Tunnettu kirjailija ja runoilija Harald Bergstedt oli kauan tanskalaisten sosiaalidemokraattien kulttuurikasvo, kunnes hänen aiempi käsityksensä kansallissosialismista alkoi 1940-luvun alussa muuttua. Lopulta hän siirtyi pois sosiaalidemokraattien leiristä kansallissosialisteihin.
Harald Alfred Petersen Bergstedt syntyi Tanskan Køgessä 10. elokuuta 1877 suntio Hans Petersenin ja hänen vaimonsa Maria Bergstedtin pojaksi. Vuonna 1908 Petersen otti käyttöön äitinsä sukunimen.
Vuosien 1908 ja 1909 vaihteessa Bergstedt sai opettajan töitä Skagenista, ja sieltä hän löysi myös ensimmäisen vaimonsa Christiane Iversenin. Iversen työskenteli opettajana samassa koulussa kuin Bergstedt. Bergstedt liittyi samoihin aikoihin mukaan raittiusliikkeeseen ja äärivasemmistolaiseen Det Radikale Venstre -puolueeseen.
Vuonna 1913 Bergstedt ja Iversen saivat ensimmäisen lapsensa, mutta Iversen ei koskaan toipunut synnytyksestä ja kuoli vuonna 1919 tuberkuloosiin ollessaan 44-vuotias. Bergstedtillä oli jo ennen avioliittoaan Iversenin kanssa yksi lapsi toisen naisen kanssa. Noihin aikoihin ilmestyivät Bergstedtin ensimmäiset kirjat Sange fra Provinsen osat 1 (1913) ja 2 (1915) sekä Hans og Else 1916.
Iversenin kuoleman jälkeen Bergstedtillä oli suhde nuoren palvelustytön Helga Hansenin kanssa. Hänen kanssaan Bergstedt myös meni kihloihin syntymäpäivänään 1919 ja avioitui 7. marraskuuta (Hansenin syntymäpäivänä). Tämä avioliitto kesti Bergstedtin kuolemaan saakka, mutta oli lapseton.
“Ihmiset ovat omien sanojensa mukaan koko elämäni ajan nähneet minut rehellisenä, rohkeana ja lahjomattomana. En näin seitsemänkymppisenä ole todellakaan tekemässä täyskäännöstä ja muutu täydeksi paskiaiseksi.”
Näin Bergstedt vastasi tuomioistuimelle toisen maailmansodan jälkeen, jolloin vuonna 1947 hänet oli määrä tuomita sodanaikaisesta toiminnastaan kansallissosialistien hyväksi. Bergstedt oli yksi johtavista tanskalaisista kirjailijapersoonista, jotka tulivat muuttamaan poliittista kurssiaan kohti kansallissosialismia, kuten myös muiden muassa Harald Tandrup, Svend Fleuron ja Svend Borberg. Bergstedtin kuolematonta laulua “Solen er så rød, mor og Jeg ved en lærkerede” oli kiellettyä laulaa aina vuoteen 1963 asti, jolloin se kantautui jälleen ajan lasten korviin. Bergstedt oli niiden 17 kuolemattoman kirjailijan listalla, joita lukijat äänestivät vuonna 1928.
Bergstedt oli paitsi kirjailija, myös toimittaja vasemmistolaisessa Vendsyssel Venstreblad -lehdessä vuoteen 1919 asti. Näiden töiden ohella Bergstedt oli luennoitsija ja kansanpuhuja. Raittiusliikkeessä Bergstedt toimi usein puhujana, ja kollegat ja ystävät ihailivat hänen työtään ja sitoutuneisuuttaan.
Vuonna 1927 Bergstedt muutti Kööpenhaminaan. Siellä hän siirtyi sosiaalidemokraattisen puolueen jäseneksi, ja Social-Demokraten-lehti palkkasi hänet. Kyseisen lehden sunnuntainumeroihin Bergstedt kirjoitti “Søndagens Tekst” -nimistä kolumnia.
Bergstedtille tuli pian erimielisyyksiä johtavien sosiaalidemokraattien Thorvald Stauningin ja Karl Kristian Steincken kanssa siitä, mikä oli työväenkulttuuria ja mikä ei. Bergstedt kannatti kansanomaisempaa työväenkulttuuria, joka kehittyisi itsenäisesti sosiaalidemokratian raameissa. Hän ei halunnut ottaa siihen mukaan “porvarillisia” (amerikkalaisia) arvoja ja “korkeakulttuuria”, jota alkoi esiintyä yhä enemmän elokuvissa ja radiossa. Bergstedt puolsi yksinkertaista kulttuuria, joka perustui lauluihin, solidaarisuuteen ja yhteisöön, amatööriteattereihin ja yhteisiin matkoihin hiekkarannoille.
Bergstedt oli aktiivinen sosiaalidemokraattien nuorisojärjestössä ja perusti laulukuoron ja teatteriryhmän. Riidat K. K. Steincken kanssa johtivat lopulta siihen, että hänet irtisanottiin sunnuntaikolumnin kirjoittajan töistä, ja hän alkoi sen sijasta työskennellä radiossa. Johtavat sosiaalidemokraatit odottivat nyt vain tekosyytä erottaa Bergstedt kokonaan puolueesta. Tämä mahdollisuus heille avautui, kun Social-Demokraten-lehden piti julkaista kolme artikkelia kesäkuussa 1941 Bergstedtin sovittelumatkasta Saksaan.
Kyseisen matkan sosiaalidemokraattisen puolueen luottamushenkilöille järjesti Tanskan Saksan-suurlähetystön tiedottaja tri Gustav Meissner. Matka kulki itäisen Saksan läpi Berliiniin. Bergstedtille myönnettiin pääsy työleirille Gdyniassa. Hän kävi keskusteluita Breslaussa paikallisen kansallissosialistin kanssa (tämä mies teki hyvin syvän vaikutuksen Bergstedtiin), ja hän sai myös aikaa tutustua puoli vuotta kestäneeseen nuorten saksalaisten suorittamaan työpalvelukseen.
4. marraskuuta 1942 Bergstedtillä tuli lopullinen välirikko sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa, jolloin hänen viimeinen kirjoituksensa Social-Demokraten-lehteen odotti julkaisua. Lähes heti tuon päivän jälkeen Bergstedt aloitti uuden työnsä kansallissosialistisessa Fædrelandet-lehdessä. Lehden etusivulla uusi toimittaja toivotettiin tervetulleeksi seuraavin sanoin: “Toimitus alleviivaa, ettei Harald Bergstedt ole irtaantunut sosiaalidemokraateista ja että hän on edelleen sosialisti. Hän kuitenkin tunnustaa vilpittömästi ja rehellisesti uskovansa nyt uuteen ja parempaan Eurooppaan eikä siihen, joka on parhaillaan syöksymässä syvään kuiluun.” Bergstedtistä tuli DNSAP:n jäsen 10. joulukuuta 1942.
“Aikani Fædrelandet-lehdessä kuuluu elämäni onnellisimpiin hetkiin. Se on aikaa, joka on täynnä valoisia ja iloisia muistoja siitä huolimatta, että maailma oli tuona aikana mennyt aivan hulluksi. Minulla ei ole koskaan ollut niin suurta vapauden tunnetta kuin tuona aikana. Tien raivaaminen pysähtyneiden mielipiteiden joukossa ja kansan herättäminen ajattelemaan on aina ollut minulle ilo.”
Bergstedt jatkoi Fædrelandetin radiokriitikkona työskentelyään, mutta hänellä oli paperilehdessä oma palstansa, “Brevhjørnet”. Palstalla Bergstedt vastasi DNSAP:n jäsenten kysymyksiin. Tammikuussa 1943 alettiin painaa lehteä Et liv i Folket – en uhelbredelig socialists erindringer, joka ilmestyi päivittäin osana Fædrelandetia. Bergstedt pysyi lehden toimituksessa mukana 5. toukokuuta 1945 asti. Hän kirjoitti myös lukuisiin muihin kansallissosialistisiin lehtiin, kuten DNSAP:n Månedsbreveen, Akademisk Aktioniin ja Globusiin.
Bergstedt otti kantaa juutalaiskysymykseen uransa aikana yhden ainoan kerran, kronikassa vuodelta 1942: “Kun muurahaiset asettuvat maantielle ja rakentavat siihen pesän, niiden elämästä tulee tragediaa. Näin juutalaisetkin toimivat. Heidän elämästään todella tuli maailmanhistoriallista tragediaa”. Bergstedt kirjoitti itselleen Adolf Hitlerille muutaman runon. Nämä julkaistiin DNSAP:n Månedsbreve-lehdessä kesäkuussa 1943.
Bergstedt ei ollut yhtenäisen Pohjolan kannattaja. Hän oli sitä mieltä, että tulevaisuus kuuluu “joko venäläiselle tai saksalaiselle sosialismille”. Sodan jälkeen järjestetyissä oikeudenkäynneissä Kööpenhaminan käräjäoikeus tuomitsi Bergstedtin kahdeksi vuodeksi vankilaan työstään Fædrelandetissa ja viideksi vuodeksi “yleisen luottamuksen puutteesta”. Tuomio astui voimaan 19. maaliskuuta 1946 ja se tuli myöhemmin merkitsemään myös mahdollista äänioikeuden menettämistä sekä estettä perustaa oma yritys, päästä töihin valtiolle, lääkäriksi, asianajajaksi jne. 27. maaliskuuta 1947 menneinä aikoina kuolemattomaksi kutsuttu kirjailija erotettiin myös Tanskan kirjailijayhdistyksestä.
Bergstedt istui tuomionsa, ja hänet vapautettiin 11. syyskuuta 1947. Hän julkaisi lukuisia kirjoja kokemuksistaan vankeusaikana: Sange fra Gitteret (1948), Tolv breve om besættelsestiden (1952) ja Feberen falder (1954). Lisäksi hän julkaisi kuukausittain Folkets Røst -aikakauslehteä ja kirjoitti artikkeleita Revision-lehteen. Revision oli lehti, johon kirjoittivat ja jota julkaisivat kansallissosialistien kanssa yhteistyötä tehneet “maanpetturit”. Sen tarkoitus oli saada vapaiksi ja kunnioittaa sodanjälkeisen tuomioistuimen tuomitsemia poliittisia vankeja.
Bergstedt piti kuolemaansa asti kiinni kannastaan, jonka mukaan hän oli toiminut Tanskan hallituksen linjassa saksalaisesta miehittäjävallasta. Hän katsoi myös olevansa tunnettujen sosiaalidemokraattisten poliitikkojen kitkerän asenteen uhri. Bergstedt kuoli 21. heinäkuuta 1965 88 vuoden iässä.
Entisten “ystäviensä” julkaisemassa Aktuelt-lehdessä (entisessä Social-Demokratenissa) oli muistokirjoitus, jossa luki: “Hänen laulunsa sanat kantautuvat yhä korviimme: ‘Kuule, nyt laulavat tähdet, ne hyräilevät minut rauhaan.'” Sosiaalidemokraatit eivät koskaan antaneet Bergstedtille anteeksi tämän loikkausta kansallissosialisteihin, mutta he eivät kuitenkaan voineet sivuuttaa Bergstedtiä yhtenä kulttuuripersoonistaan. Hän ei kuitenkaan olisi voinut toimia toisin, sillä hän eli elämäänsä aina täysillä.
Alla lastenlaulu “Solen er så rød, mor”. Teksti Harald Bergstedt.
Mielenkiintoinen tarina miehestä, joka kääntyi oikeaan aatteeseen!
‘” Sosiaalidemokraatit eivät koskaan antaneet Bergstedtille anteeksi tämän loikkausta kansallissosialisteihin…”
Sosiaalidemokraatit eivät koskaan anna mitään anteeksi. Mutta sitä enemmän he vaativat sitä toisilta.
Erittäin mielenkiintoinen kirjoitus pohjoismaisesta histloriasta ja eräästä merkittävästä persoonallisuudesta ja henkilöstä, joka eli WWII vaikeina aikoina pienessä maassa, joka taiteli saksalaisen miehittäjän ja kärsimättömien sekä ymmärtämättömien Länsi Liittoutuneiden puristuksessa pyrkien pärjäämään noina aikoina mahdollisimman kansanvaltaisesti ja kuitenkin langat omissa käsissä pitämiseksi.
Harald Alfred Petersen Bergstedt tunnetaan varmasti Tanskassa, mutta Suomessa tuo on ainakin minulle jäänyt tuntemattomuuden varjoon. Tietenkin kuuluminen kansallissosialisteihin sodan hävinneen Saksan kanssa sinetöi hänen kohtalonsa “epähenkilönä”, joita Neuvostoliitossa “kasvoi kuin sieniä sateella”, kulloisenkin johtavan kommunistisen suuntauksen vallitessa. WWII jälkeinen voittaja valtojen ja juutalisten aivopesu sodan aikasesta Saksasta on yksipuolista ja ainoastaan tuomitsevaa. Kuitenkin monoliittinen perustotuus on, että “Mitallilla on aina kaksi puolta.” Ja ymmärrettävästi siitä “toisesta” puolesta onkin oltu hipi hiljaa.
Tärkeä kappale unohdettua kansallissosialistihistoriaa. Liekö nykydemareista vastaavaan itsetutkiskeluun?
Tämä kappale;
“Bergstedtille tuli pian erimielisyyksiä johtavien sosiaalidemokraattien Thorvald Stauningin ja Karl Kristian Steincken kanssa siitä, mikä oli työväenkulttuuria ja mikä ei. Bergstedt kannatti kansanomaisempaa työväenkulttuuria, joka kehittyisi itsenäisesti sosiaalidemokratian raameissa. Hän ei halunnut ottaa siihen mukaan ”porvarillisia” (amerikkalaisia) arvoja ja ”korkeakulttuuria”, jota alkoi esiintyä yhä enemmän elokuvissa ja radiossa. Bergstedt puolsi yksinkertaista kulttuuria, joka perustui lauluihin, solidaarisuuteen ja yhteisöön, amatööriteattereihin ja yhteisiin matkoihin hiekkarannoille.”
…on mielestäni hieman ongelmallinen. En usko että välirikkona on ollut ainoastaan kulttuuritarjontaan liittyvät erimielisyydet noin kuin tuossa on esitetty. Korkeakulttuuri, jos sillä tarkoitetaan vaikka klassista musiikkia, ei ole mitenkään poissulkeva noiden “yksinkertaisten” ajan vietteiden kanssa. Jos tarkoituksena on kehittää “rotua”, niin miksi mennä siitä missä rima on matalin? Eräs tunnettu kapellimestari on sanonut(en muista nyt nimeä), että jos ihmiset aloittaisivat päivänsä kuuntelemalla Mozartia 15 minuutin ajan, maailma olisi paljon parempi paikka olla ja elää.
Ja eikös kansallissosialismin ajatus olekin juuri hälventää “työväenluokan” ja työnantaja luokan eroja yhden kansallisuuden alla? Miksi siis pitää “työväenluokka” älyllisesti alhaisten haasteiden parissa kun voi tarjota ylevöittävääkin viihdettä? Muutenhan ajatus jostain valio rodusta on naurettava, kun monet Itä-Aasialaisetkin kuuntelevat klassista ja käyvät klassisilla piano ja viulu tunneilla jo pienestä pitäen. Osoittavat siis rodullisen ylivertaisuuden piirteitä. Miksi siis kasvattaa valkoisista yksinkertaisia lied laulajia ja rannalla melskaajia? Eikö työväenluokan äly ja kyky muka riitä parempaan? Tai eikö sinne suuntaan pitäisi edes kannustaa kasvatuksessa? Hitleriltäkin jäi sinfonian sävellys kesken nuoruuden Wienin vuosina.
Tuo lastenlaulu on kyllä kaunis, ei siinä mitään.
Comments are closed.