Koti Artikkelit Erittely ja yhteys

Erittely ja yhteys

1

Julkaisemme käännöksen alkujaan Die Standarte -julkaisussa syyskuun 13. päivä 1925 ilmestyneestä Ernst Jüngerin artikkelista “Erittely ja yhteys”.

”Rintamasotilasta” ei tule ymmärtää pelkästään sellaisenaan. Sen sijaan sotilaan olemus tulisi ymmärtää tietoisena toimintana, eli tietynlaisena luonteenpiirteenä, jonka yksityiskohtien määrittelemiseen emme vielä ryhdy. Kun käsittelemme liikettä, joka äänekkäästi julistaa olemassaolonsa, meidän täytyy kyetä myös erittelemään sen piirteitä. Kyseisen liikkeen luonne ei suvaitse siivellä matkustajia, mikä tekee siitä ylivoimaisen verrattuna jokaiseen puolueeseen.

Liikkeen ylivoimaisuutta ei määritä sen saamat äänet vaan sen sisäinen voima. Siivellä matkustajat hidastavat toimintaa ja pelkäävät taistelua, mutta hakeutuvat aina takaisin onnistumisten houkuttelemina. Völkische Bewegung oli tietoinen tästä kukoistuksensa aikana, mutta unohdettuaan sen alkoi välitön sisäinen kriisi.

Tehokkain erittely, jonka liike voi tehdä perustuen olemukseensa, on kaikkien ulottuvilla olevien hengellisten ja maallisten voimien yhdistäminen. Veteen vedetyt viivat luovat liikkeen tuhoutumisen uhan, kun taas sen vastakohta voi johtaa vahvuuksien menettämiseen. Me olemme taipuvaisia liioiteltuun yksilöllisyyteen, ja kuka tahansa, joka tuntee olonsa kotoisaksi kansallismielisessä leirissä (eritoten nuoriso) tietää tämän: Intohimo korostaa tiettyjä piirteitä, jotka johtavat täysin perusteettomiin jakaumiin. Nämä piirteet perustuvat pinnallisiin näkemyksiin. Keskinäisin asia on se, mikä meitä jakaa eikä se, mikä yhdistää. Yhdistyminen johtaa välittömään sekasortoon, jaaritteluun, itsekurin puutteeseen, johtajaan kohdistuvaan mustasukkaisuuteen sekä jakautumisten muodostumiseen. Kuka tahansa Völkische Bewegungin tapaamisissa käynyt tietää tämän.

Luonnollisesti on tärkeää eritellä, mutta yhtä tärkeää on myös luoda tilaa sekä poistaa jakaumia niiden muodostuessa. Erittely tarkoittaa kamppailun perustan valitsemista, ja sen perustan tulee olla laaja sekä kiinteä. Nyt kun olemme määritelleet rintamasotilaan, selviää, että on kyettävä määräämään rintamasotilaan toiminnassa mukana toimivat tahot. Voi sanoa, että kun tahot valitaan oikein, liikkeellä tulee olemaan hallussaan kykyjä, joita harvoin historiassa kohdataan. Joka tapauksessa, on vielä käytännön kysymyksiä selvitettävänä.

Ensinnäkin; me puhumme nyt eroavaisuuksista nuorten ja vanhojen välillä. Nämä erot ovat antaneet tilaa riitelylle ja liioitelluille kannanotoille. On ollut molemminpuolisia väitteitä teennäisyydestä, ajan hengen ymmärtämisen puutteesta jne. Vastahakoisuus nuorten ja vanhojen rintamasotilaiden välillä on myönnettävästi harmillinen, sen huomioimatta jättäminen olisi vahingollista. Mutta meillä on oikeus siihen. Tämä vastahakoisuus juontaa juurensa sotaan, jossa sotilaat epäilivät päällystöään, tai niin kuin juoksuhaudoissa heitä kutsuttiin: ”vihreiksi kaavuiksi”. Tämä epäluulo elää ja hengittää vielä tänä päivänä. Jokaisen on vain muistettava, että sotilas käyttää ylpeänä sanaa ”rintama”, joten on kohtuullista olettaa, ettei rintamamiehen liike voi juontua muualta kuin ”rintamalta” itsestään.

Tämän ongelman voi ratkaista helposti. Jokaisella aatelisen tai talonomistajan liitolla on tarkat vaatimukset jäsenyyteen. Saman voi toteuttaa rintamamiesten liikkeessä. Meidän on ymmärrettävä se, että ero päällystön komentajan ja määrittelemämme rintamamiehen välillä on mitätön. Tavallisimmat vastalauseet tälle kiteytyvät siihen, että vain rintamalla sotineet miehet altistuivat kuolettavalle vaaralle – että vain he suorittivat suurimman uhrauksen ja siten yksinomaan kantavat sisällään suuren sodan hengen.

Tämä kaikki on totta. Liike, jonka perustana on idea henkilökohtaisesta uhrauksesta, seisoo tukevalla pohjalla. Tietenkin kuva yksinäisestä sotilaasta, miehestä teräksisessä kypärässä, tuntemattomasta sotilaasta joka kantoi kuvailemattoman taakan harteillansa, tulee olla se ideaali, joka tähtenä johtaa liikettä.

Jättäkäämme kuitenkin pienet yksityiskohdat omaan arvoonsa. Sotaa käytiin syvällä sisimmässä, ja armeijat olivat kuin voimakenttiä, jotka houkuttivat kaikki itseensä. Vaikka hienostunut sotakoneisto ei suonut kaikille osaa täyttää velvollisuuttaan eturintamalla, se ei merkitse mitään. Olisi todella typerää verrata viivoittimella aseiden kantavuutta taistelukentällä.

Toinen ongelma on se, että rintamamiehen liike on todettavasti nuorison liike. Ei välttämättä iältään nuoren, vaan “nuoren” suhteesta tähän aikakauteen, ja tahtoon hyödyntää kykyjään niiden tavoitteiden luomiseen, jotka erityisesti ovat merkittäviä juuri tälle aikakaudelle. Ilmiselvästi nämä luonteenpiirteet eivät ole niiden miesten, jotka sodan ensimmäisenä päivänä vahvalla vakaumuksella suorittivat kaikki käskynsä, vaan heidän, jotka muovautuivat näiden hälyttävien sotavuosien aikana. Jääräpäisesti menneeseen takertuminen tänä päivänä on ymmärrettävää, mutta toimii esteenä liikkeen tarkoitukselle. Menneisyydessä eläminen vastakohtana nykyaikaan tarttumiseen sekä sen kehittämiseen tarkoittaa itsensä tuomitsemisesta hyödyttömyyteen. On viitattava Hindenburgiin tullakseen vakuuttuneeksi siitä, miten aiemmin mainittu hengellinen ilmapiiri ei ole riippuvainen omasta elämän pituudesta.

Vanhuksille, jotka pysyivät nuorina, on meillä rivit aina avoimina.

Siirtykäämme eteenpäin. Upseerien vastaanottaminen rintamamiesten liikkeeseen on erittäin tärkeää, jos sotilaiden tausta löytyy asevelvollisuudesta. Liikkeen täytyy kerätä arvokkaat johtajansa taisteluja kokeneista upseereista. Todistamamme suurien liikkeiden epäonnistumiset ovat kummallisia ottaen huomioon ne pienet resurssit, joita niiden muodostamiseen käytettiin. Mitä tulee kommunisteihin, sen voi selittää täydellisellä luonnollisten johtajien puutteella (pikemminkin taktiikasta puhuen kuin strategiasta).

Kuitenkin, kun päättäjät ovat erkaantuneet väkijoukosta, tai kun järkevät ja sanallisesti taitavat yksinkertaisesti projisoivat joukkoihin ohjelmaansa, muodostuu puute todellisesta veriyhteydestä. Täysi pula johtajista, jotka muodostavat aatteelle välineet toimia. Rintamamiesten liikkeen suuri etu on se, ettei sillä ole pulaa pätevistä johtajista. Tämä johtuu siitä, että liikkeellä on valtava määrä sodan haasteita kokeneita miehiä, jotka ovat jo ehtineet tottua muuhunkin kuin sotilaallisiin ympäristöihin. Näin meiltä löytyy myös toinen valttikortti muodostaaksemme suuren idean johtajasta, ja oikea mies löytää pikaisesti syyn toimintaan.

Vanhat upseerit ovat todistaneet kykynsä sopeutua ympäristöönsä ja itsensä uhraamiseen. Välittömästi katastrofin jälkeen he näyttivät halukkuutensa luopua kaikista aikaisemmista oikeutuksistaan ja he osallistuivat kansalliseen jälleenrakentamiseen pelkissä sotilaan vaatteissa. Todellinen uusi henki oli valloillaan vuoden 1919 vapaaehtoisten joukkojen upseerien riveissä, kun sosialistit suorittivat ihmiskokeitaan ympäri maata. He suorittivat todellista sosialismia eivätkä sekasortoa, joka tuolloin kaduilla vallitsi. Jos ”kansan valitsemat” onnistuivat pitämään uudet valtaistuimensa, silloin se oli vain ja ainoastaan niiden miesten ansiota, jotka pistivät bolsevismille lopun – odottamatta mitään korvausta.

Tämä uusi henki tulee säilyttää rintamamiesten liikkeessä. Upseeri suo palvelunsa valtiolle velvollisuutensa vuoksi, ei vanhojen etuoikeuksien ylläpitämiseksi. Vanhasta armeijasta ei jää jäljelle univormu vaan henki. Jäljelle eivät jää rajoitteet vaan sitova alkuperä, toisin sanoen ymmärrys siitä, että mahtavassa joukossa kaikki suorittavat tehtävänsä. Mutta ilmapiirin muuttuminen määrää tarpeen muuttaa liikettä itseään. Tänä päivänä ei ole tärkeää olla edustajina ulkopuoliselle maailmalle vaan ensin tulee saavuttaa kansan tunnustus. Ulkopuolisen tuen puute tulee kompensoida sisäisellä yhteydellä. Tämä viittaa myös siihen harvemmin kohdattavaan tasa-arvon vaistoon, joka kumpuaa velvollisuudesta eikä demokraattisista iskulauseista.

Vanhat upseerit ovat valtaosin säilyttäneet tärkeät itsekurin, sisäisen ja ulkoisen determinismin ja asemassaan suoriutumisen ominaisuudet. Tavallaan he säilyttivät rodun tai lajin. Sama tapahtui myös taloudellisessa mielessä. Jos joku katsoo tätä ohitettua virstanpylvästä, hän näkisi uudessa ilmapiirissä upseerit mahdollisina johtajina. Näemme kenraaleja, jotka ovat osana liikkeitä, joita johtavat entiset kapteenit. Myös rintamasotilaista koostuvia ryhmittymiä leviää ympäri maata ja niitä johtavat usein tavanomaiset sotilaat.

Vielä kaikkein syvimmästä kansallismielisestä liikkeestä (joka kokeellisesti pyrki asettamaan rodun ja veren periaatteet valtion perustaksi) ilmestyy korpraali Hitler, joka Mussolinin tavoin kieltämättä nousi uudenlaisena johtajana. Upseerit sekä työväki seisovat uskollisesti vierekkäin hänen lippujensa alla. Aiemmin tällä hengellä ei ollut muotoa eikä kykyä ilmaista itseään, mutta nyt tulisen kansallismielisyyden ja rintamasotilaan henget ovat lyöttäytyneet yhteen. Yksilöllä ei ole merkitystä. Merkitystä on vain tehtävällä, ja tämä tarkoittaa, että kysymys johtajuudesta on ratkaistu mitä yksinkertaisimmalla ja varmimmalla tavalla.

Lopuksi on sanottava muutama sana kasvavasta sukupolvesta. Seitsemän vuotta on kulunut sodan lopusta, ja moni (ehkä enemmistö) rintaman sotilaista ovat kasvaneet yli 30-vuotiaiksi. Kaiken luottamuksen antaminen pelkästään suuren sodan veteraaneille tarkoittaisi itsemme tuomitsemista ajan myötä väistämättömään häviämiseen. Keskeinen idea rintamamiesliikkeessä ei ole menneiden muisteleminen vaan toivo tulevaisuudesta.

Täten meidän tulisi ennen kaikkea houkutella nuoret riveihimme. Useita eri tapoja on kokeiltu, jotta nuoret saataisiin liittymään liittoihin, mutta he kasvavat jatkuvasti ja vaativat tulla kohdelluiksi tasa-arvoisina. Koska ”rintamasotilas” ei viittaa vain tiettyyn mieheen aika-avaruudessa vaan ennen kaikkea tiettyyn luonteeseen, nuoret voisivat luonnollisesti lyöttäytyä yhteen vanhan kaartin kanssa. Jokainen sukupolvi ei saa mahdollisuutta suorittaa sankarillisia tekoja, mutta jokaisella tulisi olla sisäinen valmius siihen. Vain meidän jälkeläisemme voivat viedä loppuun sen, mihin meillä ei ollut aikaa.

Suuresta sodasta tuli osa historiaa ja sen henki on säilötty suurimpiin sotureihin, jotka muistavat sen. Tämä henki ei saa kuolla – ei edes silloin, kun tulivoiman tuhoaman maan pinnalla ei seiso enää yhtäkään, joka ymmärtäisi teknologian olevan turhaa ja ihmisen tahdon olevan kaikki kaikessa. Uusien alueiden valloittamista tärkeämpää ovat uudet voimat, jotka ovat syntyneet ajassamme. Nämä voimat syntyivät mahdollisesti järjettömien sotien myötä, mutta ne opettivat meitä tavoittelemaan itsemme ylittämistä jopa sodan häviämisen jälkeen. Tämä tulee olemaan kansamme perintö.

Rintamasotilaan, joka joutui kestämään sodan ulkoiset haasteet, täytyy vetää johtopäätöksensä ja lahjoittaa kohtalostaan kumpuava voima myös tuleville sukupolville.

1 KOMMENTTI

  1. Totta. Esim.Veteraanien työ ja henki, ei saa unohtua. Menneet tapahtumat ovat kansamme perintö.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here