Hautaus siirtymäriittinä ja esi-isäkultti

Huomenna 5.11. vietetään pyhäinpäivää. Tämän kunniaksi julkaisemme artikkelin muinaissuomalaisista kuolemaan liittyvistä käsityksistä ja perinteistä.

Poltetut luut

“Jotta henkilöstä tulisi esi-isä, hänet tuli tuhota sekä henkisesti että fyysisesti. Kun joku kuolee, samalla hänen sosiaalinen persoonansa katoaa. Sen tilalla on ruumis, kalmo, joka nopeasti alkaa mätänemään, mikäli ruumista ei hävitetä hautauksen avulla. Kalmo voi olla myös pelottava yhteisön silmissä: se voi olla saastunut, ja siksi tiettyjä riittejä tarvitaan siirtämään ruumis yhdeltä tasolta toiselle. Yhteisön tulee auttaa ruumista tässä muutosprosessissa.

Arnold van Gennepin teoria siirtymäriiteistä (1909) seuraa tätä ajatuslinjaa. Kun henkilö kuolee, hänet erotetaan yhteisöstä ja sulautetaan kuolleiden esi-isien maailmaan. Tämän siirtymän tapahtumiseen ruumis tulee käsitellä oikealla tavalla hautausprosessin aikana. Täten ruumis on välivaiheessa, jossa edesmennyt henkilö ei ole elävä eikä vielä esi-isäkään. Tämä voidaan nähdä pelottavana tai vaarallisena vaiheena, ja jotta kaikki sujuisi oikein, tulee suorittaa hautausrituaaleja. Vain jos oikeat rituaalit suoritetaan, edesmennyt voi sulauta esi-isäksi. Tämä muutosprosessi tarkoittaa sitä, että edesmennyt syntyy uudelleen esi-isänä. Hän on siten saavuttanut uuden statuksen ja uuden identiteetin.” (Wikholm & Raninen 2006.)

Tyypillisessä rautakauden hautauksessa ruumiit ensin poltettiin eli kuolleen henkilön ruumis tuhottiin näkyvästi. Muutosprosessi oli näin myös käsin kosketeltavampi elämys; edesmennyt katoaa, tulee tunnistamattomaksi elävien silmissä ja liittyy esi-isien joukkoon.

Uuden aikakauden saapuessa – joka nykyään tunnetaan vaellusajan nimellä – uusi hautausmuoto ilmaantui Suomessa ja Virossa. Tätä hautausmuotoa kutsutaan polttokenttäkalmistoksi (engl. cremation cemetery under level ground, eesti madala kivistikuga põletusmatuste väli), ja sillä on kaksi tyypillistä tuntomerkkiä: huomaamattomuus maan pinnalla sekä yhteisöllisyys. Vaikka tämä hautaustapa oli yleinen esiroomalaisella rautakaudella Virossa, yhteisöllisyys oli suuri muutos suomalaisessa hautauskulttuurissa, sillä vain satunnaisia merkkejä yhteisöllisestä hautauksesta esiroomalaisen rautakauden (n. 500 eaa.−50 jaa.) Suomesta on löydetty.

Modernin arkeologian valossa on huomattu, että poltettujen luiden määrä näissä kalmistoissa on yleensä vähäinen. Näyttääkin siltä, että vain osa poltetusta ruumista päätyi hautausmaalle symbolisen maahanpanon kautta. Vaikka jotkut luista todennäköisesti jätettiin roviopaikalle, osa luista on voitu viedä muualle hautausmaan sijaan.

Raudan synty

Islantilaiset saagat mainitsevat, että merkittävä henkilö saatettiin joskus jaotella haudattavaksi eri paikoissa sijaitseviin hautakumpuihin hyvän viljelyonnen lisäämiseksi. Myös suomalaisessa kansanperinteessä luut voitiin viedä hautuumailta pelloille viljasatoa edistämään. Elonkorjuun jälkeen luut vietiin takaisin. Joidenkin hautausmaiden maaperästä on löydetty merkkejä, jotka on tulkittu rituaaliauraamisesta johtuviksi.

On olemassa myös toinen, uusiutumiseen perustuva teoria luiden käytöstä johtuen runsaista seppätoiminnan merkeistä polttokalmistojen välittömässä läheisyydessä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Polttokalmistoja pidettiin luultavasti voimallisina paikkoina, joista sepät ottivat hyödyn irti. Tulen, polttohautauksen ja sepän kuumentaman raudan välillä on vahva symbolinen yhteys, ja raudan muokkaus on mahdollisesti nähty syntymisprosessina, jossa metalli kehittää yhteisöllisiä tai inhimillisiä ominaispiirteitä initiaatio- ja rituaalitekniikan kautta. Myös Kalevalan runo kertoo raudan synnystä.

Teräksen – tai hiilipitoisen raudan – teossa oli tärkeää, että oikea määrä hiiltä karkaistiin rautaan hyvien ominaisuuksien takaamiseksi. Ammattitaitoiset sepät luultavasti tiesivät tämän pitäen samalla tekniikkansa salassa muilta. Käytettäessä luuhiillosta katalyyttinä hiilloksen hiiliatomit liittyvät raudan pintaan helpommin.

Karkaisuprosessi, jossa hiiltä lisätään raakarautaan, on osa raudanjalostusta, jolla saadaan raudasta kestävämpää. Esikristilliset pohjoiseurooppalaiset eivät kuitenkaan erottaneet toimintoja, ajatuksia ja tekniikoita; ne kaikki yhdistyivät kosmologiaan ja ne tuotiin ilmi rituaaleissa, jotka toivat tarkoituksen olemassa olevalle maailmalle.

Noin 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua sepän rooli muuttui, mikä antoi hänelle mystisen statuksen eurooppalaisessa kansanperinteessä. Tätä kesti vuoden 1500 paikkeille. Suomen kansalliseepos Kalevalassa sankari Ilmarinen – joka on myös seppä – on puolijumalan kaltainen. Sepän mystifiointi esiintyy myös Viron Kalevipoeg-kansalliseepoksessa, jossa tarinan sankari matkustaa Suomeen hankkiakseen voimallisen miekan. Rituaali, jossa seppä takoo aseita kuolleiden esi-isien luista, pystyi tekemään sepän ja hänen tuotteidensa roolin vielä mystisemmäksi – ja arvokkaammaksi esikristillisessä yhteisössä.

Yhteisöllisestä hautauksesta yksilölliseen

“Hautaustapojen muuttaminen polttohautauksesta ruumiin hautaamiseen on valtava ideologinen loikkaus. Se on merkki muutoksesta uskomuksesta tuonpuoleisesta. Tämän on täytynyt myös vaikuttaa käsityksiin ruumiista ja sielusta. Tuliko ruumiista jollakin tavalla pelottava? Tarvittiinko erityisiä suojaavia rituaaleja? Kuinka esi-isien yhteisö näki tämän uuden hautaustavan? Hyväksyivätkö he sen?” (Wikholm & Raninen 2006.)

Yhteisöllinen hautaus fuusioitui yksilöllisiin hautauksiin 500–600-luvun paikkeilla, mikä on jotain, joka ilmenee pääasiassa suomalaisissa polttokenttäkalmistoissa. Tämä tapa katoaa uudelleen 800-luvulla, kunnes yksilölliset hautaamiset ilmestyvät uudelleen myöhemmällä viikinkiajalla. Yksilöllisyys tässä tapauksessa voidaan nähdä metalliesiintymien keskittyminä hautauspaikoilla. Hautauskäytännöissä oli toisin sanoen samanaikaisesti vallalla kaksoisrituaalit: luita siroteltiin ympäriinsä yhteisölliseen hautausmaahan, ja samalle hautausmaalle tehtiin yksilöllisiä hautauksia. Tämä nostaa esiin kysymyksen siitä, kuinka yhteisö näki yksilöllisyyden, sielun ja esi-isällisen olemassaolon.

Se, että yksilöllisiä hautauksia tehtiin vanhempiin polttokalmistoihin, ehdottaa sitä, että esi-isäkultissa ja sitä ympäröivissä uskomuksissa säilyi jatkuvuus, vaikka rituaalit muuttuivat. Käsitystä yksilöllisyydestä hautojen osalta voi vain spekuloida, ja ehkäpä tärkein asia oli vain rituaali kuolleen henkilön sulauttamiseksi yhteisölliseen hautapaikkaan, mikä antaisi kuolleelle oikeuden jakaa esi-isien yhteisöllinen menneisyys. Toisin sanoen itse hautapaikalla on merkitystä. Ehkä vain tietyt henkilöt haudattiin yksilöllisesti polttokalmistoihin, sillä löydettyjen hautojen määrä näillä hautausmailla ei ole kovin suuri. Yksilölliset hautaukset olivat kenties myös merkki uusien ominaisuuksien ilmentymisestä materiaalisessa kulttuurissa, statukseen liittyvässä erilaistumisessa sekä sieluun ja esi-isien olemassaoloon liittyvässä dualismissa.

Tiivisteessä käytettyjä lähteitä:

Wikholm, A. & Raninen, S. 2006. The broken people: deconstruction of personhood in Iron Age Finland. Estonian Journal of Archaeology, 2006, 10:2, s. 150–166.
Gansum, T. 2004. Role the bones – from iron to steel. Norwegian Archaeological Review, 37:1, s. 41–57.

V. K.