Puolentoista viikon aikana olemme päässeet tutustumaan kahteen mainioon esimerkkiin “radikaalin” vasemmiston ja esivallan sadomasokistisesta suhteesta. Ensin oli koko Suomen kansalaisaktiivi Dan Koivulaakson kihelmöiviin tunnelmiin päättynyt yritys järjestää rasisminvastainen keskustelutilaisuus pohjoisessa. Viikkoa myöhemmin humaltunut punainen kansanliike heitteli katujuhlat pilanneiden poliisien koiria lasipulloilla. Kaasu täytti kadut ja taas silmiä kirveli!
Tampereen kadunvaltaajat käyttäytyivät kuin parhaatkin stereotyyppistalinistit. Töitätekeviä kaupunkilaisia valvotettiin viinanhuuruisella joukkoörvellyksellä ja luokattomalla ulkoilmamusiikilla. Kun poliisi saapui, päätti osa punaisista tehdä jonkin sorttista vastarintaa. Jokunen joutui jopa putkaan.
Niin. Radikaali vasemmisto tahtoo usein esittää itsensä vastavoimana esivallalle ja kapitalistisen lännen väkivaltakoneistolle. Tästä esimerkkeinä anarkistisivut ovat pullollaan henkeäsalpaavaa kuvamateriaalia rajuista urotöistä, kuten tyhjien poliisiautojen polttamisesta ja kännisestä kiinnioton vastustamisesta. Todellisuus on kuitenkin myyttiä kummallisempi, eikä vasemmisto ole läheskään yhtä riippumaton, kylmäpäinen ja voimakas poliittinen liike kuin se meidän soisi luulevan. Kun todellisuus lyö vasten kasvoja, juoksee astetta kompromissittomampikin punakone pikaisesti isonveljen turviin. Demokraattinen valtio tarjoaa mielellään turvaa ja lämpöä kotiin palaavalle tuhlaajapojalle. Nöyrin tuhlaajapoika on tietysti herra Koivulaakso itse, joka ei ole säästellyt lainkuuliaisessa paatoksessa viime päivinä. Danista kuoriutui kai ihan oikea konservatiivi matkalla lasarettiin! Nyt vastakkain Danin kielenkäytössä ovatkin yhteiskuntakelpoiset vasemmistolaiset sekä lakia ja järjestystä uhkaavat uusnatsit.
Koska kaasuiskusta epäiltyä ei lehtitietojen mukaan ole edelleenkään onnistuttu tavoittamaan, Koivulaakso valitsi “uusnatsit” – ja nimenomaan Vastarintaliikkeen – sanallisen kostonsa sijaiskärsijiksi. Ikävä kyllä valtaväestö ei lähtenyt ristiinnaulitsemiseen mukaan, vaan huomattava osa suomalaisista on verkossa suunnannut sapekkaan kritiikkinsä Koivulaaksoon ja hänen provokatiiviseen käytökseensä. “Sitä saa, mitä tilaa” tuntuu olevan yleinen kanta. Öykkärille ei heru sympatiaa, vaikka välillä tulisikin turpaan.
Koska kansa ei hypännytkään Danin kelkkaan, riippuu rakastamamme kansalaisaktiivin toivo oikeudesta kokonaan natsisiois… poliisista. Sosialistinen vaihtoehto -järjestön haastattelussa Koivulaakso sanoo, että tunnistaisi kaasuttajansa 90 %:n todennäköisyydellä poliisin tietokannasta. Eikö olekin kätevää, että EU-Suomen suomalaisvihamielisellä esivallalla on tietokantoja poliittisesti epäkorrekteista ihmisistä, joista monet saavat nimensä ikuisesti rekisteriin vain ilmaisemalla “vääriä” mielipiteitä? Orwellilainen urkintayhteiskunta poliittisine poliiseineen onkin Danin ja hänen hengenheimolaistensa suurin turva taistelussa “natseja” ja muita arvaamattomia ryhmiä vastaan. Mutta eikö punaisten kuulunut juuri vastustaa poliisivaltiota ja poliittisten vähemmistöjen vainoa? Oululainen vasemmistolaisopiskelija Hanna Sarkkinen vain lisäsi löylyä vaatiessaan vasemmistonuorten raudanlujalla auktoriteetilla, että kaasuiskun “yhteydet äärioikeistoon” olisi ehdottomasti selvitettävä. Eli poliisin tulisi ottaa itselleen poliitikon rooli niin kuin vanhoina hyvinä aikoina Neuvostoliitossa ja antaa poliittisen agendansa johtaa tutkimuksia. Selvä.
Ajankohtaisessa kakkosessa kansalaisaktiivi Koivulaakso meni vieläkin pidemmälle eliitin mielistelyssä. Valtamedian valokeilassa erinomaisesti viihtynyt Dan sopersi hykerryttävällä falsetillaan kuinka kaasuiskun takana ollut ryhmä oli “hyökännyt” myös kokoomuksen vaalikojulle vuotta aiemmin. Voisiko moinen sympatian kalastelu kansainvälisen kapitalismin löyhkäävistä vesistä olla ensimmäinen askel “radikaalien” punaisten ja valkokauluksisten riistokapitalistien yhteisymmärryksen taipaleella? Yhdistäähän molempia piinkova materialismi ja palava inho vahvaa kansallistunnetta kohtaan. Vai onko kyse vain hetkellisestä arvostelukyvyn romahduksesta, mikä heijastuu esivallan ja rahanvallan irvokkaana syleilemisenä? Kansalaisaktiivi kaipaa apua ja oikeutta – mutta ovatko kaikki sillat kapitalistiyhteiskuntaan jo poltettu?
Koivulaakson kaltaiset näennäisvallankumoukselliset ovat tosiasiassa länsimaisen eliitin sylikoiria. On kuitenkin olemassa pieni ryhmä hieman sisukkaampia punaisia – niitä, jotka eivät etsi oikeutta tuomioistuimesta vaan omista nyrkeistään. Ehdimmekin jo kirjoittaa Kansallisessa Vastarinnassa Facebook-keskustelusta oululaisten ja tamperelaisten anarkistien välillä. Tampereen pojat yllyttivät pyylevää oululaista vasemmistomatemaatikko Mika Iisakkaa tekemään Vastarintaliikkeen aktivistien elämästä astetta hankalampaa.
Jos Iisakka kokee seuraavan kerran aktivistin nähdessään vastustamatonta viettiä antirasistiseen suoraan toimintaan, voin ainakin luvata, ettemme vie asiaa poliisille. Todellisen radikaalin tuntee nimittäin siitä, että hän kykenee seisomaan sanojensa ja tekojensa takana selkä suorana, järkkymättä.
