Koti Kansallissosialismi.com Vainotut kansat: palestiinalaiset

Vainotut kansat: palestiinalaiset

0

Klemens Ludwigin kirjasta Vainotut kansat (Gaudeamus 1990)

Palestiinan asutuksen historia ulottuu aina varhaisempaan kivikauteen asti ja alue kuuluukin asutukseltaan maailman vanhimpiin. Jo nuoremmalla kivikaudella, 8000 vuotta eKr., kukoisti Jerikossa huomattava kaupunkikulttuuri. Kaksi tuhatta vuotta ennen Kristusta Palestiinaan alkoi muuttaa seemiläisiä kansoja; 15. ja 13. vuosisadan välillä heidän keskuudessaan nousivat valtaan israelilaiset. Vuonna 1004 israelilaisten kuningas Daavid yhdisti eri heimot yhdeksi valtakunnaksi. Hänen imperiuminsa jakaantui vuonna 926 eKr. eteläiseen ja pohjoiseen valtakuntaan, jotka vähitellen joutuivat yhä tiiviimmin ympäröivien suurvaltojen vaikutusvallan piiriin. Vuonna 586 eKr. Babylonian kuningas Nebukadressar tuhosi Jerusalemin ja kuljetti asukkaat pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Persialaisten voitettua babylonialaiset antoi Persian kuningas
Kyyros juutalaisille vuonna 539 eKr. luvan palata kotimaahansa. Vieras herruus ei kuitenkaan päättynyt tähän; egyptiläisiä ja makedonialaisia hallitsijoita seurasivat roomalaiset, jotka valloittivat Palestiinan vuonna 63 eKr. Miehittäjiä vastaan vuonna
66 jKr. aloitettu kapina johti neljää vuotta myöhemmin uudelleen Jerusalemin tuhoon ja juutalaiset karkotettiin jälleen kotimaastaan. Juutalaisten viimeinen kapina Rooman valtaa vastaan kukistettiin vuosina 132–135.

Palestiina pysyi edelleen suurvaltojen mielenkiinnon kohteena. Roomalaisten ja bysanttilaisten jälkeen, vuodesta 634, Palestiinaa hallitsivat arabit, joiden kulttuuri jätti maahan ja sen väestöön lähtemättömät jälkensä. Eurooppalaisten hallitsijoiden seitsemän ristiretkeä (1096–1291), joiden tarkoituksena oli viedä Palestiina islaminuskoisten arabien käsistä, epäonnistuivat tehtävässään. Vuonna 1516 turkkilaiset miehittivät alueen ja liittivät sen osaksi osmanien valtakuntaa; arabien valta-asema pysyi kuitenkin muuttumattomana. Turkkilaisten kärsittyä Saksan rinnalla tappion ensimmäisessä maailmansodassa Palestiinasta tehtiin Englannin hallintaan kuuluva mandaattialue.

1800-luvun lopulla olivat eri puolille maailmaa hajaantuneet juutalaiset perustaneet sionistisen liikkeen, joka pyrki edistämään juutalaisten paluuta entiseen kotimaahansa. Liikkeen syntyyn ja sen merkityksen lisääntymiseen vaikuttivat ennen kaikkea Venäjän juutalaisvainot sekä koko Euroopassa voimistunut antisemitismi. Vuosien 1882 ja 1894 välillä Palestiinaan oli muuttanut tämän vuoksi 25 000 juutalaista. Uudet joukkomurhat Venäjällä vuonna 1905 lisäsivät edelleen juutalaisten muuttovirtaa. Marraskuun 2. päivänä 1917 englantilaiset lupasivat Balfourin julistuksessa juutalaisille kansallisen kodin Palestiinassa. Alueen väkiluku oli tuolloin noin 800 000; asukkaista 10 prosenttia oli juutalaisia ja 12 prosenttia alueella vanhastaan asuneita kristittyjä.

Juutalaiset maahanmuuttajat ajautuivat hyvin nopeasti ristiriitoihin paikallisten arabien kanssa. Vuonna 1929 erimielisyydet purkautuivat ensi kertaa väkivaltaisiksi yhteenotoiksi. Arabien hyökkäykset tuhosivat tuolloin vanhat juutalaiset yhdyskunnat Hebronissa ja Safedissa. Vuosien 1936 ja 1938 välisenä aikana englantilaiset tukahduttivat raaoin ottein palestiinalaisten kansallisen liikkeen.

Toukokuun 17. päivänä 1939 länsivallat tekivät Lontoossa päätöksen palestiinalais-juutalaisen valtion perustamisesta. Natsiajan vainojen tähden juutalaisryhmät voimistivat kuitenkin vaatimusta oman juutalaisvaltion perustamisesta. Juutalaisten maanalaiset taistelujärjestöt antoivat vaatimuksille lisäpontta. Ne tekivät iskuja arabiväestön keskuuteen ja tukivat juutalaisten maahanmuuttoa. Huhtikuussa 1948 eräs tulevan pääministerin Beginin johtama maanalainen ryhmä hyökkäsi Deir Jassinin kylään surmaten 255 palestiinalaista, miehiä, naisia ja lapsia.

Elokuun 17. päivänä 1947 Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto teki ehdotuksen Palestiinan jakamisesta kahdeksi erilliseksi valtioksi. Vaikka arabit jyrkästi torjuivat suunnitelman, brittihallitus nojautui YK:n päätöslauselmaan ja lopetti mandaattialueensa hallinnan 14. toukokuuta 1948. Samana päivänä juutalaiset poliitikot julistivat syntyneeksi itsenäisen Israelin valtion, jonka alue käsitti kolme neljäsosaa koko Palestiinasta. Jäljelle jäänyt itäinen osa – Jordanvirran länsipuoli, Länsiranta – liitettiin 24. huhtikuuta 1950 osaksi Jordaniaa; Gazan alue jäi Egyptille. Merkityksellisimpiä uuden valtion tunnustajia oli Neuvostoliitto. Uuden valtion perustamisen uhreiksi joutuivat alueella asuneet 850 000 arabia, joita karkotettiin maasta ympäröiviin valtioihin; puoli miljoonaa arabia jäi asumaan Israeliin. Osa pakolaisista elää yhä edelleen leireillä epäinhimillisissä oloissa vailla poliittista tulevaisuutta.

Uusi tilanne johti palestiinalaisten politisoitumiseen ja sai heidät toimimaan entistä radikaalimmin ottein. Vuonna 1964 he perustivat Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n, jonka johtajasta Jasser Arafatista on tullut palestiinalaisten vastarinnan symboli. Vuonna 1967 Israel miehitti Länsirannan ja Gazan alueen. Näin miljoona uutta palestiinalaista joutui juutalaisten hallitusvallan piiriin. Monet heistä pakenivat arabivaltioihin.

Palestiinalaisten asemaa Israelissa leimaa oikeudettomuus ja sorto. Hallituksen asuttamispolitiikan mukaisesti Gazan ja Länsirannan alueille, jotka muodostavat maan pinta-alasta 40 prosenttia, muuttaa jatkuvasti lisää juutalaisia. Oikeuksiensa puolesta kamppailevia palestiinalaisia pidätetään, kidutetaan ja surmataan. Israelilaissotilaat hävittävät arabien asuinalueita ja tukahduttavat näiden kulttuurin. PLO vastaa usein pommittamalla israelilaisia kohteita sekä Israelissa että ulkomailla; iskujen uhriksi joutuu sotilaiden ohella myös siviiliväestö. 1980-luvun puoliväliin mennessä molemminpuoliset terroriteot olivat vaatineet jo noin 30 000 kuolonuhria.

Israelin ulkopuolella elävien palestiinalaisten asema ei ole sen parempi. Sen sijaan, että pakolaisongelmaan olisi pyritty löytämään humanitäärinen ja poliittinen ratkaisu, pakolaisista on tullut arabivaltioiden pelinappula näiden omien vaihtelevien intressien pelissä. Tämän vuoksi myös palestiinalaisten suojelijat ja viholliset vaihtavat usein puolia. Vuonna 1970 Jordanian tuolloin Yhdysvalloille myötämielinen kuningas Hussein antoi luvan pommittaa pakolaisleirejä. Muutamassa päivässä hyökkäyksissä oli kuollut 30 000 ihmistä – saman verran kuin koko Israelissa vuodesta 1948 lähtien. Seuraavan vuoden heinäkuuhun mennessä Hussein oli hävittänyt PLO:n viimeisetkin tukikohdat Jordaniassa. Joulukuussa 1984 samainen Hussein esiintyi Palestiinan kansallisneuvoston, pakolaisparlamentin, isäntänä ja Arafatin läheisenä ystävänä.

Vuonna 1974 perustivat muutamat Arafatia liian myönnytysalttiina pitävät palestiinalaiset Syyrian tukemina Palestiinan vapautuksen kansanrintaman PFLP:n. Samana vuonna Jasser Arafat saavutti siihen asti suurimman poliittisen voittonsa päästessään puhumaan YK:n yleiskokoukseen. Israelin ja Egyptin vuonna 1978 solmimaan Camp Davidin rauhansopimukseen sisältyi kohta palestiinalaisten itsemääräämisoikeudesta. Palestiinalaiset itse kuitenkin torjuivat sopimuksen, koska he eivät halunneet luopua vaatimuksestaan saada perustaa oma valtio.

Painopisteensä Libanoniin siirtäneet palestiinalaiset joutuivat 1980-luvulla Libanonin sisällissodan rintamien väliin. Arafatia kannattavat PLO:n joukot joutuivat lähtemään maasta kesällä 1982 ja joulukuussa 1983. Syyskuussa 1982 kristityt falangistit tekivät Israelin armeijan tuella verisen hyökkäyksen palestiinalaisten leireihin Sabrassa ja Shatillassa. Vuotta myöhemmin Syyrian tukemat Arafatin vastustajat yrittivät raivata tieltään PLO:n johtajan. Keinona he eivät kaihtaneet edes Arafatille myötämielisten pakolaisleirien pommittamista, jossa kuoli satoja palestiinalaisia. Arafatin syrjäyttäminen kuitenkin epäonnistui. Ammanissa (Jordaniassa) joulukuussa 1984 pidetty Palestiinan kansallisneuvoston istunto antoi täyden tukensa Arafatille.

Joulukuussa 1987 palestiinalaisten vastarinnassa alkoi uusi vaihe. Israelin miehittämillä alueilla leimahti intifadaksi nimitetty kansannousu. Aseistautuneiden joukkojen sijasta vastarintaan ovat nousseet nyt siviilit: miehet, naiset, vanhukset, lapset, talonpojat, kauppiaat ym. Menetelmät vaihtelevat kansalaistottelemattomuudesta kuten lakoista, mielenosoituksista sekä vero- ja kauppaboikotista aina kivien ja polttopullojen heittelyyn. Toistaiseksi PLO on pidättäytynyt tuliaseiden käytöstä. Intifadan tarkoitus on pakottaa Israel neuvottelemaan tosissaan palestiinalaisten itsemääräämisoikeudesta, mutta hallitus on vastannut vain miehitysvallan kovin ottein.

PLO sen sijaan on tullut paljon pidemmälle Israelia vastaan kuin vielä muutama vuosi sitten olisi voinut uskoa. Marraskuun 14. päivänä 1988 Palestiinalaisten kansallisneuvosto julisti Algerin-kokouksessaan miehitetyille alueille perustetuksi oman valtion;
ratkaisua oli helpottanut Jordanian kuningas Hussein, joka oli heinäkuussa luopunut kaikista vaatimuksistaan Länsirantaan. Tässä yhteydessä PLO myös hyväksyi vuoden 1947 jakosuunnitelman ja sanoutui irti terrorismista. Palestiinalaisten korkein poliittinen elin hyväksyi samalla ensi kertaa Israelin olemassaolo-oikeuden vuoden 1967 rajojen sisällä ja täytti näin Yhdysvaltain asettaman neuvotteluehdon. Israelin hallitus torjui rauhantarjouksen ja on entiseen tapaan kieltäytynyt pitämästä yhteyttä PLO:hon. Sen sijaan miehitettyjen alueiden asuttamista on jatkettu; niillä asuu nyt noin 70 000–80 000 israelilaista.

Tämä tiukka asenne voi koventaa intifada-palestiinalaisten otteita. Radikaalit palestiinalaiset uhkasivat alkuvuodesta 1989 tarttua aseisiin tyytymättä pelkkään kivien ja polttopullojen käyttöön. Se johtaisi väistämättä raakuuden lisääntymiseen, sillä pelkästään miehitetyillä alueilla on palestiinalaisilla hallussaan kymmeniä tuhansia tuliaseita. Osan niistä he ovat saaneet jopa israelilaissotilailta, jotka ovat vaihtaneet niitä rahaan tai huumeisiin. Vuosina 1983–89 armeija on rekisteröinyt lähes kymmenen tuhatta asevarkautta.

Arabimaat ovat tosin tunnustaneet palestiinalaisvaltion, mutta Palestiinan kansan toiveet ihmisarvoisesta ja itsenäisestä tulevaisuudesta jäävät vähäisiksi niin kauan kuin Lähi-idän konfliktiin sekaantuneet osapuolet ajavat lähinnä omia, varsin epämääräisiä, tavoitteitaan.