Koti Artikkelit Haastattelut Baltian historiaa: Konstantīns Pupursin haastattelu

Baltian historiaa: Konstantīns Pupursin haastattelu

2

Latvialainen kansallismielinen kansalaisaktivisti Konstantīns Pupurs menehtyi 10. syyskuuta äkilliseen sairauskohtaukseen. Hänen hautajaisensa järjestettiin perjantaina 15. syyskuuta, ja hänellä oli kunnia tulla haudatuksi Riian Meža kapi -hautausmaalle (suom. Metsähautausmaa), jonne Latvian historian suurimmat henkilöt on haudattu. Ohessa on latvialaisen Dace Kalninan vuonna 2008 tekemän haastattelun vapaa suomennos, jossa Pupurs kertoo Latvian itsenäistymisen ajoista, poliittisesta ahdistelusta sekä Euroopan poliittisesta tilanteesta mielenkiintoisella ja yhä ajankohtaisella tavalla.

Konstantīns Pupurs muistetaan miehenä, joka kesäkuun 14. päivänä vuonna 1988 haastoi vallanpitäjät tohtiessaan ensimmäisenä henkilönä nostaa julkisesti Latvian punavalkoraidallisen lipun ja kantaa se Latvian pääkaupungin Riian läpi. Hän oli jäsen antikommunistisessa Helsinki-86-ihmisoikeusryhmässä, jota ei tuohon aikoihin juuri mainittu julkisuudessa.

Pupurs oli eräs niistä, jotka uskalsivat esittää mielipiteensä julkisesti. Neuvostoliiton vallan aikana Pupurs sai selvitä Neuvostoliiton salaisen poliisin Tšekan terrorista. Ensin vuonna 1986 hän joutui Tšekan reportteriksi paljastuneen ystävän petturuuden seurauksena pidätetyksi Moskovassa, missä hän opiskeli ja missä hän oli perustanut venäläisten opiskelijoiden kanssa historiantutkimusseuran. Kun hän vuonna 1988 liittyi Helsinki-86-ryhmään, ongelmat alkoivat Latvian valtiollisen yliopiston historian ja filosofian laitoksella; yliopiston dekaani ei halunnut nähdä “neuvostovastaisia elementtejä” opiskelijoiden joukossa.

Vuoden 1988 heinäkuun 14. päivän teon jälkeen Tšeka teki Pupursille selväksi, että hänen tulisi lähteä Latviasta tai asiat mutkistuisivat. Pupurs lähti maanpakoon yhdessä äitinsä kanssa asuen ensin Münsterissä, minkä jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin. Pupurs valmistui Massachusettsin osavaltion yliopistosta loistavin arvosanoin. Hän opiskeli kauppatieteitä Lontoossa ja puhui sujuvasti ranskaa, saksaa, venäjää ja englantia. Yhdysvalloissa hän liittyi armeijaan ja yleni luutnantin arvoon.

Mikä olisi verrattavissa tekoosi, kun kannoit Latvian lippua Riian läpi vuonna 1988?

Aivan yhtä laitonta olisi kantaa kansallissosialistisen Saksan lippua tangossa koko kaupungin läpi. Siitä joutuisi heti pidätetyksi. Nykyään Latvian lippua saa kantaa aivan laillisesti.

Kohtasit ensimmäistä kertaa itseesi kohdistuvaa painostusta itsenäistyneessä Latviassa vuonna 1993 Skrundan tutka-aseman purkamisen jälkeen. Jouduit tällöin tuntemattomien ihmisten uhkaamaksi taksissa, minkä jälkeen sinut pahoinpideltiin seuraavana päivänä. Voitko kertoa, mitä tuolloin oikein tapahtui?

Se ei ollut oikeastaan mikään taksi vaan yksityisauto. Siihen aikaan monet työskentelivät taksikuskeina, joten istuin autoon luullen, että se vie minut sinne, minne halusinkin. Luulin, että kyseessä oli taksi. Autossa oli kolme muuta henkilöä, ja istuin etuistuimelle. He sanoivat oitis, että heillä oli tietoa kaikesta, mitä olin tehnyt oleskellessani lännessä ja että he tulisivat seuraamaan tekemisiäni. Minua varoitettiin osallistumisesta politiikkaan ollessani Riiassa. Noihin aikoihin olin melko aktiivinen politiikassa sekä aikaisempien Helsinki-ryhmän jäsenten että luonnonsuojelujärjestön kanssa, ja tunsin myös monia eduskunnasta.

Minun on myönnettävä, että he tiesivät paljon minusta. He uhkasivat, että jos jatkan samalla tavalla, en pystyisi enää lähtemään yhtään mihinkään. He tekivät selväksi, että teoistani tulisi seuraamuksia.

Samana iltana minut oli kutsuttu erääseen Valtion akateemisen kuoron organisoimaan tapahtumaan sekä erääseen toiseen tapahtumaan, jonka hallitus järjesti. Minulla oli kunnia leikata tapahtumaa varten tehty kakku, ja joku otti tästä valokuvan, joka julkaistiin seuraavana päivänä lehdessä.

Seuraavana iltana menin filharmonikkojen konserttiin ja jatkoin ratikalla kotiin. Ovella sain kovan iskun päähäni – en edes kuullut heidän tulleen taakseni. Kaaduin, mutten menettänyt tajuntaani, mikä pelastikin minut, sillä kykenin vastustelemaan. He alkoivat sylkeä päälleni, mutta sitten he katosivat. Luulen, että poliisiauto ajoi ohi ja he yksinkertaisesti pakenivat.

Jouduin viettämään jonkin aikaa sairaalassa. Sen jälkeen jouduin kipua lievittävään kuntoutukseen, koska sain ongelmia pääni ja selkärankani alueelle. Lähdin taas Latviasta ja palasin seuraavan kerran kymmenen vuoden jälkeen vuonna 2003. Tuohon aikaan opiskelin Lontoon kuninkaallisessa akatemiassa, ja lennot Latviaan olivat melko halpoja.

Koitko samanlaista ahdistelua tämän jälkeen – fyysistä tai psykologista?

En, olin ulkomailla.

Maatamme askarruttaa yhä Helsinki-86-ryhmään kuuluneiden henkilöiden katoamistapaukset: Heino Lāma, Armands Akmentiņš, Vilnis Lisments ja Ernests Rigerts katosivat – ja ihmisiä joutui fyysisten hyökkäysten kohteeksi, kuten sinä, Linardam Grantiņam ja Kārlim Doropolskim. Nämä tapaukset eivät vieläkään ole avoimia – ehkä voit kertoa jotain enemmän näistä tapauksista?

Seuraan Heino Lāman tapausta. Muista tapauksista olen kuullut.

Tiedätkö, mitä Heino Lāmalle tapahtui?

Hän oli osa perhettämme. Hän oli perheystävä ja erittäin läheinen äidilleni. Heino tuli usein käymään kylässä etenkin asuessamme Münsterissa, missä hän myös asui jonkin aikaa. Sen jälkeen Heino palasi Latviaan jäädäkseen.

Tiedän vain, että hän lähti usean muun tapaan talostaan jättäen kaikki asiakirjat ja rahat asuntoonsa. Oletan, että heillä oli tapaaminen jonkun kanssa. Hän ei palannut, vaan katosi jättämättä mitään viestiä.

Kertoiko hän kenellekään, mihin hän oli menossa?

Harmillisesti kukaan ei tiennyt. Ehkä poliisi tiesi enemmän, mutta en ole kuullut mitään. Heino oli vakuuttava mies – yksi älykkäimmistä ja henkisesti vahvimmista. Tapasin hänet vuonna 1987 Bastejkalnsissa, mutta meistä tuli läheisempiä Saksassa.

Milloin Heino katosi?

En muista tarkalleen, mutta vuoden 1997 tienoilla. Olin shokissa, että sellaista tapahtui itsenäistyneessä Latviassa, mutta koska itse olin kokenut samankaltaista ahdistelua, ei se ollut yllättävää.

Oman tapaukseni jälkeen, vuonna 1993, menin Riikaan tapaamaan kaupungin poliisipäällikköä ja kysyin, kuinka tällaista pystyi tapahtumaan vapaassa Latviassa – olin vaarassa, ja salainen poliisi kulkee vapaana tuntien paikan kodikseen. Hän lupasi tutkivansa asiaa, mutta hänen mukaansa tulisi ottaa huomioon, että joitain Tšekan salaisen poliisin henkilöitä oli jätetty asemiinsa Latviaan. Myöhemmin kysyin uudestaan asiasta. Poliisi ei ollut kiinnostunut eikä asiaa tutkittaisi – useita ihmisiä oli hakattu väkivalloin.

Etkö kääntynyt turvallisuuspoliisin puoleen?

En, se ei edes tullut mieleeni.

Olet ollut takaisin Latviassa pitkän poissaolon jälkeen, joten pystyt varmasti paremmin näkemään, mitkä asiat ovat muuttuneet vuosien aikana.

Riiasta puheen ollen tietenkin pidän kaupungin restauroidusta keskustasta – se on tehty siististi ja hyvällä maulla. On positiivisia puolia, mutta myös negatiivisia. Tänä aamuna kysyin poliisilta erästä asiaa latvian kielellä, ja hän vastasi minulle venäjäksi. Hän jatkoi latviaksi, mutta vastasi yhä venäjäksi. Olen yllättynyt, että henkilö voi työskennellä valtiolle ilman, että hän puhuu latvian kieltä.

Olisiko tällainen ollut mahdollista 1990-luvun alussa?

Siihen aikaan asiat olivat vielä pahemmin, koska vanhoilta päiviltä oli jäljellä paljon miliisejä. Ajattelin kuitenkin, että asiat menisivät oikeaan suuntaan. Henkilön, joka tulee maahan töiden tai muun vuoksi, tulisi kyetä puhumaan maan kieltä. Se on perusteellinen kunnioitus paikallisia sekä maata ja sen kulttuuria kohtaan.

Olen ollut viimeiset 20 vuotta lännessä ja asunut useissa eri paikoissa. Esimerkiksi Ranskassa en voinut englannin kielen taitoisena olla edes olemassa. Meninkin opiskelemaan kieltä, ja kolmen kuukauden aikana opin ranskaa sen verran, että pystyin selviytymään ilman englantia. Tämä on normaalia. Myös ne, jotka muuttivat Neuvostoliitosta länteen, joutuivat oppimaan uuden kielen. Tämä on ensimmäinen ja tärkein kriteeri – et voi aloittaa mitään ennen kuin osaat paikallista kieltä.

Vuonna 1999 presidentti Vaira Vīķe-Freiberga lähetti eduskunnalle takaisin lakimuutokset, jotka olisivat tehneet kielilaista tiukemman. Tuloksena kielilakia löyhennytettiin raskaasti ja niitä toteutetaan heikommin kuin koskaan.

Ihmettelen, kuinka ihmiset, jotka ovat kasvaneet ja saaneet kasvatuksensa lännessä, voivat tulla presidenteiksi tai ministereiksi täällä Latviassa. Se ei ole ollenkaan oikein. Vaikka henkilö on latvialainen, hänen kasvatuksensa ja mentaliteettinsa ovat täysin erilaiset. Mikäli henkilö ei ole elänyt Latviassa noiden 48 miehityksen vuoden aikaan, hän ei ole kokenut kaikkia niitä sen tuomia vaikeuksia eikä hän voi ymmärtää latvialaisten mentaliteettia. Hän on kuin ulkomaalainen.

Olen puhunut maanpaossa olleiden latvialaisten kanssa, jotka mielestäni ymmärtävät Latvian tilanteen paremmin kuin useat paikalliset. Ulkolatvialainen presidentti ei heidänkään mukaansa saanut arvostusta, lievästi sanottuna.

Tästä ei edes puhuta! Olen kuullut muilta latvialaisilta, että Vīķe-Freiberga heitettiin ulos eräästä heidän tapahtumastaan – häntä pyydettiin yksinkertaisesti lähtemään paikalta. Luulen, että kyseessä oli Daugavas Vanagu -veteraaniorganisaation tapahtuma. Oli kaikille selvää, millaisesta henkilöstä oli kyse – hän oli pystynyt kulkemaan vapaasti ympäri Latviaa eikä pelkästään Riikaan 1960-luvulta lähtien. Muut latvialaiset pystyivät korkeintaan matkustamaan Riikaan, ja heidän liikkeitään tarkkailtiin jatkuvasti.

Kanadassa sijaitsevan Latvian National Associationin varapuheenjohtaja ja Latvian lehdistöorganisaation Kanadan-osaston puheenjohtaja, runoilija Inta Purva kertoi, että hänen poikansa Imant, joka nykyisin on Latvian kunniakonsuli Kanadassa, ei voinut mennä Latviaan 1980-luvulla.

Oli myös muita, esimerkiksi Fred Launags, Brīvās Latvijas -lehden (suom. Vapaa Latvia) toimittaja, joka tuomittiin kuolemaan Neuvostoliitossa. Samoin kävi Ādolfam Šildemille. Näitä ihmisiä oli kielletty matkustamasta Latviaan kaikkien noiden vuosien aikana, mukaan lukien kansallisen heräämisen aikaan. Monet heistä eivät koskaan päässeet palaamaan kotimaahansa – Launags kuoli nopealla ja kamalalla tavalla, ja Šildem menehtyi vanhuuteen. Launags onnistui pakenemaan Ruotsiin silloin kun sissiliike lopetti toimintansa vuosien 1953–54 paikkeilla. Hän itse kertoi minulle tästä tavatessamme Münsterissa.

1980-luvun loppupuoli oli erikoista noiden länsimaalaisten latvialaisten osalta. Jānis Ritenisin kaltaiset ihmiset marginalisoivat tai syrjäyttivät kaikki kansallismieliset henkilöt. Toinen mies otti paikan, joku paljon liberaalimpi, esimerkiksi Ritenis, joka oli intellektuaalisin termein hyvin heikko. Kun Latvia itsenäistyi, samainen Ritenis sai hyvinvointiministerin salkun. Joillakin näistä ihmisistä on jonkinlainen muodollinen koulutus, mutta älyllisesti he olivat hyvin heikkoja. Samaa voi sanoa heidän kansallismielisyydestään tai vakaumuksestaan, joka oli näkyvää sekä Ādolfam Šildemissä että Launagsissa.

Sama toistuu nytkin. Esimerkiksi sisäministerimme on Mareks Segliņš, joka 1990-luvulla johti komissaarien ryhmää.

Näyttää siltä, että sama prosessi jatkuu.

Mitä mieltä olet Latvian valtion mahdista?

Minusta on erittäin hyvä, että olemme itsenäisiä ja että meillä on oma raja ja oma talo – se on ensisijaista. Mitä tulee hallintoon, olen kuitenkin hyvin skeptinen. Suoraan sanottuna en pidä joistakin asioista, joita latvialaiset itse ovat tehneet näiden vuosien aikana Latviassa.

Mitä tarkoitat?

En halua mainita nyt mitään erityisiä nimiä. Kirjoitat jo näistä ihmisistä – olen lukenut artikkelejasi ja julkaisujasi. Nämä ihmiset ovat tunnettuja – alkaen presidentistämme ja jatkuen liikemiehiin, joita hallitus tukee. Voimme nähdä, mitä maataloudellemme on tapahtunut. Vuonna 1993 minulla oli mahdollisuus vierailla Latgalliassa. Olin ällistynyt siitä, mitä parissa vuodessa oli tapahtunut. Olen kuitenkin kuullut, että asiat ovat vielä pahemmin nyt – Latvian maatalous on täysin tuhottu, ja kaikki se, mikä on ollut positiivista, on tuhottu.

Uskotko, että se oli tuhottu eikä tuhoutunut luonnollisella tavalla?

Tuhottu! Mies voi menehtyä luonnollisella tavalla, mutta tämä oli tehty tarkoituksena käyttää shokkiterapiaa, aivan samoin kuin Venäjällä, tarkoituksena myydä ja ryöstää laillisin keinoin.

Mitä luulet – oliko tämä tehty taloudellisen edun nimissä vai oliko taustalla jokin poliittinen aate?

Ei, ei, siihen ei liity mikään poliittinen aate. Me kaikki muistamme kommunisti- ja pioneeriorganisaatiot. Jos jätämme ideologian pois, se oli positiivista – leirejä, vapaa-ajanvietettä nuorille. Kommunistit ottivat nämä palat käyttöönsä menneisyydestä; samanlaisia organisaatioita oli ollut olemassa jo Venäjällä, mutta myös nuorten organisaatioita Latviassa, partiolaiset, Latvian Vanagi. Kaikki tämä oli korkealaatuista hallituksen tukemaa toimintaa, mutta nyt kaikki on tuhottu.

Nyt ihmettelemme, miksi nuoriso maleksii pitkin katuja. Heillä ei ole mitään tekemistä, he menevät Irlantiin, heitä ei kiinnosta jäädä tänne. Ei ole mitään stimulaatiota poliittisessa tai taloudellisessa mielessä. Voisimme puhua tästä tuntikausia. Latvialaiset politiikan tutkijat, tiedemiehet ja älymystö kirjoittavat näistä asioista. Yleensä luen mieluummin Latviassa julkaistuja kirjoja saadakseni tietoa ennemmin kuin länsimaisista kirjoista. On ihmisiä, jotka esittävät vaihtoehtoja eivätkä vain valita.

He eivät saa kuitenkaan aloittaa mitään toimintaa?

Sen ei anneta tapahtua. He voivat julkaista, kirjoittaa, lähettää kutsuja, mutta on kuin seinä olisi vastassa. Ne, jotka nyt ovat äänessä, eivät kykene eivätkä pysty kuuntelemaan, mitä älykkäillä ihmisillä on sanottavana – Latvian omalla älymystöllä täällä kotimaassaan. He kuuntelevat enemmin Brysseliä – ja heidän määräyksiään siitä, kuinka valmistaa latvialaista voita. Joudumme yhdestä unionista toiseen. Olemme täysin suojattomia. Ja nämä herrasmiehet ovat vielä kehittyneempiä. Moskova oli brutaali vallassaan, voimassaan, painostuksessaan, näkyvästi ja tuntuvasti. Moskovan sloganit olivat niin pistäviä ja tyhmiä, etteivät ne voineet iskostua ihmisten mieliin.

Vesti Segodņa (venäläinen uutismedia, suom. huom.) haastatteli sinua äskettäin?

Olin jo täysin shokissa Vestin toimittajan Modri Lujānun tekemästä artikkelista, jonka hän lähetti minulle. Se oli painajaismainen. Siinä sanotaan, että me, Helsinki-ryhmäläiset, joihin kuului kymmenen henkilöä Latvian esimodernilta ajalta, rikoimme Latvian neuvostotasavallan yhtenäisyyden. Aivan kuin olisimme olleet lännen lähettämiä emissaareja, joiden tulisi aloittaa prosessi. Että olisimme tehneet sen rahasta ja että Helsinki-ryhmä toimi myös rahasta, mikä on täyttä soopaa. Että meillä kaikilla oli taattu “katto pään päällä”, mikäli asiat menisivät väärään suuntaan Latvian neuvostotasavallassa – evakuoituisimme länteen. Haastattelussa meitä verrataan kansainvälisiin vakoojiin.

Oletko puhunut Lujānun kanssa?

Kirjoitin hänelle, mutta hän ei vastannut mitään ristiriidatonta eikä kieltänyt. Hän sanoi, että voin kumota väitteet. Kaksi päivää sitten minulla oli tapaaminen Vestin kanssa ja kysyin, mistä he oikein puhuvat; ultranationalistisesta ryhmästä, lännen rahoista, jostain “katosta” – he ovat typeryksiä. En voi puhua muiden puolesta, mutta kerroin omasta puolestani, etten ollut saanut mitään lahjuksia lännestä. Tein kaiken sydämestäni. Ehkä olin naiivi ja jotkut asiat olivat ideaalisia. Kaikki asiat tehtiin kuitenkin vakaumuksesta eikä jonkin lännen tai Gorbatšovin perestroikan vuoksi.

Myös Modri Lujānua terrorisoitiin noiden vuosien aikana.

Kyllä, joten minua ihmetyttää todella. Tuohon aikaan, kesäkuun 14. vuonna 1988, hän piteli ylhäällä julistetta, jossa eräät ihmiset mainittiin nimeltä. Hänet pidätettiin, ja häntä pidettiin sellissä jonkun aikaa. Tuolloin me kaikki menimme protestoimaan. Ollessani maanpaossa lännessä jopa siellä puolustimme Lujānua, pidimme mielenosoituksia ja pystytimme kylttejä.

Hän oli kuin sankari, viimeinen julkisen poliittisen ahdistelun uhri. Myöhemmin hän alkoi tehdä uraa suosionsa avulla. Nyt en tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, mikäli Vestin artikkeli todella on hänen työtään. Hän oli kanssamme kansallisen heräämisen aikaan – hän oli mukana lähes kaikessa, vaikkakin ei Helsinki-ryhmässä. Hän oli jäsen julkisten organisaatioiden neuvostossa, jossa esitin Helsinki-ryhmän intressit, ja työskentelimme yhdessä.

Lujānu tiesi totuuden siitä, että työskentelimme, koska olimme latvialaisia patriootteja, jotka halusivat saada Latvian takaisin, kuten se oli ennen vuotta 1940. Hän tiesi tämän, mutta nyt hän puhuu tuommoista potaskaa. Yritin selittää parhaani lehdelle, mutta jää nähtäväksi, kuinka asia etenee. Kulutin tuntikausia tietokoneella tehden korjauksia haastatteluun niiltä kohdin, jotka olivat väärin. En tietenkään voinut korjata haastattelijan tekemiä kysymyksiä, sillä ne esittävät hänen näkemyksiään, mutta omat vastaukseni oli kirjoitettu hutiloiden ja esitetty väärissä asiayhteyksissä – täysin epäasiallista.

Kansallismielisen Visu Latvijai! -puolueen puheenjohtajan Imants Parādnieksin haastattelussa – jonka venäläislehdistö julkaisi – eräs lause oli irrotettu täysin asiayhteydestään siten, että sen tarkoitus muuttui täysin.

En voi ymmärtää tätä. Missä on etiikka? Jos olet journalisti, sinun täytyy olla jollain tapaa rehellinen, etkä voi syytellä toisia. Koko yhteisö tulee lukemaan kirjoituksesi! Journalistin tehtävä on esittää totuudenmukaista informaatiota. Ette ole paparazzeja! Minulla on mielikuva, että nämä ihmiset ovat kuin viides kolonna, vihamielinen osasto, joka tekee kaikkensa hämmentääkseen ihmisiä. Jos kyseessä olisivat ihmiset, jotka työskentelevät maata ja sen kansallisomaisuutta vastaan, sitten heidän tulisi käsitellä näitä ihmisiä.

Oletko tulevaisuuden suhteen optimistinen, mitä tähän tulee?

Tietenkin, muuten en olisi täällä. Suunnittelen paluuta Latviaan. Minulla on sopimus vuoteen 2011, mutta sitten palaan takaisin.

Onko valtio pyytänyt sinua palamaan?

Ei, enkä odotakaan sitä. Luulen, etten ole kovinkaan iloinen kaikista niistä prosesseista, joita Latviassa tapahtuu monella osa-alueella.

Luuletko, että neljäs kansallinen herääminen tapahtuu?

Toivon sitä todella, mutta ehkä tällä kertaa se on hiukan erilainen ilman sateenvarjoja ja kuorolaulua. Ehkä tämä prosessi tapahtuu hyvin nopeasti, ja kuten sanoin, se tulee olemaan erilainen aikaisemmasta, mutta kansallinen herääminen taatusti tapahtuu.

Piankin?

Kyllä mielestäni. Minulla on joitakin faktoja, ja mielestäni tämä ei tapahdu vain Latviassa. Nämä muutokset tapahtuvat koko maailmassa. Latvian tulee käyttää tämä hetki hyväkseen, ja se tulee tapahtumaan.

Ehkä sinulla on jotakin kerrottavaa, jota en ole osannut kysyä?

Voin kertoa sinulle lipunnostamisesta heinäkuun 14. päivä, 1988. Se ei ollut ihan niin yksinkertaista. Useat ihmiset työskentelivät asian puolesta: Jānis Mucenieks ja Miervaldis Krims (joka hoiti lipun), Anta Bergmane, ja Robert Klimovichin johtamat turvallisuusvartijat – hän teki työnsä hyvin silloin. Mukana oli myös useita muita henkilöitä, joiden nimiä en nyt tällä hetkellä muista.

Mistä saitte kankaat lippuun? Tuohon aikaan kaupoissa ei myyty karmiininpunaista ja samansävyisiä kankaita.

Miervaldis Krims hoiti asian. Lippu oli täysin oikean värinen ja oikean kokoinen. Kangaskauppoja ei oikein ollut. Kiintoisaa kylläkin, oli vapaata ostaa varastotavaraa, joka käsitettiin viattomiksi symboleiksi. Neuvostoviranomaiset eivät uskoneet, että niistä voisi seurata jotain vakavampaa.

Kesäkuun 14:ttä päivää kohti aloimme tehdä lippuja, kuten myös Helsinki-86-ryhmän kannattajat tekivät. Saimme kuitenkin vastaamme suurta vastustusta, jopa Valtion akateemiselta kuorolta. Heinäkuun 11. päivä järjestettiin Cēsisissä kansanmusiikkifestivaali, johon jotkut meistä menivät – minä, Miervaldis ja jotkut toiset. Huomasin lavan ja sain puheenvuoron. Sanoin, että Helsinki-ryhmä tulisi nostamaan punavalkoraidallisen lipun. Tuona samana iltana kotiini soitettiin ja äitiäni uhkailtiin, ja kuten tavallista, puhelu katkesi. Tätä tapahtui useasti.

Kesäkuun 14. päivä minua seurattiin kotoani Ruotsalaiselle portille saakka, missä Volga-merkkinen auto oli pysäköitynä. Portin läheisyydessä oli asunto, jossa meillä oli tapaaminen puhuaksemme tovereiden kanssa. Halusimme poistua paikalta, mutta Tšeka seisoi uloskäynnillä. Vuokraemäntä tiesi pihan läpi menevän reitin, josta voisimme poistua, joten kiirehdimme. Tšekan poliisit huomasivat tämän ja lähtivät jahtaamaan meitä.

Onnistuimme nousemaan ratikkaan ja pääsemään Anta Bergmanen asunnolle. Olimme siellä vain kymmenisen minuuttia, sillä tunsimme, että Tšeka olisi paikalla tuota pikaa. Sitten puhelin soi, ja yksi meistä nosti luurin. Oli oitis selvää, että he olisivat paikalla viiden minuutin sisään. Me liukenimme nopeasti paikalta, ja kahden minuutin kuluttua näimme Volga-autojen saapuvan, mutta olimme jo poissa.

He yrittivät estää lipun liehuttamisen ja meidän täytyi piiloutua hautausmaalle. En piilotellut lippua itseni takia, sillä maaliskuun 25. päivä, kun miltei onnistuin pääsemään lähelle, tiesin, ettemme voisi kuljettaa lippua sellaisenaan Vapauden muistomerkille. Siten lippu koottiin nopeasti kahdesta osasta. Jumalalle kiitos, kaikki onnistui. Kuljimme lipun kanssa Riian kaupungin läpi. Veidenbauma-kadun kulmalla oli miliisejä, autoja ja venäläisiä sotilaita. He muodostivat ketjun, ja eräs majuri juoksi huutaen “Stojaik!”. Jatkoimme eteenpäin kulkemista. Yhtäkkiä he jänistivät, ja me kuljimme läpi.

Eivätkö he yrittäneet pysäyttää teitä?

Eivät. Näin majurin puhuvan esimiehelleen. Näytti siltä, että kun he näkivät, kuinka paljon ihmisiä oli saapumassa, he saivat käskyn olla tekemättä mitään, sillä se ei olisi tapahtunut ilman väkivaltaisuuksia.

Kuka auttoi sinua selviytymään vaikeuksista – pidätyksistä, seuraamisesta, terrorista ja maanpaosta? Mitä ajattelit tai mihin uskoit?

Halusin todella tehdä töitä, olin niin intomielinen tuolloin! Halusin mennä eteenpäin jokainen päivä ja jokainen minuutti. Siinä kaikki, se auttoi. Minua auttoi myös tieto siitä, että kamppailin minulle selkeän ja totuudenmukaisen asian kanssa, kun taas he olivat väärässä – he ovat miehittäjiä, pahiksia. Puolellani oli ihmisiä, ihmiset tulivat luokseni ja halusivat puristaa kättäni. Tunnetta ei voi edes kuvata. Yksi seikka, miksi suostuin kuitenkin lähtemään, oli ryhmämme kahtia jakautuminen.

Oliko se provokaatiota? Oliko se jonkun järjestämää?

En usko. Tämä on tosin jo aivan eri tarina. Ryhmämme muodostui entisistä poliittisista vangeista, joita olivat Juris Ziemelis, Alfreds Zarins, Janis Vēvers ja Janis Rozkalns. Kaikki nämä ihmiset ovat viettäneet vuosia vankileireillä. Kokonainen komppania poliittisia vankeja oli Helsinki-86-ryhmän kanssa. Vaikka kaikki eivät olleet jäseniä, he olivat yhteydessä meihin. Nämä ihmiset muodostivat ytimen. Heillä oli paljon kokemusta. Kun Ziemelis puhui, ihmiset kuuntelivat suu auki – se oli kuin luento, jossa jokainen sana tulisi kuunnella tarkoin. Yhtäkkiä eräästä miehestä tulikin suuri nimi – hänellä oli paljon kunnianhimoa.

Juris Vidiņš?

Hän oli nousukas. Ongelmana oli vain se, että hänellä oli itsekkäitä tarkoitusperiä. Hän yritti päästä Ziemelisin niskan päälle – Ziemelis oli johtajamme. Tämä mies alkoi höpöttää ja parjata Ziemelisiä ilman mitään syytä. Myös muita taustavoimia oli sekoittunut asiaan. Auseklis-lehden toimittaja Ivars Žukovskis oli aina mukana kokoontumisissamme, ja hän yritti käännyttää ihmisiä vanhoja toisinajattelijoita ja Ziemelisiä vastaan. Myöhemmin Žukovskis itse myönsi työskennelleensä KGB:lle. Tästä kahtiajakautuminen alkoi.

Useimmat, myös nuoremmat ja minä, pysyimme uskollisina Ziemelisille. Vidiņšin mukana tuli uusia kannattajia, ja hän värväsi kuumeisesti lisää kannattajia puolelleen. Eräänä päivänä päätimme vanhempien jäsenten kanssa, ettemme voineet toimia samassa ryhmässä Vidiņšin kanssa. Perustimme Helsinki-86-ryhmään uuden virallisen Riika-yksikön. Kesäkuun 14. päivän jälkeen 1988 Latvian kansallinen isänmaallisuusliike ja kansalaisten kongressi alkoivat muodostua.

Eikö Vidiņš myöhemmin työskennellyt Latvian parlamentissa?

Kyllä.

Muita Helsinki-86-ryhmän jäseniä ei ole ollut parlamentissa?

Ei ketään.

Kerro lisää, mitä tapahtui maaliskuun 25. päivä 1988?

Maaliskuun 25. päivä Helsinki-86-ryhmä organisoi tapahtuman lähellä Vapauden muistomerkkiä. Tuona päivänä minun täytyi paeta Tšekaa. Matkustin junassa, jossa myös oli Tšekan poliiseja. Seuraavalla pysäkillä yksinkertaisesti hyppäsin junasta ulos ja jätin heidät jälkeeni junan sisään. He tulivat hyvin vihaisiksi tästä!

Onnistuin pääsemään Laiman kellon kioskille, missä nykyään sijaitsee kahvila. Se oli ensi kerta, kun Kirjoittajien unioni periaatteessa jakoi kansakunnan. He kutsuivat tulemaan Kaatuneiden Veljien hautausmaalle kello 17 illalla, vaikka olimme lähettäneet ihmisille kutsun tulla Vapauden muistomerkille 18.30 jo kaksi viikko etuajassa. Ihmiset luulivat, että he menisivät Veljien haudoille, minkä jälkeen he voisivat jatkaa kulkuaan Vapauden muistomerkille ja liittyä Helsinki-86:n tapahtumaan. Se oli kuitenkin temppu. Ne, jotka menivät hautausmaalle, eivät päässeet enää jatkamaan keskustaan, koska miliisien ketjut olivat kaikkialla ja koska joukkoliikenne ei ollut toiminnassa. Vapauden muistomerkillä olivat vain ne, jotka eivät olleet menneet hautausmaalle.

Kirjoittajien unioni teki sen tarkoituksella?

Luulen niin. Tämä oli ensimmäinen merkki siitä, että kaikki oli lopussa ja että ihmiset ottaisivat ohjakset käsiinsä hoitaakseen asioita ollakseen myöhemmin osa tarinaa, mikäli Latvia saisi itsenäisyytensä takaisin.

Suurelta osin niin, ja nyt se on saatettu loppuun.

Voimme nähdä tapahtumasarjan alkavan kehittyä juuri tuolloin. Maaliskuun 25. päivä se oli ilmiselvää.

Mitä tapahtuisi tilanteelle, mikäli entiset Tšeka ja kommunistit olisivat vallassa?

Pelkäänpä, että talous alkaisi mennä silloin alaspäin. Massoille tämä on pääkriteeri. Jos sinulla ei ole mitään, mitä syödä, menet kadulle. Kun sinulla on ruokaa, menet kaikenlaisille kasinoille, joissa voit tyydyttää tarpeesi etkä ole protestoimassa. Tämä perusasia tunnetaan, joten ihmisiä yritetään pitää sillä tasolla. Leipää ja huvituksia – aivan kuten muinaisessa Roomassa, vain televisio on ainoa taistelukenttä gladiaattoreille.

On siis aika odottaa, kunnes taloudellinen tilanne pahenee?

Ei, miksi odottaa. Tämä voi tapahtua aivan samaan aikaan kuin mikä tahansa muutos maailmassa.

Nationalismi on yhä tärkeämpi aihe toisissakin maissa.

Tärkeä aihe, mutta sitä vastaan taistellaan raskaasti ja painostavasti, varsinkin Länsi-Euroopassa. Puhuin siitä jo vuonna 1993 tullessani Latviaan. Olen asunut länsimaissa jo useita vuosia, ja tuo asia on minulle selvä.

Mitä tulee Euroopan unioniin, ei Latvia voi odottaa mitään hyvää siltä kansallisesta näkökulmasta. Kansallistunteet – ylpeys kotimaasta, kansasta ja perinteistä – ovat maailmaa hallitsevan liberalismin päävihollisia. Liberalismin perimmäinen päämäärä on luoda keinotekoinen olento, jolla ei ole kansallisuutta. Sellaista massaa on helppo manipuloida.

Mitä mieltä olet, ovatko liberalismin takana, kuten kommunismissa, ihmiset, jotka hyötyvät siitä itse?

Kommunismi oli avointa, mutta liberalismi on kommunismin haara, sen jatko, vain paljon jalostetummalla tavalla. Tästä samasta “perheestä” tulevat kaikki – sosialistit, liberaalit, ne, jotka kutsuvat itseään sosiaalidemokraateiksi, kommunisteiksi tai anarkisteiksi. Liberalismi on kansakunnan kuolema, kaikkein pahin asia, joka ihmisille voi tapahtua. Tämä on selvää kaikilla osa-alueilla – niin politiikassa kuin koulutuksessa.

Liberalismi myös näkyy Pride-paraateissa. Nuo, jotka marssivat Riian katuja, ovat liberaalien leiristä. Me emme ole menneet vielä niin pitkälle – kansakunta protestoi yhä sitä vastaan. Lännessä tämä on kuitenkin selvä ilmiö. Heidät on aivopesty niin pitkälle; liberalismin sairaus on niin syvällä, ettei siihen ole enää parannusta. Se on tuottanut vahingoittuneen, vammautuneen ja sairaalloisen sukupolven. Se on minulle hyvin kipeä asia, mutta Länsi-Eurooppa on henkisesti kuollut. On vielä olemassa jotain saaria ja ryhmiä, jotka yrittävät tehdä asialle jotain, mutta se ei ole enää voima. Itä-Euroopassa näen vielä toivoa.

Mitä Länsi-Euroopalle tulee tapahtumaan, jos tämä jatkuu? Tuleeko se olemaan kuin Rooman valtakunta?

Sitä rakennetaan jo. Länsi-Eurooppa on saavuttanut kartalla samat rajat kuin Rooman valtakunta. Tällä kertaa kaikki kuitenkin tapahtuu ilman ammuksia. Nyt, ilman sotaa, informaatiokampanja tuhoaa nationalismin. Kuinka luoda tämä valtakunta, jos kaikki ovat ylpeitä omasta maastaan, kansakunnastaan ja kielestä? Se ei ole tälle agendalle hyvä asia, sille jokainen vakaumus on este. En puhu vain kristinuskosta, mutta myös antaumuksesta tai puolalaisesta katolilaisuudesta – kaikesta voimasta, joka yhdistää ihmisiä ja luo ylpeyttä. Kaikki tällainen on liberalismin vihollisia. Liberalismin täytyy päästä tästä kaikesta eroon. Ei aseiden tai painostuksen avulla, kuten Neuvostoliiton aikaan, vaan joukkoviestinnän avulla, hienovaraisesti ja asteittain. Et edes huomaa vajoavasi tähän sairauteen näin kauniilla tavalla.

Sinun on varmasti vaikeaa elää Yhdysvalloissa.

Elän omassa maailmassani. Yritän löytää ihmisiä, jotka ajattelevat samoin kansallisuudesta riippumatta.

Oletko onnistunut siinä?

Kyllä, erittäin hyvin. Myös Amerikassa.

Olen kuullut, että ruotsalaiset eivät pidä meneillään olevasta liberalismista – muslimit saavat kulkea ympäriinsä julistaen “Ruotsia ei ole enää 20 vuoden päästä”. Ruotsissa, vapaassa ja demokraattisessa maassa, asiaan ei kuitenkaan voi vaikuttaa millään tavoin tältä näkökannalta.

Tämä on eräs tekniikoista – tietty määrä ihmisiä, joilla on asiaankuulumaton mentaliteetti ja jotka pyrkivät muuttamaan normeja. Kansallisuuden tuhoamiseksi nämä ihmiset lähetetään eri maihin, ja kahden tai kolmen sukupolven kuluessa maali on saavutettu: kansakuntaa ei enää ole, kieli ehkä säilyy.

Näin äskettäin Christopher Swayerin vetämän televisio-ohjelman. Siinä puhuttiin, kuinka paljon tarvitsemme maahanmuuttajia, mutta siinä myös mainittiin ongelmista, jotka tulevat esiin, mikäli ihmiset, joilla on vieras mentaliteetti, tulevat Latviaan, joka on etnisesti homogeeninen yhteisö. Olin mykistynyt, sillä silmissäni Latvia ei ole etnisesti homogeeninen.

Minulla oli jo tunne siitä, että tämä prosessi alkaisi, mikäli Latvia tulisi itsenäiseksi. Varoitin siitä jo silloin. Siksi yritän saada yhteyttä ja löytää yhteisen lähtökohdan venäjänkielisten kanssa. Riika on aina ollut kaunis siltä osin, että siellä on kuultu eri kieliä, mutta nykyisessä tilanteessamme, kun väestöstä 75 prosenttia on ei-latvialaisia, se ei ole normaalia. Jos pieni prosenttiosuus asuu täällä, niin mikä ettei, jos he ovat lojaaleja ja puhuvat valtion kieltä. He ovat mentaliteetiltaan lähempänä meitä kuin täysin vieraat ihmiset Aasiasta tai Afrikasta. Tämä on kuitenkin jotain, johon hallintomme investoi – erittäin hitaasti, asteittain, periksiantamattomasti, lupaavasti ja suurella menestyksellä.

Luuletko, että hallintomme toimii jonkin vaikutusvaltaisen tahon vaikuttamana?

Aivan varmasti. Tarkoituksenmukaiset rakenteet “ruokkivat” sitä, silloinkin, kun kyse on Brysselistä. En edes kanna niinkään huolta Moskovasta. Sen naapurin kanssa täytyy olla varovainen, mutta olen enemmän huolissani Brysselistä. Meidän hallintomme syö heidän käsistään ja tekee kaiken, mitä heiltä vaaditaan. Se on selvää. Näistä vaikutusvaltaisista tahoista: tämä on toinen tarina – ne ovat pimeitä voimia.

Onko eurooppalaisten valta vastakkain Moskovan kanssa vai toimivatko ne yhteistyössä?

Mielestäni ei. Moskova on kuin purkka, jota ei voi niellä. Moskovaan on vaikeampaa päästä. Tietenkin Venäjästä halutaan tehdä samanlainen kuin Euroopasta. Lähtökohtaisesti Euroopan ja Venäjän välillä on vastakkainasettelu.

Ehkä on meille hyödyksi, että molemmat vihamieliset voimat ovat toisiaan vastaan?

Kuten sanoin aikaisemmin, muutos alkaa tapahtua. Monenlaisia konflikteja voi esiintyä. Tällä hetkellä Latviassa tulisi olla ihmisiä, jotka voivat eliminoida suuren surkeuden viisaiden käytäntöjen avulla, jotta meitä ei taas vedätetä, kuten on tapahtunut useasti historiamme aikana. Meidän tulee jättää nuo tahot ja rakentaa jotain aivan itse tai katsella uusia ystäviä.

Historiassa on useasti todistettu, että Latvian suurimpia kriisejä on seurannut kansallismielinen buumi.

Jos vallanpitäjissä on ihmisiä, jotka välittävät kansastaan ja maastaan, eikä ihmisiä, jotka vain välittävät omasta nahastaan ja hyvinvoinnistaan. Tällaista tapahtui vuonna 1991, ja näemme, mitkä seuraukset ovat. Odotamme Latvian olevan rehellisten ihmisten käsissä emmekä toivo heidän olevan vain esimerkkejä siitä, kuinka ostaa hyvä talo tai tulla rikkaaksi, kuten eräät poliitikot.

Yleisesti ottaen, näin meidän kesken, en ole parlamentaarisen tasavallan kannattaja. Tietenkin tämä on tilanne eikä muuta voi saavuttaa. Kun Neuvostoliitto romahti, oli ensin tärkeää saada järjestys aikaan kotona, sitten voisi liikkua kohti suurempaa vapautta ja parlamenttia. Nyt siellä on 30–40 häpeäpilkkua, jotka ovat kuin parasiitteja Latvian lihassa. Kuten vuonna 1934. Miksi Kārlis Ulmanis teki vallankaappauksen? Tuolloin puolueet tekivät samaa, mitä ne tekevät nykyisin.

Sen jälkeen hallitus työskenteli ihmisille.

Aivan.

Esimerkiksi tehtiin maanviljelyreformi, jossa latvialaiset saivat Jurmalan maapalan eikä se ollut venäläisten käsissä kuten nyt.

Yhden asian tulisi olla selvä – maa ei saa kuulua muukalaisille! Se on Latvian maata! Tämä on eräs toinen näkökulma, josta en todellakaan pidä – että myydään kaikki, mitä voidaan.

Kuinka asia on Yhdysvalloissa – voiko kuka tahansa ostaa maata?

Voit ostaa maata, jos sinulla on rahaa. Siellä tilanne on kuitenkin aivan erilainen. On paljon positiivista, mutta se soveltuu vain Amerikalle eikä sitä voi soveltaa muihin valtioihin. Myös siellä monet asiat menevät väärään suuntaan. En pidä siitä, että täällä kopioidaan samaa voittojen saamiseksi. Että yritetään saada käyttöön malleja, jotka eivät ole soveltuvia paikalliselle tilanteelle Latviassa. Eivätkä ne edes toimi. Terveydenhuoltomalli on amerikkalainen, mutta se ei ole hyvä. Tuloksena ihmiset eivät pysty ostamaan lääkkeitä, jotka olivat helposti saatavilla ennen, eivätkä he siten voi saada normaalia hoitoa. Lääkäreiden asenteet potilaita kohtaan ovat myös muuttuneet. Menisin mieluummin neuvostoaikoihin kuin modernille lääkärille, jolla on sairaalloinen asenne potilasta kohtaan.

Uskotko, että aiemmat Tšekan poliisit ja kommunistit, jotka ovat syyllistyneet Latvian kansakuntaan ja valtioon kohdistuneisiin rikoksiin, tulevat koskaan saamaan tuomioita teoistaan?

Olen aivan varma siitä, että tuo päivä koittaa, kun heidät tuodaan oikeuteen, joko Jumalan tai oikeudenkäynnin eteen. Nuo asiat eivät pelkästään katoa. Olemme vastuussa omista teoistamme. Se on luonnon laki.

Mitä haluat toivoa Latvian valtiolle ja kansalle?

Kärsivällisyyttä, kestävyyttä, patriotismia! Ymmärrä aina, että latvialaiset ovat uniikki kansa emmekä saa kadottaa sitä, mitä meillä on. On kestettävä. Se päivä vielä koittaa, kun maamme on taas sellainen, jota toiset katsovat ihaillen ja suosiollisella kateudella eivätkä he vain tule ja mene monumentillemme.

 

Toimitus

2 KOMMENTIT

  1. Huikean mielenkiintoinen haastattelu ainakin itselleni melkoisen pimennossa olleesta aiheesta! Mukava huomata, että wanhan liiton kansallismielisetkin Baltiassa näkevät lännen EU-propagandan läpi.

  2. KV välillä yllättää harvinaisemmilla haastatteluilla tai historia-artikkeleilla.

Comments are closed.