengellinen johtaja ja sen myötä kansannousun ideologiaan tuli vahva mytologinen sävy – vahvempi kuin muilla retkillä, vaikka se aina olikin ollut läsnä heimoaatteessa. Eräänlaista mystiikkaa toi myös se, että Levonen, joka oli lyhyt, pitkäpartainen ja jolla oli vahvat karjalaisen talonpojan piirteet, tunnettiin nimellä Ukki Väinämöinen, joka viittasi kalevalaiseen mahtimieheen, Väinämöiseen. Vaikka hän ikänsä takia ei osallistunut taisteluihin, oli hän puhujana palavasieluinen kommunismin vastustaja ja heimosoturi. Bobi Sivénin apulaisnimismiehenä toiminut aseellinen johtaja, vasta 22-vuotias alikersantti Takkinen taas käytti nimeä Ilmarinen, joka viittasi Kalevalan hahmoon, seppään ja taivaankannen takojaan.

AK_Ukki_Vainamoinen

Sissien esikunta toimi kaikessa hiljaisuudessa Kiimajärvellä. Pääosa rykmentistä, noin 600 miestä, toimi Vienassa. Pohjoisemmassa toimi pienempi Vienan rykmentti, jota johti luutnantti Erkki Simola ja myöhemmin opettaja Heimo Parviainen. Aunuksella toimi Repolan pataljoona.

AK_Heimosodat3_kuva2

Muista erilaisen retken tästä tekee myös se, että spontaani toiminta nousi suoraan Karjalasta, ei Suomen puolelta. Metsäsissit saivat koottua 2 500 vapaaehtoista, ja taistelutoimet alkoivat loka–marraskuussa 1921 metsäsissien surmatessa kaikki paikalliset kommunistit. Kansannousu oli käynnistynyt vihan lietsomana, joten armoa ei juuri annettu. Takkinen yritti toppuutella sotilaitaan pahimpien väkivaltaisuuksien suhteen. Tämän ja ylipäätänsä varovaisen luonteensa takia Takkista kutsuttiin omien joukoissa ”araksi”.

Vaikka varustus oli melkoisen puutteellista, he taistelivat menestyksellä. Konekiväärejä oli vain muutamia, tykistöä ei lainkaan. Asepuvut olivat myös erilaisia: osalla oli suomalainen asepuku, osa oli siviilivaatteissa ja osalla oli jopa englantilainen asetakki muistona Karjalan rykmentin ajoilta. Voittoja saatiin Oulangan–Pistojärven alueella (Vienan rykmentti) ja Jyskyjärvi–Tunkua-alueilla. Repolan pataljoona valtasi Porajärven kirkonkylän jouluaattona. Myös joulukuussa Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema Itä-Karjalan sotalippu saapui Karjalaan.

AK_Ita_Karjalan_sotalippu

Vuoden loppuun mennessä Karjalan joukot olivat vallanneet enimmän osan Vienaa ja Pohjois-Aunusta, yhteensä noin 60 000 neliökilometriä maata, ja etenivät kohti Muurmannin rataa. Tässä vaiheessa aktivistit toivoivat apua Suomesta. Virallisesti Suomi pysyi sivussa kansannoususta Tarton rauhansopimuksen takia, mutta yksittäiset 500 heimoaktivistia ylittivät rajan ja tulivat avustamaan karjalaisia veljiään. Mukana oli muun muassa lääkäriseura Duodecimin luovuttama kolmen ambulanssin kevyt kenttäsairaala ja sen verran upseereita, että Jalmari Takkinen ylennettiin koko metsäsissien armeijan johtajaksi.

Suomalaisten joukossa oli myös useita vanhempien retkien veteraaneja, muun muassa jääkärimajuri Paavo Talvela ja jääkärivänrikki Antti Isotalo, joka tosin toimi tosin salanimellä Jussi Harri. Hän ei myöskään värvännyt pohjanmaalaisia mukaansa tällä kertaa, sillä hänen mielestään kansannousun onnistumisen mahdollisuus oli melko pieni. Mukana oli myös Pohjan Poikien rämäpää, jääkäriluutnantti Erkki Hannula, sekä kaikilla muilla retkillä paitsi Petsamon ensimmäisellä retkellä mukana ollut vänrikki Karl Dahlman. 24-vuotias Dahlman kaatui Porajärvellä seitsemän sodan veteraanina. Mukana saapui myös suuri joukko epämääräisempiä miehiä, joista Takkinen myöhemmin kirjoitti näin:

”Kunnollisten vapaaehtoisten mukana saapui suuri prosentti suoranaista suomalaista roskajoukkoa, miehiä, joista muutamat olivat käyneet muutamilla eri sotaretkillä, mutta joko olleet alkuaankin vailla moraalia tai retkillään kaiken moraalin täydellisesti menettäneet, muuttuen ammattiseikkailijoiksi. Jotkut esiintyivät väärennetyin paperein ja upseerin tai aliupseerin arvoin, jotka olivat itse ottaneet. Taisteluissa he saattoivat kunnostautua, mutta väliajoin katosi toisten tavaroita tai Suomesta tulleita postipaketteja.”

Suomalaisten osallistumisen seurauksena välit Suomen ja Neuvostoliiton välillä tulehtuivat ja puna-armeijan komentaja Lev Trotski uhkasi marssia suoraan Helsinkiin. Puna-armeija hyökkäsikin 20 000 miehen voimalla Muurmannin rajalle suomalais-karjalaisia joukkoja vastaan, murskaten ylivoimalla vastarinnan. Metsäsissien johto yritti silti parhaansa mukaan pitää joukkoja kasassa, näiden perääntyessä viivytystaistelua käyden kohti Suomen rajaa. Suomessa oli juuri puhjennut punaupseeri Jahvetti Moilasen johtama ”läskikapina”, ja metsäsissit toivoivat tämän herättävän Suomen hallituksen Karjalan avuksi. Takkinen itse matkusti Helsinkiin esittämään asian Suomen hallitukselle. Apua ei kuitenkaan tullut, vaan sen sijaan sisäministeri Heikki Ritavuori tehosti rajavalvontaa niin, että heimosoturien ase- ja muonatäydennykset eivät saapuneet perille asti. Asia ei muuttunut, vaikka valkoinen aktivisti Ernst Tandefelt ampui Ritavuoren tämän koti-ovelle.

Kesäkuun 1. päivä 1922 Suomi ja Neuvostoliitto sopivat rauhasta ja rajavartioiden tehostamisesta. Tästä alkoi rauhan kausi, joka kesti aina talvisodan alkamiseen asti. Karjalasta saapui Suomeen 30 000 pakolaista, heidän joukossaan myös Vasilli ”Ukki Väinämöinen” Levonen ja Jalmari Takkinen. Levonen sokeutui pian Suomeen saavuttuaan. Hän kuoli Vuokatissa vuonna 1942. Takkinen taas teki menestyvää uraa Pohjois-Hämeen suojeluskunnan aluepäällikkönä ja myöhemmin 4/JR 40:nnen päällikkönä talvisodassa, osallistuen muun muassa Pelkosenniemen ja Viipurinlahden taisteluihin

 

Osa VIII: kirjoittajan mietteitä heimosotien retkistä

Nyt on suuri urakka takana ja kaikki heimosotien retket on saatu käsiteltyä. Ajattelin, että lyhyt jälkipuinti omien ajatusten pohjalta voisi olla paikallaan.

Kuten jo useasti on todettu, heimosodat ovat jääneet melko vähäiselle huomiolle maamme historiassa. Syitä on useita, suurimpina ehkä ne, että vaikka kyseiset retket olivatkin enemmän tai vähemmän päämajan ja hallituksen tukemia, virallista sodanjulistusta ei annettu ja käytännön toiminta hoidettiin pitkälti vapaa-ehtoisten voimin. Myös se, ettei retkien menestys ollut odotetun mukaista, johti siihen, että niistä pyrittiin pitämään myöhemmin matalaa profiilia.

Vienan retkihän muodostui melkoiseksi katastrofiksi. Rehellisesti voidaan myöntää, että raja ylitettiin melko ”takki auki”. Ajankohtakaan tälle retkelle ei ollut aivan paras, kun suurin osa Suomen valkoisten parhaimmistosta oli sidottuna sisällissodan taisteluihin. Tämä heijastui siihen, että Vienaan lähti paljon kokemattomia nuorukaisia huonosti varustettuina. Pahimmillaan, kuten Walleniuksen osastossa, joukossa oli paljon rikollisia, joita ei motivoinut muu kuin retkeltä saatavat palkkiot ja sotasaalis. Lisäksi Vienan metsissä kohdattu vastarinta oli sitkeämpää kuin oli odotettu. Paikalliset eivät olleet myöskään oletetun myötämielisiä suomalaisia kohtaan, ja Muurmanskin englantilaisetkin antoivat tukensa puna-armeijalle.

Onnistumismahdollisuudet tälle retkelle olivat alkaenkin pienet, kun vielä oli hyvin tiedossa, että Valkokaartilla ei ollut juurikaan reservejä lähetettäväksi Karjalaan. Näiden kaikkien tekijöiden summana oli vielä useat peräkkäiset tappiot, jotka varmasti laskivat miesten mielialaa. Periksi ei kuitenkaan annettu, vaikka monet purnasivat ja pakenivat. Tämä sinnikkyys tuotti tulosta, kun pahasti alivoimainen osasto Kuisma otti voiton Muurmannin legioonasta Vuokkiniemessä retken loppuvaiheessa. Tämä voitto oli osoitus siitä, että suomalainen mies on kuin teräs: se saattaa taipua, mutta ei murru. Taistelun voitto ylivoimaisesta vihollisesta osoitti, että potentiaalia uusiin retkiin on vielä, kunhan suunnittelu tehdään huolella.

Englantilaisten osuus heimosotiin on mielenkiintoinen. Aikaisempia tekstejäni lukiessa ajattelin, että heidän osuutensa kaipaisi lyhyen selvityksen: Englantilaisia oli sijoitettu Muurmanskiin 1. maailmansodan aikana. Heidän tehtävänsä oli estää Saksan pääsy pohjoiseen. Tästä syystä he ottivat suomalaisten kanssa yhteen, sillä heimosodat onnistuessaan olisivat parantaneet Saksan kulkuyhteyksiä Venäjälle, erityisesti Petsamoon Jäämeren äärelle. Tämän estäminen nähtiin niin tärkeänä, että vaikka britit olivat liitossa valkoisen Venäjän kanssa, he tekivät yhteistyötä bolsevikkien, muun muassa punaisen Muurmannin legioonan kanssa pysäyttääkseen Saksan etenemismahdollisuuden pohjoiseen. Sen ajan kaoottista tilannetta kuvaa tämän lisäksi hyvin myös se, että samaan aikaan, kun valkoisen Venäjän kanssa liitossa olevat englantilaiset taistelivat punaisten rinnalla valkoisia suomalaisia vastaan, olivat Englannin sotalaivat saattamassa suomalaisia heimosotureita Viroon taistelemaan punaisia vastaan.

Viron vapaussota olikin taas suomalaisten menestys ja voimannäyttö, ja se onkin se heimosotien osa, josta on eniten historiankirjoissa mainittu. Ekströmin I Suomalainen Vapaajoukko ja Kalmin Pohjan Pojat kirjaimellisesti onnistuivat kaikessa, mitä yritettiin, jopa Kalmin omin päin suorittamassa rämäpäisessä hyökkäyksessä ilman tulitukea Marienburgiin. Tämä hyökkäys olisi epäonnistuessaan voinut tuhota paitsi koko Pohjan Poikien osaston, myös suomalaisten kovan maineen Virossa. Myös Ekströmin miesten maihinnousu ja ratkaiseva osuus Narvan valtauksessa olivat tärkeitä tekijöitä. Nämä onnistumiset suomalaisten osalta olivat myös sinetti veljeskansojen ystävyydelle ja sille, että pari vuosikymmentä myöhemmin Viro lähetti vapaaehtoisia Suomeen avustamaan talvi- ja jatkosodassa.

Omien joukkojen vähyys osoittautui kompastuskiveksi kullakin retkellä. Aunuksen retkellä taas oli kaikki edellytykset onnistua. Paikallisten apu oli taattu näiden itse pyytäessä apua bolsevikkien terrorin alla. Sisällissota Suomessa oli ohi, ja pystyviä miehiä, jotka olivat saaneet kokemusta niin sisällissodan kuin Viron taisteluissa, pystyttiin lähettämään matkaan kunnollisella kalustolla. Edellisistä retkistä oli opittu ja johdossa olivat parhaat mahdolliset miehet. Vaikka yhteistyö Gadolinen ja von Hertzenin välillä ei toiminut, ei sekään haitannut miesten ollessa lojaaleja von Hertzenille. Myös Aunuksen alueella majailevat englantilaiset ottivat nyt neutraalin kannan, mikä sinänsä helpotti heimosoturien työtä näiden taistellessa vain bolsevikkeja vastaan.

Retken kompastuskiviksi osoittautuivat vain ne muutamat tekijät: Aluksi suomalaiset kulkivat voitosta voittoon, mutta Muurmannin rataa ei saatu poikki. Kun Suomen hallitus päätti olla lähettämättä täydennysjoukkoja, jäi retkikunta kokonaan oman onnensa nojaan. Tämä on harmillista, sillä mikäli Suomen armeija olisi kokonaisuudessaan lähtenyt tueksi Aunukselle, olisi sen vapauttaminen ollut täysin realistinen tavoite.

Petsamon retkistä ensimmäinen oli lopulta rohkeiden ja idealististen mutta kokemattomien ja vähälukuisten opiskelijoiden seikkailuretki, joka ei ajankohdaltaankaan ollut paras mahdollinen. Toisella retkellä mahdollisuudet olivat paremmat, mutta kuten retkeä johtanut Wallenius totesi, joukkoja oli taaskin liian vähän. Suomalaiset kuitenkin tekivät hyvää työtä hajottaessaan pohjoisen punakaarteja, eikä perääntyminenkään pohjoisen olosuhteissa mitään helppoa työtä ollut. Todennäköisesti ilman Walleniuksen eränkävijän taitoja koko retkikunta olisi jäänyt palaamatta.

Karjalan kansannousu on myös oma lukunsa. Sen ajankohta oli hyvin myöhäinen, 1. maailmansodan ja Suomen sisällissodan jo loputtua. Ukki Väinämöinen ja Jalmari Takkinen kuitenkin valitsivat sen vaikean tien, joka saattaisi olla tie vapauteen bolsevikkien vallan alta. Yritys oli epätoivoinen, mutta Karjalan talonpojat näkivät sen paremmaksi vaihtoehdoksi kuin vain hiljaisen myöntymisen ja nöyrtymisen.

Heimosotien toimeenpanevina voimina oli myös monia mielenkiintoisia ja esimerkillisiä kansanmielisiä miehiä, joista monet pysyivät aktiivisina vielä pitkään retkien jälkeen. Vienan retken toinen johtaja Toivo Kuisma oli ainoa retkikunnan johtaja, joka kaatui retkien aikana. Hänet oli määrätty esikuntaan paperitöihin, mutta palavasieluisena heimosoturina hän osallistui omasta halustaan Aunuksen taisteluihin, joissa hän sai surmansa. Kuisma haudattiin Antrean sankarihautaan.

Kurt Martti Wallenius, kolmas Vienan retken johtajista, on taasen varmasti tuttu hahmo Suomen kansanmielisille. Hän toimi aktiivisesti Lapuan liikkeen ja IKL:n aktiivina. Hän sai tuomion epäiltynä osallisuudesta yritykseen kuljettaa presidentti Ståhlberg pois Suomesta (Wallenius kielsi osallisuutensa aina kuolemaansa asti). Talvisodassa hän oli yksi voitokkaimmista upseereista Lapin ryhmän johtajana. Walleniuksen kehittämä on niin sanottu motittamistaktiikka eli vihollisen joukkojen saartaminen ja pilkkominen pienempiin osastoihin. Jouduttuaan radikaalina kansanmielisenä riitoihin marsalkka Mannerheimin kanssa Walleniusta ei otettu enää palvelukseen jatkosodassa. Wallenius jopa hankki itselleen lääkärintodistuksen erotakseen armeijan palveluksesta ja liittyäkseen sitten joukkoihin vapaa-ehtoisena, mutta tässäkään hän ei onnistunut korkean ikänsä vuoksi. Sodan jälkeen Wallenius asui vaimonsa kanssa metsästysmajallaan Rovaniemellä. Hän kuoli yli 90-vuotiaana Helsingissä vuonna 1984.

Viron retken johtajat Martin Ekström ja Hans Kalm olivat 1930-luvulta eteenpäin avoimesti kansallissosialisteja. Ekström toimi ruotsalaisen Nationalsocialistika Blocketin johtajana sekä vapaaehtoisena talvisodassa. Hän asui myös pitkään Helsingissä, jossa hän kuoli 1954. Kalm taas toimi Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön aktiivina ja sotien jälkeen yhtenä suomalaisen homeopaattisen lääketieteen johtavista taitajista (hän oli käynyt opiskelemassa kyseistä tiedettä myös Kolmannessa valtakunnassa). Kalm oli hyvä esimerkki siitä, että kansallismielinen henkilö voi olla myös hyvin humaani ihminen; hän halusi lääkärintyöllään hyvittää sodissa tekemiään asioita (sotilaanahan Kalm miehineen tunnettiin armottomina taistelijoina). Hän kuoli vuonna 1981 lähes 92-vuotiaana.

Petsamon ensimmäistä retkeä johtanut Thorsten Renvall oli myös aktiivinen itsenäisyysaatteen kannattaja sekä luonnonsuojelun uranuurtaja Suomessa. Hän perusti Turun Eläinsuojeluyhdistyksen sekä toimi myös yhtenä Turun Sanomien perustajana. Renvall kuoli Turussa vuonna 1927.

Aunuksen retkellä syntyi myös monta legendaa. Jääkärivääpeli Antti Isotalo tunnettiin myöhemmin ”yhdeksän sodan veteraanina”, ja hänen urotöistään sävellettiin marssilaulu ”Vapaussoturin valloituslaulu”. Jatkosodan jälkeen hän ei ollut enää poliittisesti aktiivinen, luonnehtien itseään ”puolueettomaksi antikommunistiksi”. Isotalo kuoli vuonna 1964 Seinäjoella.

Gunnar von Hertzen ja Ragnar Nordström toimivat molemmat Lapuan liikkeen/IKL:n aktiiveina. Nordström myös oli avustamassa jatkosodan aikaan vapaaehtoisten SS-miesten värväyksessä Suomesta sekä karjalaisten lasten olojen parantamisessa Suomen miehittämillä alueilla. Sodan jälkeen hän oli aktiivinen aseenkätkennän organisaattorina. Nordström kuoli Loviisassa 1984. Von Hertzen toimi sotien aikaan kenttäsairaalan lääkärinä. Hän kuoli vuonna 1973.

Inkerin kansannousun johtaja Georg Elfvengren organisoi liittolaistensa kanssa antikommunistista toimintaa Neuvostoliittoon Kotimaan ja Vapauden Suojelun Kansanliiton nimissä. He yrittivät järjestää muun muassa komissaari Tšitšerinin salamurhaa Genevessä 1922, mutta tämä hanke epäonnistui. Elfvengren erosi liitosta seuraavana vuonna ja toimi liikemiehenä Helsingissä. Hänen myöhemmistä vaiheistaan ei tiedetä muuta kuin se, että tuntemattomasta syystä hän matkusti Neuvostoliittoon 1925, jolloin hänet vangittiin. Hänet teloitettiin vuonna 1927.

 

Lähteet:

Kemppi, Jarkko 2011: Isänmaan puolesta: Jääkäriliikkeen ja jääkärien historia.
Niinistö, Jussi 2005: Heimosotien historia 1918–1922.

 

Johannes Kaila

4 KOMMENTIT

  1. Kiitos PK:lle aivan mainiosta ja innoittavasta artikkelisarjasta! On selvää, miksei heimosotureista juuri kuule monikulttuurisessa Suomessa enää puhuttavan: heidän esimerkkinsä on saanut monet suomalaissielut syttymään kamppailuun oman kansan ja uuden itsenäisyyden puolesta.

  2. Gunnar von Hertzen oli myös kiivas kansallissosialisti joka oli mukana mm. Viitasaaren Isänmaalliset Kansalaiset -nimisessä järjestössä joka varoitti kommunismin, juutalaisten ja vapaamuurarien aiheuttamista vaaroista, 1930-luvun alussa hän oli eräs Kustannus Oy Vasaran perustajajäseniä, joka julkaisi esim. vuonna 1939 Martti Lutherin juutalaisvastaisen teoksen Juutalaisista ja heidän valheistaan. Myöhemmin vuonna 1939 hän oli mukana perustamassa Kustaa Vaasa -lehteä. Ja oli aktiivinen myös Siniristi-yhdistyksessä.

    Kaikki kunnia hienoille miehille!

  3. Mielenkiintoinen artikkeli jälleen kerran, kiitokset siitä!

    ”Aunuksen retkellä taas oli kaikki edellytykset onnistua. Paikallisten apu oli taattu näiden itse pyytäessä apua bolsevikkien terrorin alla. Sisällissota Suomessa oli ohi, ja pystyviä miehiä, jotka olivat saaneet kokemusta niin sisällissodan kuin Viron taisteluissa, pystyttiin lähettämään matkaan kunnollisella kalustolla.”

    Ihan totta kylläkin jos asiaa katsotaan lähinnä Suomen näkökulmasta. Kuitenkin 1921 maailmanpoliittisesti ei ollut enää yhtä hyvä hetki kuin vaikka 1919, koska puna-armeija oli jo lyönyt useita vastustajiaan ja saattoi siis keskittää joukkoja tarvittaessa uhatuille alueille. Tilanne olikin siis n. 3 000 miestä vastaan 20 000 ja puna-armeija varmaan olisi saanut lisää tarvittaessa. Suomen paras mahdollisuus olisi ollut ”seikkailupolitiikka”, valtiojohtoinen nopea sota silloin kun puna-armeija oli vielä sidottu monille eri rintamille ja näin oltaisiin voitu saada neuvoteltua rauha hyvillä ehdoilla oikeaan aikaan. Jälkiviisastelua, tiedän…

    Näkisin Suomella jatkuneen samantyylisen varovaisen ulkopoliittisen linjan vielä Jatkosodankin aikana. Historiaa luettuani olen tullut siihen päätelmään, ettei Jatkosotaa olisi voitu välttää ellei sitten olisi ajauduttu NL:n satelliitiksi, mutta silloinkin olisimme olleet vain toisella puolella. Saksaa taas kiinnosti Petsamon nikkeli-> resurssin saanti oli turvattava, Muurmannin rata ja Leningradin saarrostus (johon Suomen alueilta käsin olisi hyvä ryhtyä). Kun Suomeen tulivat ensimmäiset saksalaissotilaat otettiin askel, jonka jälkeen kääntymistä ei enää ollut.

    Saksaan kuitenkin sitouduttiin vain niin paljon kuin oli pakko sen sijaan, että oltaisiin tuettu jonkin strategisesti tärkeän päämäärän saavuttamista kuten Lenigradin tai Muurmannin radan valtausta. Suomen johto pyrki pitämään sillat avoimina eli kumpi puoli tahansa voittaisi, Suomelle ei kävisi liian huonosti. Suomi olisi voinut myös pelata asenteella Saksan voitto = Suomen voitto.

Comments are closed.