Koti Artikkelit Erich Priebken elämä ja viimeinen haastattelu

Erich Priebken elämä ja viimeinen haastattelu

13

ak_priebke

Entinen SS-kapteeni Erich Priebke kuoli lokakuussa satavuotiaana vanhuksena Roomassa. Pian suurimmaksi huolenaiheeksi nousivat Priebken hautajaiset. Kuolleen vanhuksen ruumiin lopullisesta lepopaikasta ei päästy yksimielisyyteen, sillä vaikutusvaltaiset rasisminvastaiset järjestöt ja juutalaisryhmät pitivät kunniallisten hautajaisten järjestämistä kutsumalleen sotarikolliselle “järjettöminä”. Miten Priebke saattoi vielä kuollessaankin aiheuttaa tällaista inhoa ja katkeraa ristiriitaista tunnetta? Mitä me tiedämme tai luulemme tietävämme tapahtumista, joiden juuret johtavat toisen maailmansodan Italiaan?

Ison-Britannian pääministeriltä Winston Churchilliltä kysyttiin Dresdenin pommitusten jälkeen, tulisiko hän olemaan huolissaan siitä, kuinka historia tulee suhtautumaan häneen avoimen siviilikohteen pommittajana. Churchill vastasi: “En ole ollenkaan huolissani, sillä minä tulen kirjoittamaan tämän sodan historian.” Näin lopulta kävikin: vain hävinnyt osapuoli Saksa joutui selittämään tekonsa suuren oikeuden edessä Nürnbergissä vuotta myöhemmin sodan päättymisen jälkeen.

On kiistämätön tosiasia, ettei toisesta maailmansodasta ja sen tapahtumista ole tehty vieläkään puolueetonta tutkimusta. Tietomme ja ajatuksemme sodasta perustuvat kokonaan voittajavaltioiden mustavalkoiseen näkemykseen, jonka hävinneet valtiot joutuivat ensin nielemään, sitten myöntämään ja lopulta tunnustamaan ainoana totuutena. Huolimatta siitä, että maailmasta on tulossa koko ajan yhtenäisempi, toinen maailmansota ja sen tapahtumat ovat edelleenkin ainoita aiheita, joita ei voi tarkastella virallisesta historiankirjoituksesta poiketen. Koska maailmaa on hallinnut tietynlainen historiankäsitys toisesta maailmansodasta heti vuodesta 1945 lähtien, ei Erich Priebken onnistunut viedä asiaansa suuren yleisön tietoisuuteen. Lopulta vain ne, jotka ovat kuunnelleet tai haluavat kuunnella, voivat vielä viedä Priebken asiaa eteenpäin.

 

Tutustumiseni Erich Priebkeen

Tutustuin Erich Priebkeen seitsemän vuotta sitten, kun sattumalta kuulin hänestä ystävältäni. Sotaveteraani-isoisäni oli juuri kuollut 88-vuotiaana, kun kirjoitin ensimmäisen kirjeen Priebkelle. Minua ihmetytti se, miten niin vanha mies saattoi vielä olla vangittuna. Erityisesti kun otetaan huomioon, että Priebkeä pidettiin vangittuna Saksan entisessä liittolaismaassa Italiassa, jolla oli itselläänkin fasistinen historia.

Vielä enemmän minua ihmetytti rangaistuksen ankaruus eurooppalaisella mittapuulla. Priebkellä oli ehkä erikoinen titteli kannettavanaan: hän oli Euroopan ja ehkä koko maailman vanhin elinkautisvanki. Kirjeenvaihdon lisäännyttyä keskustelimme joskus myös puhelimitse. Erich Priebken tapaus alkoi muistuttaa minua Rudolf Hessistä. Hess oli aikanaan myös Euroopan ja ehkä maailman vanhin elinkautisvanki. Sekä Hess että Priebke halusivat vielä joskus päästä vapaaksi, jotta he voisivat viettää viimeiset viikkonsa, kuukautensa ja vuotensa lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Samoin kuin Rudolf Hessin ystävät, niin myös Erich Priebken ystävät kirjoittivat vetoomuksia vanhuksen vapauttamisen puolesta. Priebken ystävät Suomesta, Saksasta ja Italiasta kirjoittivat kirjeitä Italian presidentille, hallitukselle ja suurlähetystöille. Ehkä niillä oli jonkinlaista vaikutusta, sillä Priebkelle myönnettiin joitakin lisäetuoikeuksia, joita hänellä ei koskaan aiemmin ollut ollut.

Suomessa “Priebke-liike” sai myös huomiota, kun eräs Priebken tuttava oli painanut postin kuvapalvelun kautta Erich Priebken kuvalla koristettuja postimerkkejä. Lopulta myös Suojelupoliisi päätyi tutkimaan postimerkkejä “valtion turvallisuusuhkana”.

 

“Haluan elää ainakin satavuotiaaksi!”

Ikäänsä nähden Priebke oli hyvässä kunnossa. Hän kirjoitti paljon kirjeitä ja luki kirjoja. Hän sanoikin, että luultavasti hän olisi ollut henkisesti paljon huonommassa kunnossa, jollei hän kirjoittaisi. Hän ulkoili joka päivä, söi terveellisesti ja lepäsi. Joskus hän saattoi ottaa vastaan joitakin vieraita; useimmiten hänen luonaan vierailivat lapset ja lapsenlapset. Priebke ei kuitenkaan koskaan ollut yksin. Häntä vartioi kuusi vartijaa, jotka seurasivat häntä kaikkialle.

95-vuotissyntymäpäivänään Priebke totesi, että hän haluaa elää ainakin satavuotiaaksi. Samalla hän toivoi, että italialaiset lopulta vapauttaisivat hänet. “Juutalaiset tahtovat kuitenkin pitää minut vangittuna kuolemaani saakka”, Priebke kirjoitti.

Erich Priebken vuosisata alkoi 29.7.1913 Berliinin lähellä sijaitsevasta pikkukaupungista. Vuotta myöhemmin puhkesi ensimmäinen maailmansota, jossa myös Priebken isä taisteli. Orvoksi jouduttuaan Priebke asui nuoruusvuotensa tätinsä kanssa. Priebke työskenteli hotelleissa Roomassa ja Lontoossa. Siellä hän oppi puhumaan sujuvaa englantia ja italiaa. Kielten oppimisella oli merkitystä Priebken myöhemmässä elämässä. 30.1.1933 Priebke palasi takaisin töihin lontoolaiseen hotelliin. Tuona päivänä Adolf Hitleristä tuli Saksan valtakunnankansleri. Erich Priebke palasi takaisin Lontoosta Saksaan 1934 ja liittyi Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Priebke kertoi myöhemmin liittyneensä puolueeseen “aidoista syistä” eikä pakotuksen vuoksi.

Kun Priebke liittyi SS:ään 1936, hän sai tilaisuuden tarkastaa asiakirjamaininnat itsestään. SS:ssä oli pantu merkille, että Priebke oli poistunut maasta samana päivänä, jolloin Hitleristä oli tullut valtakunnankansleri. Poliittiseen oppositioon Priebke ei kuitenkaan kuulunut, vaikka SS:ssä oli sellaista ehkä alkuun ajateltukin. Priebkellä oli harvinainen mahdollisuus tutustua useisiin Kolmannen valtakunnan johtohahmoihin. Hän tutustui muun muassa SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmleriin ja tämän alaisiin Kaltenbrunneriin, Heydrichiin, valtakunnanmarsalkka Hermann Göringiin sekä itseensä Adolf Hitleriin.

Vuonna 1937 Priebke toimi tulkkina Hitlerin ja Italian johtajan Benito Mussolinin keskusteluissa. Priebke kertoi myös tapaamisestaan Himmlerin kanssa. Priebke toimi vartijana eräässä SS:n juhlatilaisuudessa, johon odotettiin monia SS:n korkea-arvoisia vieraita. Kuitenkin kaikki odottivat Himmleriä, SS:n perustajaa. Lopulta Himmler saapui paikalle, ja Priebke oli jännittynyt. Hän otti asennon ja valmistautui tervehtimään SS-valtakunnanjohtajaa. Pikkutarkkana pidetty Himmler sen sijaan hymyili ystävällisesti, tervehti Priebkeä kädestä ja taputti tätä olkapäälle sanomalla: “Nuori mies, sinun täytyy rentoutua!”

Vuonna 1940 Priebke ylennettiin luutnantiksi ja määrättiin Saksan Rooman-suurlähetystöön. Yksi hänen tehtävistään oli huolehtia lähetystön turvallisuudesta. Vuodet Roomassa kuitenkin vierivät nopeasti. Vuosi 1944 muodostui kohtalon vuodeksi Erich Priebkelle.

 

Via Rasellan terroripommitus

Italialaisen kommunistisen vastarintaliikkeen partisaanit räjäyttivät pommin Via Rasellassa Roomassa maaliskuussa 1944. Pommi tappoi välittömästi 33 saksalaista sotilasta ja useita muita haavoittui. Sotilaiden lisäksi pommituksessa kuoli kaksi siviiliä, joista toinen oli 10-vuotias italialainen poika. Hitler vaati henkilökohtaisesti kostotoimenpiteitä iskusta. Operaation päälliköksi määrättiin Priebken esimies, SS-majuri Herbert Kappler. Kapteeni Priebken tehtäväksi jäi kerätä teloitettavat. Saksalaiset kuitenkin antoivat partisaaneille 24 tuntia aikaa antautua ja astua esille. Tätä he eivät kuitenkaan tehneet.

Teloitettaviksi määrättiin 335 ihmistä, joista 74 oli juutalaisia. Osa teloitettavista oli vankeja ja kuolemaantuomittuja partisaaneja – ei siviilejä. Tässä on muistettava, että kansainvälinen laki salli kostotoimenpiteet partisaaneja vastaan. Haagin maasodankäynnin sopimus takasi, että laillisen valtion armeijan sotilailla oli oikeus teloittaa kymmenen panttivankia yhtä omaa menetettyä sotilasta kohtaan. Teloitettavien joukossa oli kuitenkin viisi ylimääräistä henkilöä. Teloitukset pantiin täytäntöön Ardeatinen kaivoksilla heti aikarajan umpeuduttua. Teloitettavista vangeista Priebke ampui kaksi. Italialaiset fasistit suorittivat loput teloitukset. Sodan jälkeen Priebken esimies Kappler tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, jossa hän kuoli. Lopulta italialainen oikeus tuli siihen tulokseen, ettei muita osallisia voitaisi rangaista, sillä Kappler oli jo saatu tuomiolle. Tämä unohtui 1990-luvulla, kun Priebke löytyi Argentiinasta.

Saksan antauduttua keväällä 1945 maassa toimi Himmlerin perustama Werwolf-sissiliike, joka toteutti joitain salamurhia ja pommituksia. Eräässä Werwolfia käsittelevässä dokumentissa kerrottiin, kuinka amerikkalaiset teloittivat kiinnisaatuja partisaaneja. Dokumentissa todettiin, että amerikkalaisilla ja muilla liittoutuneilla oli “takanaan kansainvälisen lain suoma oikeus” teloittaa saksalaisia partisaaneja. Voikin kysyä, miksi saksalaisia rangaistiin saman oikeuden käyttämisestä?

 

Jälkipuintia

Sodan jälkeen Erich Priebke jäi englantilaisten vangiksi ja hänet kuljetettiin vankileirille, jossa kidutukset ja vankien pahoinpitelyt olivat jokapäiväisiä. Priebken onnistui paeta leiriltä vuonna 1946 niin sanotun ODESSA-verkoston avulla Argentiinaan. Siellä hän työskenteli kauppiaana ja oli yhteisönsä kunnioitettu jäsen.

Amerikkalaisen televisiokanava ABC:n toimittaja Sam Donaldson matkusti Argentiinaan tutkiakseen sinne paenneita kansallissosialisteja. Donaldson törmäsi sattumalta Abwehrin (Wehrmachtin tiedusteluelin) entiseen upseeriin Reinhard Koppsiin, joka eli salanimellä Juan Maler. Kopps pelkäsi paljastumista, sillä hän epäili henkilöllisyytensä jo paljastuneen eräälle Saksassa asuvalle amerikkalaiselle, joka myi Juan Malerin nimellä kirjoitettuja kirjoja. Kopps pelkäsi turhaan, sillä hänestä ei ollut annettu etsintäkuulutusta tai pidätysmääräystä epäiltynä sotarikollisena. Kopps paljasti, että Barilochen kaupungissa asuu häntä “paljon suurempi vonkale, Erich Priebke”. Kopps kuoli myöhemmin maatilallaan vuonna 2001. Erich Priebke paikannettiin pian samalta kadulta, ja Donaldson pääsi haastattelemaan häntä. Haastattelun jälkeen Priebke määrättiin kotiarestiin ja Italia vaati tämän karkotusta. Sionistisen Simon Wiesenthal -keskuksen natsijahtaajat pitivät Priebken pidätystä merkittävänä.

Priebke karkotettiin Argentiinasta Italiaan oikeudenkäyntiä varten. Häntä syytettiin Ardeatinen joukkomurhasta. Israelissa toimiva Yad Vashem -holokaustimuseo väitti, että Priebke oli vastuussa myös 6 000 juutalaisen karkotuksesta Italiasta Puolassa sijaitsevalle Auschwitzin keskitysleirille. Kun Priebke saattoi todistaa, ettei hänellä ollut niin pitkälle menneitä valtuuksia ja ettei hän voinut määrätä tuhansien ihmisten karkotuksesta ilman esimiestensä hyväksyntää, puheet 6 000 kadonneesta juutalaisesta loppuivat. Siitä saakka huomio kiinnitettiin järjestelmällisesti Ardeatinen teloituksiin. Italialainen sotilasoikeus hylkäsi Priebken puolustuksen tekemät lausunnot, joissa Priebke vetosi kansainväliseen oikeuteen, joka salli kostotoimenpiteet. Oikeus ei ottanut kuuleviin korviin Priebken lausuntoja, joissa hän totesi seuranneensa käskyjä. Oikeus ei myöskään huomioinut sitä, että se oli jo aiemmin todennut, ettei Ardeatinen teloituksista voitaisi syyttää muita, sillä operaatiosta oli jo rangaistu Priebken ja muiden osallisten esimiestä Herbert Kappleria.

Vaikutusvaltaiset juutalaisjärjestöt kohdistivat valtaavaa painetta tuomioistuimeen. Niinpä se totesi Erich Priebken syyllistyneen 335 murhaan ja langetti tälle elinkautisen vankeusrangaistuksen. Oikeus asetti Priebken samaan asemaan Kapplerin kanssa. Myöhemmin Priebke määrättiin rajoittavaan kotiarestiin.

 

Totuus maailmanyhteisössä

Kuten Erich Priebken tapaus on osoittanut, länsimainen yhteisö ei osaa käsitellä totuutta. Vastalauseita “viralliseen linjaan” ei hyväksytä. Priebken oma ääni ei saanut palstatilaa maailman lehdistössä hänen yrittäessään kertoa näkemyksistään ja asiaansa puoltavista seikoista. Häntä ei suostuttu kuuntelemaan. Samoin kävi myös Rudolf Hessin tapauksessa. Kertaakaan hänen pitkän vankeutensa aikana yksikään sanomalehti ei yrittänyt lähestyä Hessiä ja kuulla tämän näkemyksiä. Yksikään sanomalehti ei koskaan kysynyt, miksi Hess täytyi eristää kokonaan ulkomaailmasta. Kun Hess kuoli vuonna 1987, maailman mediat poikkeuksetta uutisoivat vain liittoutuneiden näkemyksen Hessin kuolemasta. Kaikkea muuta pidettiin ja pidetään yhä salaliittoteoriana, vaikka vastikään Isossa-Britanniassa avatut Hess-asiakirjat osoittavat aivan jotain muuta. Totuuden peittelijöille on helpompaa piilottaa arkaluontoiset asiakirjat useiksi vuosikymmeniksi ja kiistää kaikki. Vielä helpompaa on etsiä totuudesta tietävät, syyttää heitä sotarikoksista ja sulkea heidät vankilaan vanhalla iällä. Riskejä ei voida ottaa, ei Rudolf Hessin, ei Erich Priebken tai kenenkään muunkaan tapauksessa.

Mitä Erich Priebken tapaus on opettanut, on se, että totuutta on etsittävä sieltä, mistä sitä ei odoteta löytyvän. Totuus ei piile valtavirran virallisissa historiankirjoissa eikä museoissa. Totuus kyllä löytyy, kun sitä maltilla jaksaa etsiä.

Kuinka maailma voi siirtyä eteenpäin, jos se edelleen rypee toisen maailmansodan voittajavaltioiden sekä sodan muistolla röyhkeästi rahastavan kansan sanelemissa puolitotuuksissa ja valheissa? Vääryys voidaan ainoastaan voittaa, kun se haastetaan.

 

Henrik Holappa

Erich Priebken viimeinen haastattelu

100-vuotiaana heinäkuussa 2013 Paolo Guchinille

Kysymys (Guchini): Herra Priebke, sanoitte vuosia sitten, että ette koskaan kiistäisi menneisyyttänne. Oletteko vielä satavuotiaana sitä mieltä?

Vastaus (Priebke): Kyllä.

G: Voisitteko selventää?

P: Kauan sitten tein päätöksen pysyä rehellisenä itselleni.

G: Pidättekö itseänne edelleen kansallissosialistina?

P: Uskollisuus menneisyydelle määrittelee vakaumuksemme ja luonteemme. Tällä tavoin näen maailman ja omat ihanteeni. Se oli kerran saksalaisten maailmankuva. Se määrittelee edelleen oman kunniantuntoni ja itsekunnioitukseni. Politiikka taas on jotain aivan muuta.

G: Sisältyykö saksalaiseen maailmankuvaasi myös juutalaisvastaisuus?

P: Jos haluatte päästä kysymyksillänne totuuden ytimeen, teidän tulee lopettaa tiettyjen kliseiden ja ennakkoluulojen käyttö, sillä kritisoiminen ei tarkoita samaa kuin tuhoaminen. 1900-luvun alkupuolelta asti juutalaisten käytöstä on kritisoitu laajalti Saksassa. Pidettiin epäoikeudenmukaisena sitä tosiasiaa, että juutalaiset käyttivät suunnatonta taloudellista ja poliittista valtaa, vaikka he muodostivat vain hyvin pienen osan väestöstä. Yhä tänäkin päivänä on tosiasia, että maailman rikkaimpien ja vaikutusvaltaisimpien tuhannen miehen joukossa erittäin suuri osa on juutalaisia, juutalaisia pankkiireja ja monikansallisten konsernien juutalaisia omistajia.

Erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja Versailles’n sopimuksen ikeen alla juutalaisten maahanmuutto Itä-Euroopasta johti katastrofiin Saksassa. Sen aiheutti heidän äkillinen suunnaton pääoman kertymisensä aikana, jolloin Weimarin tasavallan suuri saksalaisten enemmistö kärsi suuresta köyhyydestä. Tämän epätoivon ilmapiirin vallitessa koronkiskurit kartuttivat omaisuuttaan, mikä nostatti turhautuneisuuden ja paheksunnan tunteita juutalaisia kohtaan.

G: Mikä on teidän mielipiteenne siitä, että juutalaiset saavat harjoittaa koronkiskontaa, mutta kristityiltä se on kiellettyä?

P: Tämä ei ole minun keksintöni. Lukiessaan Shakespearea tai Dostojevskiä ymmärtää, että historiallisessa mielessä näitä ongelmia juutalaisten kanssa on ollut olemassa Venetsiasta Pietariin asti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että juutalaiset olisivat olleet ainoita koronkiskureita. Olen samaa mieltä runoilija Ezra Poundin kanssa, joka sanoi: “En näe mitään eroa juutalaisen ja arjalaisen koronkiskurin välillä.”

G: Oikeuttavatko kaikki nämä seikat juutalaisvastaisuuteen?

P: Ei, juutalaisten koronkiskonta ei tarkoita, ettei olisi rehellisiä ja kunnioitettavia juutalaisia. Sanon uudelleen: juutalaisvastaisuus viittaa ehdottomaan vihaan. Jopa pitkien vainon vuosieni aikana minä, vanha mies, jolta on riistetty vapaus, torjuin aina vihan. Valitsen olla vihaamatta, jopa niitä, jotka minua vihaavat. Vaadin ainoastaan oikeuden arvostella ja selitän aina syyt kritiikilleni. Haluaisin myös kohdistaa huomion siihen, miten uskonnostaan johtuen monet juutalaiset pitävät itseään ylivertaisina muihin ihmisiin verrattuina. He tunnustautuvat “Jumalan valitsemaksi kansaksi”, kuten Raamatussa mainitaan.

G: Eikö myös Hitler puhunut arjalaisen rodun ylivertaisuudesta?

P: Kyllä, myös Hitler taipui rodullisen ylivertaisuuden aatteille, ja tästä seurasi virheitä, joista ei ollut paluuta. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että rasismi oli normaalia koko maailmassa. Kyseessä ei ollut vain suosittu uskomus, vaan se oli lakien ja hallitusten suojelema. Jopa sen jälkeen, kun amerikkalaiset lakkasivat olemasta orjakauppiaita ja lopettivat afrikkalaisten tuonnin, he olivat edelleen erittäin rasistisia ja harjoittivat virallista mustien syrjintää. Hitlerin ensimmäiset “rotulait” eivät rajoittaneet juutalaisten oikeuksia sen enempää kuin amerikkalaiset rajoittivat neekerien oikeuksia useissa Yhdysvaltojen osavaltioissa. Sama päti englantilaisten harjoittamaan intialaisten syrjintään. Ranskalaiset käyttäytyivät samalla tavoin niin sanottuja alempiaan kohtaan siirtomaissa. Eikä oteta edes puheeksi etnisten vähemmistöjen kohtelua Neuvostoliitossa.

G: Mikä teidän mielestänne johti juutalaisten syrjinnän huipentumiseen Saksassa?

P: Tilanne tiivistyi ja kävi radikaalimmaksi. Lopulta se kulminoitui tilanteeseen, jossa Saksan, Amerikan, Britannian ja maailman juutalaiset olivat Saksaa vastaan. Tilanne pakotti Saksan juutalaiset yhä vaikeampaan tilanteeseen. Saksan päätös asettaa juutalaisille rajoituksia teki heidän elämästään vaikeampaa.

Marraskuussa 1938 Grünspan-niminen juutalainen tappoi Ranskassa konsulaattimme jäsenen Ernst von Rathin protestina Saksaa vastaan. Tuloksena oli Kristalliyö, jonka aikana mielenosoittajat kautta valtakunnan rikkoivat juutalaisten kauppojen ikkunoita. Sen jälkeen juutalaisia kohdeltiin vihollisina.

Noustuaan valtaan Hitler rohkaisi aluksi juutalaisia poistumaan Saksasta. Lopulta johtuen sodasta, boikoteista ja avoimista konflikteista maailman juutalaisorganisaatioiden kanssa Saksassa levisi suuri ja lisääntyvä epäluottamus juutalaisia kohtaan, ja tämän ilmapiirin vallitessa Saksan juutalaiset suljettiin leireille viholliskansana. Tämä oli tietenkin suuri katastrofi monille viattomille perheille.

G: Oliko siis teidän mielestänne juutalaisten kärsimys heidän omaa ansiotaan?

P: Juutalaisten kärsimys oli erottamattomasti yhteydessä sotaan, ja molemmin puolin oli syyllisyyttä. Liittoutuneiden puolella oli syyllisyyttä heidän päästettyään toisen maailmansodan valloilleen Saksaa vastaan Puolan osituksen, tai uudelleenjaon, jälkeen. Tämä oli alue, jolla suuri etninen saksalainen väestö altistui jatkuvalle hävitykselle, alue, joka oli asetettu vasta henkiin herätetyn Puolan valtion alaisuuteen Versailles’n sopimuksen mukaan. Kukaan ei nostanut sormeakaan Stalinin Venäjää vastaan osituksen vuoksi. Päinvastoin, konfliktin päätyttyä, joka näennäisesti rakentui Puolan puolustamiselle Saksan aggressiota vastaan, Stalin palkittiin koko itäisellä Euroopalla, mukaan lukien Puola.

G: Lukuun ottamatta poliittista revisionismia, oletteko yhtä mieltä historiallisen revisionismin kanssa?

P: En ole oikein varma siitä, mitä revisionismilla tarkoitetaan. Jos puhutaan Nürnbergin sotaoikeudenkäynnistä, niin voin vain sanoa, että se oli poliittista teatteria. Se muodostui suurenmoisista näytösoikeudenkäynneistä, jotka oli lavastettu ainoana tarkoituksena esittää Saksan kansa ja sen johtajat epäinhimillisinä hirviöinä. Sen tarkoituksena ja tavoitteena oli mustamaalata kukistunut kansakuntamme, joka oli täysin puolustuskyvytön.

G: Mille perustatte tämän syytöksenne?

P: Mitä voi sanoa itse itsensä nimittäneestä “tuomioistuimesta”, joka syyttää ainoastaan hävinneitä rikoksista sivuuttaen kaikki voittajien rikokset? Mitä voi sanoa “tuomioistuimesta”, jossa voittajat ovat yhtä aikaa kantajia, syyttäjiä ja tuomareita säätäen ainutlaatuisia uusia rikoslakeja taannehtivasti vain voidakseen tuomita? Jopa Yhdysvaltain presidentti Kennedy kuvaili Nürnbergin oikeudenkäyntiä “kuvottavaksi”. Hänen sanojensa mukaan he “häpäisivät Amerikan perustuslain rangaistakseen kukistettua vihollista”.

G: Kuten totesitte, lakipykälät “rikoksista ihmisyyttä vastaan” määriteltiin ensi kertaa kansainvälisessä tuomioistuimessa. Eivätkö syytökset kuitenkin perustuneet kauheille rikoksille?

P: Ajatelkaapa sitä, että Nürnbergissä saksalaisia syytettiin Katynin joukkomurhasta. Ja vuonna 1990 Venäjän presidentti Gorbatšov myönsi, että nämä samat syyttäjät olivat määränneet kahdenkymmenentuhannen puolalaisupseerin murhan Katynin metsässä. Saksalaisia syytettiin jopa saippuan valmistamisesta juutalaisten ruumiista. “Juutalaissaippuoita” näyteltiin museoissa Israelissa, Yhdysvalloissa ja muissa maissa. Vasta vuonna 1990 Jerusalemin yliopiston professori lopulta myönsi, että “juutalaissaippua” oli huijausta.

G: Kyllä, mutta keskitysleirit eivät olleet Nürnbergin sotaoikeudenkäynnin keksintöä, vai mitä?

P: Niinä kauheina sotavuosina oli luonnollista internoida siviiliväestöjä, joita pidettiin uhkana kansalliselle turvallisuudelle. Jokainen sotaa käyvä maa teki niin. Yhdysvalloissa internoitiin aasialaisia, joiden esivanhemmat olivat muuttaneet maahan jo sukupolvia sitten. Saksa internoi myös siviilejä, joita se piti uhkana.

G: Mutta amerikkalaisilla keskitysleireillä ei ollut kaasukammioita?

P: Kuten sanoin aiemmin, hyvin monia valheellisia syytöksiä esitettiin propagandatarkoituksessa. Mitä tulee tappaviin kaasukammioihin Saksan leireillä, odotamme edelleen todisteita noille syytöksille.

Vankien piti tietenkin työskennellä. Useat heistä työskentelivät leirin ulkopuolella päivisin ja palasivat leiriin illalla. Sodanaikainen vakava miestyövoiman pula on ristiriidassa syytösten kanssa vankijonoista, jotka odottavat tullakseen murhatuiksi kaasukammioissa. Kaasukammion käyttämisen aiheuttamat vaarat ulottuvat paljon laajemmalle kuin aivan sen välittömään läheisyyteen, ja se olisi ollut vaarallista kaikille leirissä, myös vartijoille. On järjetöntä ajatella, että miljoonia ihmisiä olisi voitu lähettää kuolemaan tällä tavoin samassa paikassa, jossa suuret joukot elivät ja tekivät työtä. Se on käytännössä mahdotonta.

G: Milloin kuulitte ensimmäistä kertaa suunnitelmista tuhota juutalaisia kaasukammioissa?

P: Olin vankina englantilaisella leirillä Walter Rauffin kanssa kuullessani ensi kertaa siitä. Olimme molemmat hämmästyneitä. Emme voineet uskoa sellaista kamalaa tarinaa: tappavia kaasukammioita miesten, naisten ja lasten murhaamiseksi! Keskustelin asiasta eversti Rauffin ja muiden vankien kanssa päivästä toiseen. Kuuluimme kaikki SS:ään ja olimme puolueen jäseniä, palvellen eri tehtävissä, mutta kukaan ei ollut koskaan kuullut moisesta. Kuvitelkaa, vuosia myöhemmin kuulin, että Walter Rauffia, joka oli jakanut kuivaa leivänkänttyä kanssani monet kerrat, syytettiin salaperäisen “liikkuvan kaasuvaunun” keksimisestä. Kukaan Walter Rauffin tuntenut ei olisi voinut keksiä moista.

G: Entä kaikki silminnäkijälausunnot kaasukammioista?

P: Tappavia kaasukammioita ei ole koskaan löydetty, paitsi yksi Dachausta, jonka amerikkalaiset rakensivat sodan jälkeen. Oikeudellista tai historiallista todistusaineistoa ei vain ole olemassa. Leirien komentajien lausunnot ja tunnustukset, joista tunnetuin on Auschwitzin Rudolf Hössin, olisivat kaikki epäkelpoja todisteita missä tahansa oikeassa tuomioistuimessa. Hänen tunnustuksensa olivat hurjassa ristiriidassa keskenään. Häntä kidutettiin kamalasti Nürnbergissä, sitten suukapuloitiin ja hirtettiin venäläisten vaatimuksesta.

Todisteiden puutteessa todistajanlausunnot ja syytettyjen tunnustukset olivat syyttäjän kannalta kriittisen tärkeitä. Väistämättä puhehaluttomiin syytettyihin ja todistajiin käytettiin pakkokeinoja ja perheenjäseniä uhkailtiin. Perustuen omiin ja ystävieni kokemuksiin sotavankina olen hyvin perillä tavoista pakottaa tunnustuksia saksalaisvangeilta, jotka usein eivät ymmärtäneet englantia eivätkä pystyneet lukemaan allekirjoittamiaan lausuntoja. Saksalaisvankien kohtelu venäläisleireillä on nykyään hyvin tiedossa: vangit yksinkertaisesti pakotettiin allekirjoittamaan kaikki, mitä heidän eteensä työnnettiin.

G: Pidättekö keskitysleireillä kuolleita miljoonia vain voittajien keksintönä?

P: Tutustuin henkilökohtaisesti Saksan leireihin. Viimeisen kerran kävin leirillä Mauthausenissa toukokuussa 1944 kuulustellakseni Badoglion poikaa. Vietin siellä kaksi kokonaista päivää ja huomioin valtavat keittiöt, jotka toimivat vankien ruokkimiseksi. Mauthausenissa oli jopa bordelleja – siellä oli kaikkea, paitsi kaasukammioita!

Valitettavasti erittäin paljon väkeä kuoli noilla leireillä sodan loppuvaiheessa, mutta heitä ei murhattu. Heidän tuhonsa johtui vaikeista oloista, nälkiintymisestä ja hoidon puutteesta sodan lopussa. Siviiliväestön tragediat eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkästään keskitysleirien vankeihin. Ne olivat arkipäivää kautta koko Saksan johtuen pääasiassa liittoutuneiden mattopommituksista kaupungeissa.

G: Yritättekö kiistää juutalaisten holokaustin tragedian?

P: Siinä ei ole paljoa yksinkertaistettavaa. Tragedia on tragedia. Meidän pitäisi olla kiinnostuneempia historiallisesta todenperäisyydestä kuin “trivialisoinnista”. Ilmiselvästi voittajien etu oli välttää edesvastuuseen joutumista heidän tekemistään hirmuteoista. He tuhosivat totaalisesti kokonaisia Saksan kaupunkeja, joissa ei ollut yhtäkään saksalaissotilasta, vain tappaakseen niin monta naista, lasta ja vanhusta kuin pystyivät. Heidän tarkoituksenaan oli murtaa meidän taistelutahtomme. Se oli Dresdenin, Hampurin, Lyypekin, Berliinin ja monien muiden kaupunkien kohtalo. Vihollisemme käyttivät hyväksi raskaiden pommikoneiden suomaa etua hyökätäkseen siviilien kimppuun murhanhimossaan. Saman kohtalon kokivat Tokion asukkaat ja myöhemmin atomipommin uhrit Nagasakissa ja Hiroshimassa.

Johtuen näistä ylittämättömistä julmuuksista siviiliväestöjä kohtaan oli voittajien kannalta välttämätöntä keksiä ihmeellisiä kertomuksia hirmuteoista, joihin he väittivät Saksan syyllistyneen. He kuvasivat saksalaiset saatanallisiksi hirviöiksi kauhutarinoissa, joista Hollywood teki kauhuelokuvia.

Hyvin vähän on muuttunut maailman mahtieliitin propagandassa toisesta maailmansodasta: he näkevät edelleen itsensä “viemässä demokratiaa” omissa “rauhantehtävissään” “roskaväkeä” vastaan. Prosessin aikana he luovat kohteestaan mielikuvia “terroristeina”, jotka ovat valmiita toinen toistaan hirveämpiin julmuuksiin. Todellisuudessa he hyökkäävät jokaisen kimppuun, joka ei alistu heidän toiveilleen, yleensä ilmavoimien turvin. He ilakoivat niittäessään joukoittain puolustuskyvyttömiä siviilejä ja sotilaita. Heidän “viedessään demokratiaa” yhä uusiin valtioihin sattumoisin heidän “humanitäärinen interventionsa” johtaa yleensä nukkehallituksen muodostamiseen, mikä palvelee heidän talouden ja politiikan etujaan.

G: Miten selitätte nämä yksiselitteiset todisteet julmuuksista, kuten valokuvat ja filmit keskitysleireiltä?

P: Nämä filmit ovat itse asiassa lisätodisteita väärennöksestä. Lähes kaikki kuvat “saksalaisista kuolemanleireistä” ovat Bergen-Belsenistä, joka oli useiden eri virastojen luoma leiri, johon tuotiin työhön kykenemättömät vangit muilta leireiltä. Siellä oli valtaisa toipilasosasto, joka kuvastaa hyvin saksalaisten aikomuksia. Olisi hyvin outoa rakentaa suuria toipilasosastoja vangeille, jotka tultaisiin kaasuttamaan. Vuoteen 1945 mennessä liittoutuneiden pommitukset olivat katkaisseet leirin huoltoyhteydet ja jättäneet sen täysin ilman vettä, ruokaa, lääkkeitä ja muita tarvikkeita keskellä rajuja punataudin ja pilkkukuumeen epidemioita, jotka tappoivat tuhansittain vankeja.

Kauhea elokuva leiristä tehtiin huhtikuussa 1945 sen jälkeen, kun Bergen-Belsen oli epidemioiden autioittama. Elokuvan teki erityisesti propaganda tarkoituksiin Alfred Hitchcock, englantilainen kauhuelokuvien mestari. Elokuvan kyynisyys ja täydellinen ihmistunteiden puuttuminen on todella kammottavaa. Hitchcockin elokuvaa on jo vuosia näytetty televisiossa synkän taustamusiikin saattelemana. Se huijaa häikäilemättömästi yleisöä liittämällä kauheat kuvat kaasukammioihin, joita ei ollut olemassa. Puhdasta huijausta!

G: Teidän mielestänne siis tämän petoksen syynä oli voittajien julmuuksien salaaminen tai mitätöinti?

P: Kyllä, tämä oli totta alusta alkaen. Kenraali MacArthur toisti Nürnbergin tapahtumat Tokion oikeudenkäynnissä Japanissa. Jälleen voittajat keksivät ennennäkemättömiä rikoksia ja julmuuksia, mikä johti syytettyjen kuolemaan hirttämällä ja japanilaisten vainoon, vaikka he olivat jo kärsineet kahden atomipommin joukkotuhot. Liittoutuneet jopa syyttivät japanilaisia kannibalismista!

G: Miksi sanotte voittajien käyttäneen “alusta alkaen” petosta omien julmuuksiensa salailuun?

P: Koska tämän jälkeen Israelin sionistivaltio alkoi käyttää “holokaustin” tarinaa omaksi hyödykseen. Se hyötyi kahdella tavalla. Ensimmäisen tavan selittää erittäin hyvin professori Norman Finkelstein, Auschwitziin internoitujen juutalaisten poika. Kirjassaan The Holocaust Industry hän selittää, miten “shoa-bisnes” (ha-shoah = ‘holokausti’ hepreaksi) tuotti miljardeja dollareita vahingonkorvauksina ja hyvityksinä Israelille ja sionistijärjestöille. Hän viittaa siihen “tavallisena järjestäytyneenä kiristyksenä”. Toisen tavan selittää Sergio Romano, jota kukaan ei pidä revisionistina. Libanonin sodan jälkeen Israelissa ymmärrettiin, että liioittelemalla ja korostamalla holokaustikirjallisuuden dramaattisimpia elementtejä he saisivat merkittäviä etuja rajakiistoissaan arabimaiden kanssa. Se tarjoaa Israelille eräänlaisen diplomaattisen koskemattomuuden.

G: Kaikkialla maailmassa ihmiset puhuvat holokaustista “tuhoamisena”. Kiistätkö sen tai onko teillä epäilyksiä sen suhteen?

P: Maailman valtaeliitin propaganda on todella musertavan ylivoimainen. Historiallinen alakulttuuri manipuloi maailman tietoisuutta vetoamalla ihmisten tunteisiin. Varsinkin nuoremmat sukupolvet ovat joutuneet aivopesun kohteiksi kouluissa, jossa heidät ympäröidään hirvittävillä tarinoilla, jotka tukahduttavat heidän kykynsä ajatella itsenäisesti ja muodostaa yksilöllisiä mielipiteitä.

Kuten sanoin aiemmin, maailma on odottanut jo 70 vuotta todisteita julmuuksista, joista meitä saksalaisia syytetään. Historiantutkijat eivät ole löytäneet yhtäkään kirjallista todistetta tappavien kaasukammioiden olemassaolosta. Ei yhtäkään kirjoitettua määräystä, ohjetta, viraston raporttia tai henkilöstön tiedonvälitystä. Ei ole löytynyt kerrassaan yhtään mitään. Kirjallisten todisteiden puuttuessa täydellisesti otaksuivat Nürnbergin tuomarit yhdessä tuumin, että Saksan ohjelma “juutalaiskysymyksen pysyvään ratkaisuun”, jossa suunniteltiin juutalaisten karkotusta Madagaskariin tai muihin sijoituspaikkoihin itään, olikin salainen peitenimi “tuhoamiselle”. Kuinka järjetöntä!

Vuonna 1941 sodan käynnistyttyä kunnolla ja Saksan ollessa voitolla Afrikassa ja Venäjällä juutalaisia kehotettiin lähtemään Saksasta vapaaehtoisesti, minkä jälkeen heitä rohkaistiin painokkaammin lähtemään. Vasta kun sotaa oli käyty yli kaksi vuotta, alkoi Saksa ottaa käyttöön rajoituksia juutalaisten vapauksiin.

G: Jos löydettäisiin todisteita, jotka mainitsitte – asiakirjoja jonkun korkea-arvoisen, kuten Hitlerin, allekirjoittamina – mikä olisi reaktionne?

P: Siinä tapauksessa ehdottaisin epäiltyjen rikosten tarkkaa tutkimista. Kaikki sellainen voimankäyttö mitä tahansa ryhmää vastaan, jossa ei oteta huomioon yksilöllistä vastuuta, ei ole hyväksyttävää ja pitäisi tuomita, ehdottomasti ja poikkeuksetta. Tuhoaminen on sitä, mitä tapahtui Amerikan intiaaneille, Venäjän kulakeille, italialaisten foibe-joukkomurhassa Istriassa ja armenialaisille Turkissa. Sitä tapahtui saksalaisvangeille amerikkalaisten kuolemanleireillä Saksassa ja Ranskassa sekä yhtä lailla Venäjän leireillä. Jotkut kuolivat kenraali Eisenhowerin käskystä, toiset Stalinin. Sekä Eisenhower että Stalin jättivät tarkoituksella välittämättä Geneven sopimuksesta määrätessään nuo hirmuteot.

Kaikki rikokset ihmisyyttä vastaan tulee yksiselitteisesti tuomita, ja tämä pitää sisällään juutalaisvainot. Tarkoitan todellisia vainoja, en näitä propagandatarkoituksiin keksittyjä vääriä ja vihantäyteisiä syytöksiä.

G: Myönnättekö olevan mahdollista, että joitain todisteita saksalaisten toteuttamista tuhoamisista sodan loppuvaiheessa on ehkä jäänyt historiantutkijoilta huomaamatta ja että ne voisivat joku päivä putkahtaa esiin?

P: Sanoin juuri, että tietyt rikokset pitää tuomita yksiselitteisesti. Siinä erittäin epätodennäköisessä tapauksessa, että jonain päivänä löytyisi aitoja todisteita tappavien kaasukammioiden käytöstä Saksan keskitysleireillä, olisi sellaisten rikosten suunnittelijoiden ja toimeenpanijoiden syyttäminen selvästi ensisijaisen tärkeää.

Pitkän elämäni aikana olen oppinut, että yllätykset eivät koskaan lopu, mutta tappavien kaasukammioiden tapauksessa tunnen olevani johtopäätöksessäni täysin turvassa. Jo lähes 70 vuoden ajan voittajien takavarikoimia Saksan asiakirjoja on tutkittu pikkutarkasti satojen ammattimaisten historiantutkijoiden avulla, joten on hyvin epätodennäköistä, että he löytäisivät enää mitään sen suuntaisia todisteita. Se on epätodennäköistä myös toisesta syystä: jo silloin, kun sota vielä raivosi, Saksan viholliset alkoivat levittää huhuja joukkomurhista keskitysleireillä. Viittaan liittoutuneiden julistukseen joulukuussa 1942, jossa he puhuvat “raakalaismaisista hirmuteoista” Saksan juutalaisia kohtaan ja vaativat rangaistusta vastuussa oleville. Vuoden 1943 loppuun mennessä he jatkoivat edelleen propagandaansa, mutta sen lisäksi he väärensivät todisteita hirmuteoista.

Ensimmäiset uutiset sain toveriltani majuri Paul Reinickeltä, joka palveli valtakunnanmarsalkka Göringin saattueen johtajana Göringin ollessa valtakunnan kakkosmies. Nähdessäni hänet viimeisen kerran Reinicke kertoi minulle liittoutuneiden suunnitelmista järjestelmällisistä väärennöksistä. Göring oli raivoissaan, sillä hänen mielestään väärennetyt syytökset olivat ala-arvoisia ja moraalittomia. Ennen itsemurhaansa hän kiisti kaikki väärät syytökset hyvin määrätietoisesti Nürnbergin oikeuden edessä.

Myöhemmin sain lisää todisteita liittoutuneiden väärennetyistä todisteista turvallisuusviraston johtajalta Ernst Kaltenbrunnerilta, joka nousi virkaansa Reinhard Heydrichin salamurhan jälkeen. Kaltenbrunner joutui myös hirteen näytösoikeudenkäynnin jälkeen. Kävin hänen luonaan vähän ennen sodan loppumista kertoakseni todisteista Italian kuninkaan Viktor Emanuel III:n petoksesta. Kaltenbrunner puolestaan kertoi minulle vihollisen propagandakoneiston kiivaasta tekaistujen väärennettyjen todisteiden suoltamisesta Saksan raakuuksista ja keskitysleirien hirveistä julmuuksista. Hän sanoi vihollisen propagandaministerien päässeen yhteisymmärrykseen yksityiskohdista ainutlaatuisessa suunnitelmassa häviävän puolen käsittelyssä.

Kaikkein tärkein tapaamiseni oli kenraali Kaltenbrunnerin läheisen kollegan, Gestapon johtajan Heinrich Müllerin kanssa elokuussa 1944. Minut oli hyväksytty hänen suosituksestaan upseerikouluun, joten olin hänelle kiitollisuudenvelassa ja hän piti minusta myös. Hänet lähetettiin Roomaan avustamaan komentajani eversti Herbert Kapplerin henkilökohtaisessa ongelmassa. Noihin aikoihin Yhdysvaltojen 5. armeija onnistui läpimurrossa Cassinossa ja venäläiset työntyivät Saksaan. Sota oli jo hävitty. Müller kutsui minut hotelliinsa, ja molemminpuoliseen luottamukseen pohjaten uskaltauduin kysymään häneltä lisää yksityiskohtia liittoutuneiden suunnitelmista Moskovan kaltaisista näytösoikeudenkäynneistä sodan jälkeen.

Müller kertoi minulle saaneensa vakoiluverkoston kautta yksityiskohtaisia viitteitä siitä, että ennakoidessaan voittoa vihollinen oli valmistellut todisteita Saksan hirmuteoista lavastaakseen mahtavat oikeudenkäynnit. Näiden oikeudenkäyntien tarkoituksena olisi leimata Saksa täysin rikolliseksi. Hän tunsi useita yksityiskohtia ja oli hyvin huolestunut. Hän sanoi, ettemme voisi luottaa vihollisen noudattavan kansainvälisiä sääntöjä, sillä he olivat täysin häikäilemättömiä ja vailla mitään kunniallisuutta. Olin tuolloin vielä melko nuori, enkä uskonut hänen sanoihinsa niin paljon kuin olisi pitänyt, mutta kaikki kävi lopulta juuri niin kuin kenraali Müller oli sanonut. Hän tiesi vihollisen propagandistit nimeltä; kuten hyvin nykyään tiedämme, he punoivat tarinat juutalaisten tuhoamisesta kaasukammioissa.

Voisin pitää tätä kaikkea absurdina ja nauraa sille, jos seuraukset eivät olisi olleet niin traagisia. Kun amerikkalaiset hyökkäsivät Irakiin vuonna 2003 sillä verukkeella, että Saddam Husseinilla oli joukkotuhoaseita, ja kun ulkoministeri Colin Powell lausui häpeämättömästi väärän valansa YK:n turvallisuusneuvoston edessä, ajattelin itsekseni: “Ei mitään uutta auringon alla!” Imperialistit syyttävät pieniä valtioita joukkotuhoaseista, vaikka he itse ovat ainoita, jotka ovat niitä ikinä käyttäneet.

G: Oletteko tietoinen siitä, että Saksassa, Itävallassa, Ranskassa ja Sveitsissä on useita lakeja, jotka langettavat vankeusrangaistuksen niille, jotka kiistävät holokaustin?

P: Kyllä. Maailmanlaajuinen valtaeliitti on vaatinut tällaisia lakeja, ja pian ne hyväksytään Italiassakin. Näiden lakien tarkoitus on saada ihmiset uskomaan, että on juutalaisvastaista vastustaa sionismia ja Israelin kolonialismia Palestiinassa.

Jokaista, joka uskaltaa kritisoida sionismia, haukutaan juutalaisvastaiseksi. Jokaista, joka uskaltaa penätä todisteita kaasukammioista, syytetään automaattisesti juutalaisten tuhoamisen asiamieheksi. Se on pirullista manipulaatiota, mutta nämä lait paljastavat globaalin eliitin pelot siitä, että totuus on nousemassa pintaan. Eliitti on kauhuissaan, että huolimatta sen suunnattomista propagandakampanjoista historiantutkijat tulevat vaatimaan todisteita ja tiedemiehet tulevat paljastamaan väärennökset. Näiden ankarien lakien olemassaolo itsessään avaa sananvapauteen uskovien silmät, kuten myös niiden, jotka vielä uskovat riippumattoman tutkimuksen korvaamattomaan arvoon.

Tietysti olen tietoinen, että minut voidaan asettaa syytteeseen siitä, mitä olen juuri sanonut. Tilanteeni muuttuisi entistä vaikeammaksi, mutta minun on pakko sanoa nämä asiat, koska ne ovat totta. Tunnen velvollisuudekseni omaa kansaani kohtaan olla rohkeasti rehellinen. Se on kiitollisuudenosoitus näistä elämälleni annetuista sadasta vuodesta. Se on minun panokseni kansani arvokkuudelle.

Alkuperäinen haastattelu täällä!

13 KOMMENTIT

  1. Hyvin mielenkiintoista luettavaa. Voittaja ikävä kyllä kirjoittaa aina historian.
    Etenkin keskitysleireihin liittyvät asiat ovat ihmetyttäneet minua aina. Minua on eniten häirinnyt se, että tarina muuttuu koko ajan.
    Häiritsevää mielestäni on myös se, että on laadittu ihan lakeja sitä varten, että voidaan tarvittaessa tuomita niitä jotka kiistävät holokaustin tai kritisoivat siihen liittyvää materiaalia. Mielestäni tämä viittaa siihen, että näin halutaan estää asioista keskustelu ja kritiikin esittäminen aiheeseen liittyen. Tämä on aivan sama asia kuin on Suomessa vihapuheen kieltävä laki, mikä suorastaan löyhkää sensuurille.
    Käytännössähän tätä lakia käytetään vain silloin kun halutaan rangaista niitä jotka uskaltavat avoimesti kritisoida maahanmuuttoon tai islamiin liittyviä asioita. Sensuurilaiksi tämä vihapuhelaki on helppo tunnistaa! en ole kuullut, että kertaakaan Suomessa olisi rangaistu esim. äärivasemmiston edustajia heidän rasistisista puheistaan.

    • Voittaja kirjoittaa yhä historiaa, sekä kieltäytyy tutkimasta niitä rikoksia joita heidän oma sisäpiirinsä tekee. Euroopan eliitti-suvut olivat niitä jotka voittivat toisesta maailmansodasta paljon. Heistä kirjoitetaan aidon tutkivan journalismin taholta tänään näin:

      “The largest of the 34 discovered mass child graves is located at the Mohawk Indian Residential School in Brantford, Ontario, Canada. “Those In Charge” stopped a professional archaeological dig after children’s remains were unearthed there in 2008.

      https://thedailyconspiracy.com/2018/03/01/ninth-circle-satanists-rule-europe

      For reasons unknown – can you say “cover up?” – numerous requests for excavation of the child mass grave sites by the ICLCJ Court have been denied by Those In Charge since then.

      The Christian Observer identified cult members “Popes Ratzinger and Francis, Queen Elizabeth, Prince Philip, Canadian Prime Minister Stephen Harper and at least 35 other prominent global leaders (as connected to this case).

      • Kuka voisi selittää ristiriidan että Walter Hallstein itse asiassa toteutti, EU-komission ensimmäisenä presidenttinä, juuri ne asiat, ja samalla menetelmällä, mitä oli puhunut vuonna 1939 Suur-Saksan luomisen suunnitelmista? Mielestäni tämä olisi tärkeää. Onko niin että internationalistit yksinkertaisesti kaappasivat Nazien suunnitelmat ja käyttivät niitä EU-järjestelmän luomisen pohjapiirustuksena, mutta nyt omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi?

        Nimittäin, arvitsee vain tutkia EU-komission ensimmäisen presidentin, Walter Hallsteinin, tiedot ja tekemiset, niin tuntuu että kolmas valtakunta vaihtui EU:n myötä neljänteen. Olihan Nazi-saksa myös vasemmistolainen yhteiskunta (kansallis-sosialismi, ei kansalliskapitalismi).

        Tässä onkin toinen kova ristiriita, Nazi-Saksa oli tosiaan kansallsi-SOSIALISTINEN, niin miksi kaikki Nazi-vihaajat väittävät väittämästä päästyäänkin että se oli “ääri-oikeistolainen” diktatuuri???

        On mielenkiintoista miten Hallstein (antamassaan puheessa juuri ennen Toisen Maailmansodan alkamista 1939) kuvaili (kertoessaan miten halusi menetellä jotta Suur-Saksa syntyisi) ”Harmonisoidun Lakijärjestelmän” toteuttamista käyttämällä ”DIREKTIIVEJÄ” menetelmänä assimiloida valloitettavat maat tulevaan Suur-Saksaan.

        On selvää että ryhtyessään EU-komission presidentiksi toteutti hän käytännössä juuri tämän suunnitelman – Direktiivien laatimisen – lakijärjestelmän perustaksi – ja tämä järjestelmä on yhä käytössä.

        ”..Interestingly, Hallstein described the legal process for the creation of this “Unified Legal System” as being the issuing of Directives. Notably, when he eventually became president of the European Commission, essentially this same approach, the issuing of Directives, was chosen for its system of lawmaking – and it is still in use today.

        Hallstein kuvaili ”Suur-Saksan” toteuttamista talouden kautta tapahtuvana prosessina jolla olisi täysin ennalta aavistamattomat seuraukset. Hallsteinin näkemys oli siis että ei oltu hyökkäämässä naapurimaihin (sotilaallisesti) vaan kaikki toteutettaisiin talouden ja lakijärjestelmän avulla.

        Ehkä ihmettelet miten voimme tietää nämä asiat totena? Meillä sattuu olemaan tuon puheen alkuperäiset käsin kirjoitetut paperit hallussamme. Kuvat tämän Rostokissa 1939 pidetyn puheen papereista ovat alle linkattuina (Netti-akatemian sivuilla) sellaisenaan:

        profit-over-life.org/books/books.php?book=54

        Hallstein also described the creation of this “Greater German Reich” as being “an economic event, of sheer unimaginable consequences.” So, to Hallstein, far from being about the invading and seizing of other countries, the creation of this “Greater German Reich” was simply a legal and economic matter..”

        You might be wondering how we know Hallstein said these things? Well, for one thing we have a copy of his original handwritten manuscript for the speech.”

        https://www.dr-rath-foundation.org/2016/06/the-hidden-nazi-background-of-walter-hallstein-founding-president-of-the-brussels-eu-commission/

  2. Hienoa lukea, että mies on seisonut periaatteiden ja aatteen takana viimeiseen saakka.
    Merkillistä toimintaa tuo holotus, että maailmassa on melkeimpä mikä muu tahansa asia, jonka saa kyseenalaistaa ja aloittaa asian tutkinta, mutta tuosta napsahtaa linnaa tai julkinen lynkkaus samantien.

  3. Huomioon ottaen, että joissain maissa voit joutua linnaan siitä hyvästä, että kiellät holokaustin, on tämä mielenkiintoista luettavaa. Ei lainkaan mahdoton kylläkään.
    On aina tiedetty, että voittajat kirjoittavat historian haluamallaan tavalla.
    Salaliittoteoreetikkojen luulisi aktivoituvan kellareissaan.

  4. Tällaiset artikkelit ovat varsin tärkeä vastapaino kaiken valheellisuuden keskellä. Kiitos, Henrik Holappa!

  5. Juuri tällaisia artikkeleita tulisi saada lisää. Nämä ovat niitä “pimeitä” kohtia maamme historianopetuksessa jotka aivopesevät meidät jo lapsesta saakka syyllistämään tahoa joka oikeasti ei ole syyllistynyt mihinkään.

    Edellisissäkin kommenteissa on jo mainittu se että voittaja kirjoittaa historian. Mutta että sitä väärin kirjoitettua historiaa voi oikaista kertomalla totuuden. Ihmiset ovat kuitenkin ajattelevia olentoja joten aina joku alkaa miettimään totuuttakin.

    Toivottavasti Henrik ja muut saisitte näitä ja vastaavia artikkeleita käännetyksi edelleen. Sillä juuri näitä tulevaisuutemme tarvitsee. Kun ne kerran on käännetty ja levitetty suurelle yleisölle, ei muutosta pysäytä mikään. Tätä voi verrata Linuxin voittokulkuun. Sen edessä on joutunut nöyrtymään suurempikin sionistijohtaja.

  6. “Vasta vuonna 1990 Jerusalemin yliopiston professori lopulta myönsi, että ”juutalaissaippua” oli huijausta.”

    Muistan, kun oma yläasteen historianopettajani kymmenisen vuotta sitten mainitsi toista maailmansotaa koskevan oppitunnin edeltävinä päivinä/viikkoina kuinka oppitunnilla ei ole pakko välttämättä olla jos alkaa tuntua pahalta, koska ihmisistä tehtiin mm. saippuaa. Opettaja oli silloin jotain 30 ja 35 väliltä iältään eli ei kovin vanha, mutta aika vanhentunutta tietoa jos tuo väite on kumottu virallisesti jo 1990. Valtamediaa tuskin kiinnostaisi tälläinen pieni virhe opettajan suusta, mutta miten olisi asian laita jos faktat olisivat toisin päin; valheellinen lause olisi tuonut Saksalaisia parempaan valoon yms.

  7. Hyvä kun sai mies puhua suunsa puhtaaksi vielä ennen kuolemaansa.. Juu toi on hyvä teema: Liittoutuneiden sotarikokset 2.ms aikana. Miksi kukaan ei puhu NL:n juutalaisvainoista, jotka kuitenkin jatkuivat paljon kauemmin kuin Saksassa..

Comments are closed.