Kansallismielisistä liikkeistä maalataan julkisuudessa hyvin mielenkiintoisia uhkakuvia. Puhutaan ”äärioikeiston” uhasta, erilaisten järjestöjen ja puolueiden salaliitonomaisesta verkostosta. Siihen kuuluu harvinaisen kattava joukko toimijoita blogikirjoittajista puolueisiin ja ulkoparlamentaarisiin järjestöihin. Muukalaiskammoisten sosiopaattien päämäärä on hyökätä viattomien siirtolaisten, avarakatseisten toimittajien sekä murtuvaa yhteiskuntajärjestystä harteillaan kannattelevien puoluepoliitikoiden kimppuun.
Yllättävää kyllä, totuus on kovin erilainen. Ei ole yhtenäistä rintamaa. Ei yhteistyötä nimeksikään. Monet kansallismieliset kokevat tämän ongelmaksi, jonka korjaamiseksi on toimittava pikaisesti. Heille verkosto, jossa ainut yhteinen nimittäjä on maahanmuuttokriittisyys, on realistinen tavoite. He kirjoittavat artikkeleita ja lyriikkaa yhtenäisyydestä ja erimielisyyksien hautaamisesta. Heidän strategiansa lähtökohta on, että ennen yhteisen järjestön luomista kaikki osapuolet on saatava neuvottelupöydän äärelle. Siellä unohdetaan ristiriidat ja luodaan järjestö, joka on aatteellisesti tarpeeksi neutraali miellyttääkseen kaikkia: vanhakantaisia nationalisteja, kristittyjä konservatiiveja, kansallissosialisteja, islamofobeja, joukkomaahanmuuttoa vastustavia markkinaliberaaleja sekä elitistisiä pikkuryhmiä.
Puhe aatteelliset rajat ylittävästä yhteistyöstä on jatkunut jo vuosikymmenien ajan, ainakin yhtä pitkään kuin pakolaispolitiikka on runnellut eurooppalaista väestökoostumusta. Onko neuvottelupöytäaatteella sitten kaikupohjaa todellisuudessa? Enpä usko. Voi kuulostaa karulta, mutta olemme yksinkertaisesti liian erilaisia siihen. Jopa maahanmuuttokriittiset pienpuolueet hajoavat sisäisiin ristiriitoihinsa tämän tästä. Loka lentää järjestöjen välillä puolijulkisilla kanavilla, eikä kyse todellakaan ole rakentavasta kritiikistä. Tuskinpa pöydän äärellä saataisiin edes päätetyksi, vastustaako uusi kattojärjestö värillisten vai islaminuskoisten siirtolaisten tuloa.
Emme siis elätä toivoa yleiskansallismielisestä järjestöstä – emme edes halua sitä. Kompromissiyhteisö olisi jo lähtökohdiltaan järjestönä heiveröinen ja aatteellisesti ontto kokoonpano.
Väärinkäsitysten välttämiseksi: vaikka vastustamme massojen perustamaa järjestöä, tulee Vastarintaliike liikkeellepanemaan suuria väkijoukkoja, kun yhteiskunta saavuttaa vallankumouksellisen tilan. Emme ole massajärjestö vielä, sillä aika ei ole yksinkertaisesti kypsä. Nähdäksemme ennen suurten jäsenjoukkojen rekrytointia on aluksi rakennettava vahva, hierarkkinen ja monipuolinen järjestö. Järjestön johtoon ja sen aktivisteiksi on valittava aatteellisesti motivoitunein ja toiminnassaan parhaiten ansioitunut aines. Hierarkian, keskinäisen kunnioituksen ja tarkoituksenmukaisen toiminnan periaatteet on iskostettava järjestöön ja sen kaikkiin aktivisteihin. Toisin sanoen, liikkeen on oltava kypsä. Jos olisimme käyttäneet järjestömme kehittämiseen vieneen ajan kaikkien kansallismielisten välisen vuoropuheen edistämiseksi, ei meillä edelleenkään olisi mitään käytännöllistä käsissämme.
Emme juuri arvosta ihmisiä, jotka vain käskyttävät muita. Sen sijaan olemme tarttuneet itse toimeen surematta sitä, ettei kansallissosialistinen linjamme kaikkia miellytä. Kun yhteiskunta on taloudellisessa ja väestöllisessä hajoamispisteessä, liittyvät massat siihen järjestöön, joka vaikuttaa vahvimmalta ja jolla on vakuuttavimmat vastaukset heidän kysymyksiinsä. Järjestön on kyettävä antamaan turvaa ja hyökkäämään. Sen on kyettävä takaamaan poikkeustilassa kansalaisille heidän perustarpeensa. Sillä on oltava johdonmukainen aate, eikä se saa näyttää epäyhtenäiseltä. Kuinka kymmenien eri aatteiden kompromissiyhteisö kykenisi vastaamaan vallankumouksen haasteeseen?
Vallankumoukselliset järjestöt aloittavat aina ruohonjuuritasolta. Siinä ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin, vasta järjestön kasvuvaihe erottaa jyvät akanoista. Kompromissiton järjestö kohtaa varmasti kasvunsa aikana vastoinkäymisiä, mutta nekin vain karaisevat sen aktivistiydintä. Varteenotettava järjestö ei sorru paineenkaan alla massojen miellyttämiseen. Puhumattakaan, että se vetäytyisi yksinäisyyteen nuolemaan haavojaan ja muuttuisi suljettujen ovien elitistiseksi pienyhteisöksi.
Vastarintaliikkeen jäsenpohjan vakaa kasvu kertoo siitä, että yhä useampi kansalainen kokee meidän olevan varteenotettava yhteiskunnallinen muutosvoima. Emme tarvitse myönnytyksiä, vaan vahvaa toiminnan näyttöä ja rehellisiä kannanottoja. Jos jotakuta ei miellytä, se ei ole meiltä pois.
