Koti Kansallissosialismi.com Daniel Wretström: “Mikäli kuolen, tahdon ihmisten muistavan minut”

Daniel Wretström: “Mikäli kuolen, tahdon ihmisten muistavan minut”

0

Noin puoli vuotta ennen kuin Daniel Wretström, 17, murhattiin, kertoi hän serkulleen toivovansa tulevansa muistetuksi kuolemansa jälkeen. “Tuntui hieman erikoiselta, että hän oli sanonut näin ja että niin monet tulivat Salemiin viikko murhan jälkeen”, kertoo serkku Elin, 22, kun Salemfacklan tapaa hänet ja hänen pikkusiskonsa Erikan, 18, tukholmalaislähiössä lokakuussa 2005. “Huomenna Daniel olisi täyttänyt 22 vuotta”, Elin sanoo.

Pian on kulunut viisi vuotta tuosta päivästä 9. joulukuuta 2000, kun monietninen jengi lyömäasein ja puukoin aseistautuneina pahoinpiteli raa’asti Danielin ja viilsi tämän jälkeen hänen kurkkunsa auki.

Murhaa edelsi valtava viikkoja kestänyt median kiihotuskampanja “natsismia” vastaan. He keksivät esimerkiksi uutisia, että saksalaiset “uusnatsit” olisivat murhanneet maahanmuuttajalapsen ja että ruotsalaiset “uusnatsit” olisivat pahoinpidelleet järjestysmiehenä työskennelleen maahanmuuttajan.

Skinheadiksi luonnehditun Daniel Wretströmin murhaa kuvasi tekijöiden raakuus ja poliittisesti motivoitu viha. Murhassa oli myös selviä ruotsalaisvihamielisiä piirteitä. Ero tämän murhan ja monietnisten jengien lukuisten muiden ruotsalaisiin kohdistuvien väkivallantekojen välillä on se, ettei media onnistunut pimittämään olosuhteita, joissa murha tapahtui. Yli tuhat ruotsalaista lähti murhan jälkeisenä viikonloppuna ulos osoittamaan kunnioitustaan murhattua kohtaan ja protestoimaan muukalaisväkivaltaa vastaan.

Daniel oli vierailemassa serkkujensa luona 8. joulukuuta ja Elin pyysi hänet mukaansa juhliin Salemiin esitelläkseen hänet ystävilleen. Kun hänen piti lähteä kotiin, halusi Daniel vielä jäädä. Daniel hymyili hänelle. “Mene sinä kotiin, tulen pikkuveljesi syntymäpäiväjuhlille huomenna”, hän sanoi. He halasivat ja Elin suuntasi kotia kohti. Tuo tulisi olemaan viimeinen kerta, jolloin hän näki Danielin elossa.

Seuraavana aamuna eräs ystävä, joka myös oli ollut juhlissa, herätti Elinin. Hän soitti kysyäkseen, oliko Daniel päässyt kotiin. Elin kiersi asunnon, mutta Daniel ei ollut siellä. Ystävätär pyysi häntä katsomaan teksti-TV:tä; otsikko oli “Nuori mies murhattu Salemissa”. “Muistan, kuinka rauhallisesti vastasin hänelle ‘Ei se ole Daniel”‘”, Elin kertoo.

Elin yritti soittaa Danielille, mutta tämä ei vastannut puhelimeen eikä tekstiviesteihin. “Myöhemmin päivällä isäni jutteli poliisin kanssa. Seisoin isäni takana, ja kun kuulin hänen sanovan ‘Se oli hän’, kaikki muuttui. Se oli Daniel eikä hän ikinä tulisi takaisin.”

Elin ja hänen perheensä lähtivät heti murhapaikalle, jossa he kohtasivat ison joukon toimittajia. Elin kertoo, kuinka hän oli shokissa; kaikki tuntui epätodelliselta eikä hän pystynyt kunnolla ymmärtämään, mitä oli tapahtunut. Hän meni ystävänsä – Danielin parhaan kaverin – kanssa takaisin sinne, missä juhlat olivat olleet. Siellä he tapasivat muita edellisenä iltana paikalla olleita. He kaikki istuivat kauan apaattisina sanomatta mitään, palatakseen pikkuhiljaa murhapaikalle.

Myöhemmin illalla noin viitisenkymmentä henkilöä kokoontui spontaanisti murhapaikalle tuodakseen kukkia, sytyttääkseen kynttilöitä tai jättääkseen surunvalittelunsa.

“Sehän oli todella vaikeaa… meni useita päiviä… seisoin siellä joka päivä monta tuntia… näin, kuinka ihmiset tulivat ja katsoivat, ihmisiä, joita en tuntenut, salemilaisia… luin kirjeitä ja sitä rataa…”

Murhan jälkeisenä viikonloppuna oli ilmoitettu virallisesta muistotilaisuudesta, johon osallistui yli tuhat ihmistä. Osallistujat kulkivat hiljaisuuden vallitessa Rönningen asemalta murhapaikalle asettaakseen kukkia ja sytyttääkseen kynttilöitä korokkeelle, jolla oli iso elämänriimu – vanha pohjoismainen uudelleensyntymisen, elämän ja valon tunnus. Serkut olivat myös paikalla.

“Tunnelma oli voimakas. Niin monet tulivat paikalle niin lyhyellä varoitusajalla. Aika mahtavaa, että niin monet reagoivat niin nopeasti”, kertoo Erika. “Niin, sitä emme odottaneet – tosiaan, että heitä oli niin paljon”, jatkaa Elin. “Se oli jotain suurta. Ihmiset todella välittivät. Näin valtavasti tuntemattomia ihmisiä, jotka olivat liikuttuneita.” Serkuille on tärkeää osallistua vuosittaiseen muistotilaisuuteen – osallistuminen on heille itsestäänselvyys.

Murhan jälkeinen aika oli painajaismaista Elinille, joka masentui niin pahasti, että lopetti koulun. Hän tapasi monta kertaa muutaman murhaajista, ja heidän ystävänsä tekivät kaikkensa masentaakseen Eliniä vieläkin enemmän ja näyttivät, ettei heitä kaduttanut yhtään. “No mutta katso, Danilolla (yksi jengistä, joka murhasi Danielin) on vielä verta kengissä, ja Danilo nauraa!”, huusi yksi murhaajajengin kaveri Elinille junassa.

Edes Elinin ja Erikan pikkuveli Johan, joka oli murhan tapahtuessa vasta kahdeksan, ei ole selvinnyt ilman ahdisteluja. “Hän on saanut kuulla paljon. Minkälaiset ihmiset huutavat 8-vuotiaalle pojalle ‘Oli aivan oikein serkullesi, että hänet murhattiin!’ Sehän on sairasta. Nykyään hän on oppinut käsittelemään sitä, mutta aikaisemmin se oli hänelle erittäin vaikeaa”, kertoo Erika.

Khaled Odeh, joka viilsi Danielin kurkun auki, tuomittiin myöhemmin oikeuspsykiatriseen hoitoon ja hänen kuusi kumppaniaan joko 40 tunnin yhdyskuntapalveluun ja sosiaalihoitoon tai 1 800 kruunun sakkoihin. Serkukset pitävät tuomaria vitsinä. “Tuntui hyvin naurettavalta. En ymmärtänyt silloin, enkä ymmärrä vieläkään”, sanoo Elin. “Sitä ei olisi ikinä voinut kuvitella… ei olisi voinut kuvitella, että he saisivat niin hölmöt rangaistukset”, Erika jatkaa. “Eiväthän ne ole edes mitään rangaistuksia… Nehän antavat viestin, että näin voi tehdä ilman rangaistusta. Se on kamalaa!”

Mitä serkukset ajattelevat siitä, mitä mieltä Daniel olisi ollut muistotilaisuudesta, joka tullaan pitämään jo kuudentena vuonna? “Uskon, että hän pitäisi siitä”, Elin sanoo. “Juttelimme vastaavanlaisista asioista noin puoli vuotta ennen murhaa. Tuolloin hän sanoi: ‘Mikäli kuolen, toivon, että ihmiset muistavat minut. Etten vain kuole ja tule unohdetuksi.’ Tuntui aika erikoiselta hänen ilmaistuaan asian näin ja että Salemiin tuli niin paljon ihmisiä viikko murhan jälkeen. Hän ei todellakaan olisi pahastunut. Uskon ennemminkin, että hänen mielestään tämä on hyvä – täytyy käyttää tapahtumaa todistaakseen… Hänet murhattiin tavalla, joka herättää tunteita ihmisissä, ja se, että asia otetaan esille tällä tavalla, olisi hänen mielestään erittäin hyvä asia.”

Heidän mielestään muistotilaisuudet Salemissa ovat olleet hyvin järjestettyjä ja he luottavat täysin Salemfondeniin, (Salem-säätiö, joka järjestää vuosittaisen muistotilaisuuden, suom. huom.), joka on ottanut huomioon omaiset. He ovat saattaneet reagoida johonkin yksittäiseen lauseeseen jossain puheessa, mutta ei ole ollut mitään sellaista, joka estäisi heitä osallistumasta muistotilaisuuteen: “Mikäli se olisi ollut huono asia, en olisi mennyt sinne”, Elin sanoo. Mielestäni kaikki on ollut hyvin ja toivoisin yhä enemmän osallistujia tuleviin tilaisuuksiin.”

Serkukset vastustavat sitä, kuinka jotkut ulkopuoliset ovat reagoineet tilaisuuksiin, erityisesti niin sanotut antifasistiset vastamielenosoittajat. “Mehän olemme itse nähneet, kuinka he käyttäytyvät paikalla. Heittelevät lasipulloja ja kiviä”, Elin sanoo inhoa äänessään. “Se tuntuu mielisairaalta. Aivan sairaalta. Ihminen on murhattu ja olemme siellä kunnioittaaksemme häntä, ja jotkut yrittävät sabotoida sitä tuolla tavalla. Tuntuu sairaalta, etteivät he ymmärrä – heillä on vain valheellisesti mielessä, että olemme ‘natseja’. He eivät tunnu ymmärtävän totuutta tilanteesta.”

Jopa Vasemmistopuolue on julkistanut suunnitelman tämän vuoden muistotilaisuutta vastaan. “Täytyy tehdä suunnitelma, että kunta pääsisi eroon muukalaisvihamielisestä kulkueesta.” He ovat ehdottaneet kampanjaa, jossa levitettäisiin suuri määrä julisteita propagandatekstillä: “Salem ottaa etäisyyttä rasismiin ja muukalaisvihamielisyyteen.” “Mielestäni se on erittäin tyhmää”, jatkaa Elin. “Se tuntuu kuin iskulta kasvoihin. He, siis kunta, eivät ole tehneet mitään ilmaistakseen osanottonsa meidän suruumme. Olemme erittäin pettyneitä kunnan poliitikkojen toimiin.”

Sen sijaan, että media ja poliitikot kertoisivat muistotilaisuuteen johtavista syistä, ovat he päättäneet keskittyä kertomaan, kuinka kyseessä on “rasistinen mielenosoitus”, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. “Mielestäni se on kurjaa, se on hirvittävää”, Erika lausahtaa. “Olisi huomattavasti parempi, jos poliitikot käyttäisi verovarat julisteisiin, jotka kertoisivat niistä ruotsalaisista, jotka on murhattu poliittisten mielipiteidensä vuoksi”, Elin sanoo.

Elinin mielestä meidän täytyy pitää muistotilaisuus elossa. Ellei muuten, niin Danielin vuoksi. Ja kaikkien nuorten. “Ajattele, jos hänet olisi murhattu eikä kukaan olisi välittänyt. Se olisi tuntunut vielä pahemmalta. Minulle merkitsee erittäin paljon se, että yhä useammat uskaltavat nähdä oikean syyn siihen, miksi näin tapahtui. Kun järjestelmä kieltäytyy muistamasta Danielia ja näkemästä sitä hirvittävää tilannetta, jossa monet ruotsalaiset ovat tänä päivänä, silloin jonkun muun täytyy tehdä se.”

“Daniel nauroi ja itki, hän oli vihainen ja hän oli surullinen. Daniel oli ihminen, joka ei pelännyt näyttää tunteitaan. Hän jätti syvät jäljet. Kauniit jäljet. Tahdon kiittää kaikkia muistotilaisuuteen osallistujia siitä, ettette pelkää sanoa sitä, että se, mitä hänelle tapahtui, oli väärin. Kiitos, että uupumattomasti jaksatte sytyttää soihtuja ja kynttilöitä ja että laskette kukkia hänen muistolleen.”

Elin, Erika ja Johan ovat peitenimiä.

Salemfacklan nro 1/2005