Flaamilainen kansallissosialisti pohjoismaisin sukujuurin

Pohjoismaalaisesta alkuperästään huolimatta Bert Eriksson jäi täysin tuntemattomaksi pohjoismaalaisille. Hän oli Belgiassa tunnettu ja kunnioitettu kansallissosialisti.

Armand Albert “Bert” Eriksson syntyi Antwerpenissä, flaamilaisessa osassa Belgiaa, 30. päivä kesäkuuta vuonna 1931. Hänen isänsä oli ruotsinsuomalainen Ahvenanmaalta ja hänen äitinsä oli flaamilainen. Sodan aikana hän liittyi flaamilaiseen Hitlerjugend-järjestöön. Kerrotaan, että Eriksson tuli 13-vuotiaana kotonaan aseistettujen miesten pidättämäksi Hitlerjugend-jäsenyytensä vuoksi. Tämä tapahtui vuonna 1945, jolloin tuhansia vangittiin ja pahoinpideltiin kyseisen jäsenyyden takia. Eriksson vietiin vankina rakennukseen, jossa hänet pakotettiin todistamaan, kuinka muita saksalaisten kanssa yhteistyössä olleita ihmisiä pahoinpideltiin ja häpäistiin vihamielisen joukon huutaessa jatkuvasti ympärillä.

Bert Eriksson ei kuitenkaan muuttanut mielipiteitään tämän kokemuksen jälkeen. Hänestä tuli sen sijaan radikaali kansallissosialisti, ja jo teini-iässä hän toimi aktiivisesti sen ajan kaikkien ajankohtaisimpien asioiden ja kysymysten parissa. Poliittiset taistelut ja mielenosoitukset olivat hyvin tunnusomaisia 40-luvun loppupuolelle. Niiden tavoitteena oli saada armahdus lukuisille vangituille kansallissosialisteille ja muille, jotka olivat olleet yhteistyössä saksalaisten kanssa.

Vuonna 1950 Eriksson aloitti palveluksensa kommandosotilaana belgialaisessa armeijassa, minkä myötä hänet lähetettiin Koreaan. Hän palasi takaisin sodasta vuonna 1954 ja liittyi tuolloin Vlaamse Militanten Organisatie -järjestöön (VMO), joka oli flaamilainen kansallismielinen ryhmä ja jonka Bob Maes perusti jo vuonna 1949.

Aluksi militantit VMO-jäsenet palvelivat enimmäkseen turvallisuusjoukkoina flaamilaiselle puolueelle Volksunielle (VU). Asteittain puolue kuitenkin sopeutui yhä enemmän järjestelmään eikä halunnut enää tunnistautua radikaalimpien VMO-aktivistien kanssa. 70-luvulla puolueen ollessa suurimmillaan puolueen johtaja sokeutui valtamenestyksessään ja irtautui täysin alkuperästään ja kansallissosialismista. Tämä aiheutti sen, että puolueen kansallismieliset kannattajat jättivät puolueen ja perustivat oman puolueen nimeltä Vlaams Blok, josta pian tuli suurempi puolue kuin Volksunie. Volksunie menetti kannatustaan ja puolueen toiminta päättyi lopulta kokonaan.

Bert Erikssonille oli itsestään selvää pysyä poissa tällaisesta kompromissipolitiikasta. VMO:n johtaja Bob Maes teki samanaikaisesti uraa poliitikkona yhä liberaalimmassa Volksunie-puolueessa ja katsoi aiheelliseksi hajottaa VMO:n vuonna 1971. Tällöin Bert Eriksson päätti toimia ja hän loi yhdessä muiden jäsenten kanssa uuden VMO:n. Eriksson ei ollut tietoinen siitä, kuinka monta jäsentä VMO:ssa oli aiemmin ollut ja kuinka he näkivät tilanteen. Erikssonilla ei ollut varoja käytettävissään ja hän joutui aloittamaan aivan alusta. Hän aloitti ottamalla yhteyttä entisiin VMO:n jäseniin eri puolilla Flanderia.

Eriksson kutsui entiset jäsenet vuosittaiseen IJzerbedevaartiin, joka pidetään Diksmuidessa. Tapahtuma järjestetään ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden flaamilaisten sotilaiden muistoksi, mutta se on myös manifesti flaamilaisten tahdosta itsenäistyä. Eriksson oli toivonut tapaavansa 50 jäsentä, mutta paikalle tulikin jopa 80 henkilöä, kaikki pukeutuneina univormuihin. Organisaatio tuli kasvamaan tästä ydinjoukosta. Siitä tuli perusta uudelle VMO:lle, jonka nimeksi annettiin Vlaamse Militanten Organisatien sijaan Vlaamse Militanten Orde. Odal-riimusta tuli organisaation uusi symboli. VMO tuli vuosien aikana tunnetuksi lukuisista sotilaallisista toimista.

Vuonna 1973 julkaistiin paljon kirjoituksia siitä, miten Eriksson matkusti VMO-tovereidensa kanssa Itävaltaan ja kaivoi esiin Cyriel Verschaeven jäännökset tuodakseen hänet kotiin Flanderiin ja voidakseen antaa hänelle leposijan Alveringemistä. (Verschaeven katsotaan olleen flaamilaisen kansallismielisyyden hengellinen johtaja, joka tuomittiin kuolemaan poissa ollessaan ja joka kuoli pakomatkallaan Itävallassa vuonna 1949.) Jotkin hieman taantumukselliset kansallismieliset näkivät tämän haudan häpäisynä, kun taas osa oli sitä mieltä, että he toimivat aivan oikein ja toteuttivat tällä toimellaan Verschaeven oman toiveen tulla haudatuksi Flanderiin. Bert Eriksson kirjoitti tästä tapahtumasta myöhemmin kirjan, jonka nimeksi tuli Operation Breviary.

Erikssonin toteuttaessa vastaavan teon kansallismielisen Staf de Clercqin jäännösten osalta hänestä tuli hyvin suosittu. De Clercq, joka kuoli vuonna 1942, oli alun perin ollut haudattuna Kesterheiden mausoleumissa. “Vapautuksen” jälkeen vuonna 1945 “demokraatit” nostivat hänen ruumiinsa ylös haudasta ja häpäisivät hänet julkisesti ja sylkivät päälle. Myöhemmin hänet haudattiin merkitsemättömään hautaan Leerbekiin.

Erään taistelun jälkeen, jossa satoja jäseniä pidätettiin, aloitettiin oikeustoimet VMO:ta ja Erikssonia vastaan. Bert Erikssonia syytettiin vuonna 1981 puolisotilaallisten joukkojen johtamisesta ja hänet tuomittiin vuoden vankeusrangaistukseen. Muut jäsenet tuomittiin yhteensä 25 vuoden vankeusrangaistukseen ja VMO:n toiminta järjestönä kiellettiin tämän jälkeen.

Bert Eriksson piti Antwerpenissä monta vuotta kansallismielistä kahvilaa nimetä Café Odal. Kahvilasta tuli jälkikäteen suosittu kohtaamispaikka kansallissosialisteille ja muille kansallismielisille, ei ainoastaan Flanderissa asuville vaan myös muiden maiden kansalaisille.

Elämänsä loppupuolella Bert Eriksson muutti Antwerpenistä Westdorpen kylään Alankomaihin. Hän kuoli siellä 73 vuoden ikäisenä vuonna 2005.

Nordfront.se