Haastattelijat:
Ilkka-Cristian Nevalainen, (Esa) Henrik Holappa
20.9.2005
Tänä syksynä vuonna 2005 Suomen puolustusvoimat järjesti viimeisen valtakunnallisen sotainvalidien syyskeräyksen. Keräyksen tekivät varusmiespalvelustaan suorittavat varusmiehet yhden viikonlopun aikana. Suomen “hallitus” on ilmeisesti käsittänyt, ettei se ole enää tilivelvollinen näille vanhoille taistelijoille, jotka ovat vuodattaneet tuskaa, hikeä, kyyneliä ja vertaan sinun ja minun vuoksi, jotta saisimme elää itsenäisessä valtiossa. Ikävä kyllä sana “itsenäinen” saa aikaan pahan mielen, sillä voitko sinä, hyvä lukija, sanoa maatamme tänä päivänä itsenäiseksi? Joka tapauksessa ikuinen kunnia heille, naisille ja miehille, jotka ovat urotyönsä ja velvollisuutensa aikanaan mukisematta täyttäneet aikana, kun rakas, nuori maamme oli uhattuna. Tällöin vaihtoehtona oli joko aseisiin nousu massiivista vihollista vastaan tai se, että puhuisimme nyt venäjää ja söisimme kyssäkaalia.
Lähdimme ystäväni kanssa Oulun keskustaan seuraamaan keräystä. Juttelimme erään keräykseen osallistuneen upseerikokelaan kanssa ja tiedustelimme tämän tuntemuksia keräyksestä. Nuorukaisessa saimme iloksemme huomata sen, mitä armeija nuorisolle tekee; miehestä huokui energisyys, suoraselkäisyys ja isänmaallisuus. Hän vastasi reippaasti ja sanoi suorittavansa keräystä mielellään. Upseerikokelas mainitsi, etteivät ihmiset aina tahdo kiinnostua tällaisista keräyksistä, vaan mielellään jopa ohittavat vauhdikkaasti kerääjän. Lukija ottakoon huomioon haastatteluajan eli syyskuun. Samaan aikaan kaduilla partioi liberaalitotaalikieltäytyjiä siniset liivit päällään keräämässä valuuttaa Afrikan nälänhädästä kärsiville. Veteraanien keräys kesti vaivaisen viikonlopun. Nyt tätä kirjoittaessa on marraskuun loppupuolisko, ja kun menet Oulussa keskustaan, huomaat nuo samat aktiiviset siniliivit roikkumassa joka kadunkulmassa rahakuppi kilisten.
Hetken upseerikokelaan kanssa juteltuamme päätimme vielä “pyöriä” keskustassa, ja pian seuraamme liittyi eräs toinen ystävämme. Koska varusmiehet olivat suorittamassa kunniakasta palvelusta, halusi Ilkka vielä tehdä pienen lahjoituksen ennen lähtöämme. Kolmas lahjoitus saman viikonlopun aikana. Myös muut seurueeseen kuuluvat osallistuivat veteraanien keräyslippaan täyttämiseen. Pian meidän puoleemme kääntyi iäkäs mies, joka mainitsi osallistuvansa aina vuosittain sotainvalidien syyskeräyksiin, koska on itsekin “niitä miehiä”. Tämä herätti mielenkiintomme.
Mies esitteli itsensä Veikoksi ja kertoi palvelleensa pioneerina jatkosodassa. Juttelimme tovin aikaa kolean tuulen puhaltaessa ja syksyn lehtien leijaillessa ylitsemme. Aikaa kului kohtuullisen paljon, koska tuntui, että jalkoja alkoi jo pakottaa. Veikossa tuo ei kuitenkaan näyttänyt tuntuvan missään – mies on vielä terästä. Sotilaan suusta tuli niin vuolaasti juttua, että Ilkka ehdotti haastattelua ja kysyi sopisiko Veikolle, että jokin päivä näkisimme ja kirjoittaisimme jutun tämän sodanaikaisista kokemuksista. Ilman pienintäkään epäilystä Veikko suostui ja antoi puhelinnumeronsa yhteydenottoa varten.
Seuraavan viikon keskiviikkona kello seitsemän aikaan illalla lähdimme Veikon luokse. Pienen katuosoitteen etsinnän jälkeen meidät otti vastaan varsin hyvätuulinen ja lempeän oloinen rintamaveteraani Veikko Pekkala.
Itse asiassa kuultuna: alikersantti Veikko Pekkala
Veikko Pekkala syntyi marraskuun 19. päivänä vuonna 1924 Utajärvellä. 1930-luvun lopulla maailmanpolitiikan muuttuessa ja Neuvostoliiton painostuksen alaisena myös Suomi joutui järjestämään uudelleen sotavoimiaan. Vapaaehtoisten ja suojeluskuntalaisten merkitys lisääntyi entisestään. Vuonna 1939, ennen talvisodan alkamista, Pekkala liittyi vapaaehtoisena
15-vuotiaana Vaalan siltavartion poikaosastoon. Palvelus siltavartion poikaosastossa muistutti hieman varusmiespalvelusta, jota täydennettiin sotilaskoulutuksella, lähinnä ampumataidon ylläpidolla.
Talvisodan päättyessä maaliskuussa 1940 myös Pekkalan palvelus päättyi. Vaalasta Pekkala tuli Ouluun ja liittyi palokuntaan.
Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoi kesäkuussa 1941. Pekkalan täytyi vielä odottaa pari vuotta ennen kuin hän saavuttaisi varsinaisen asepalvelusiän. Maaliskuussa 1943 Pekkala aloitti varusmiespalveluksen Korialla. Koulutus kesti seitsemän kuukautta, minkä jälkeen oli ansaittu kymmenen vuorokauden loma.
Loman jälkeen Pekkala siirtyi Pioneeripataljoona 34:n rintamapalvelukseen Uhtuan pohjoispuolelle. Asemasotavaihe oli menossa. Pahimmat taistelut olivat takana, mutta vihollisen tunnustelijat häiritsivät aina silloin tällöin suomalaisia ja joskus Pekkala joutui lähitaisteluihin tunnustelijoiden kanssa. Kun tiedustelimme tästä lisää, huomasi Veikosta, ettei hän halua asiasta tarkemmin puhua. Mies oli mietteissään ja vakavana. Ymmärsimme miehen tunteet täysin ja jatkoimme haastattelua.
Puna-armeija hyödynsi myös loikanneita suomalaisia propagandassaan. Pekkalan mukaan komppanian yhteishenki oli hyvä, suorastaan veljellinen. Tosin komppanian lähetti toimi agenttina, mikä paljastui vasta vuosikymmenien jälkeen Kalevan haastatellessa Iistä kotoisin ollutta miestä.
Uhtuan pohjoispuolella oli aina rauhallista kesäkuuhun 1944 saakka. Pyhäisin oli muun muassa puidenhakkuutta ja muita puutöitä. Jalkaväki oli kuitenkin aina linjassa ja pioneerit olivat huoltojoukkueessa. Joulun 1943 aikoihin oli kylmä; Pekkala muistaa pakkasta olleen reilut -46 celsiusastetta. Erityisesti hän muistaa saksalaisten sotilaiden käyttäneen olkikenkiä alppisaappaiden
kanssa.
Maaliskuussa 1944 pioneeripataljoona 34 siirtyi Vammelsuuhun, Karjalankannakselle. Kesäkuun 9. päivän aamuna Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella. Kronstadtin raskaat rannikkotykit avasivat tulen Vammelsuun suuntaan, mutta kuten Pekkala sanoi: “Onneksi tähtäsivät jonkin verran ohi.” Pataljoonan komentajana toimi eversti Pylkkänen. Pekkala muistaa everstin huolehtivana henkilönä ja eräänlaisena isähahmona. Kerran eversti kysäisi eräältä sotamieheltä, miksei tällä ole kunnon saappaita. Sotamies vastasi, ettei hänelle ollut niitä annettu, koska hänen väitettiin varastaneen vanhat saappaansa. Eversti Pylkkänen nappasi sotamiehen saappaat ja tokaisi, etteivät Suomen armeijan sotilaat lähde taisteluun puolivarusteissa, sillä hän tietää, minne pojat ovat menossa. Eversti Pylkkänen hyppäsi pyörän polkimille ja lähti noutamaan sotamiehelle saappaita, ja juna odotti.
Syyskuussa 1944 koitti aselepo Suomen ja Neuvostoliiton välille. Ehdot olivat ankarat, mutta itsenäisyys oli säilytetty – tosin monille miehille aselepo tarkoitti uutta sotaa Lapissa entisiä aseveljiä vastaan. Alkuun “sota” saksalaisten ja suomalaisten välillä oli ennalta sovittua. Saksalaiset vetäytyvät, polttavat tai räjäyttävät muutamat sillat ja hetken kuluttua suomalaiset jatkavat etenemistään. Kreml ja Stalin kuitenkin pääsivät suomalaisten ja saksalaisten välisestä sopimuksesta jyvälle ja uhkasivat lähettää joukkojaan Lappiin, mikäli mitään konkreettista ei tapahdu.
“Onhan aivan turhaa olettaa, että 200 000 miestä vedetään täysine varusteineen Pohjois-Suomesta kahdessa viikossa”, Pekkala toteaa. Pekkala osallistui Tornion maihinnousuun ja lähti monien muiden tavoin Oulusta suurella laivalla kohti Torniota. “Kyllä ne saksalaiset yllätettiin täysin”, Pekkala muistelee. Tervolassa kysyttiin vapaaehtoisia miinakentän purkuun toisten rakentaessa siltaa. Pekkala ilmoittautui vapaaehtoiseksi.
Pekkala haavoittui kasvoihin 13. lokakuuta 1944 Varejoella miinan räjäytyksessä. Haavoittumispäivä oli perjantai 13. päivä, ja 50 vuotta myöhemmin 13. lokakuuta oli myös perjantaipäivä. Kalevan toimistossa käydessään Pekkala oli naurahtanut uskovansa siihen, että perjantaille osuva 13. päivä todella tuottaa epäonnea. Pekkala lähetettiin toipumaan Ruotsiin. Ennen haavoittumistaan hän oli ollut 14 päivän toipilaslomalla Vaaralan kenttäsairaalassa, kun hänen umpisuolensa oli leikattu. Oli karmeaa kuultavaa, kun Veikko kertoi tapahtumasta sairaalassa, jolloin hän joutui lukemaan sokeutuneelle vierustoverilleen tämän tyttöystävän lähettämiä kirjeitä. Veikko näki miehen katkeruuden ja epätoivon. Hän oli menettänyt elämässään muutakin kuin näkönsä. Kun Veikko kertoi tämän tarinan vahvasti, liikutti se meitä haastattelijoitakin varsin voimakkaasti.
Sodan jälkeen Pekkala osallistui miinanraivaukseen Lapissa. Ennen eläkeikäänsä hän työskenteli autonosturinkuljettajana Oulussa. Pekkala sanoo, että vasta 1980-luvulla veteraaneja alettiin kunnioittaa ja että sotaveteraanit pystyivät vasta 40 vuotta sodan jälkeen puhumaan vapaasti kokemuksistaan. Sotainvalidien marssiessa Raahessa 1960-luvun lopulla heille huudeltiin: “Katsokaa, tuolla marssii Suomen verikoirat!” “Silloin tuntui pahalta”, Pekkala muistelee.
Ennen lähtöämme Veikko Pekkala esitteli vielä ansaitsemiaan mitaleita, joita oli paljon: II luokan Vapaudenmitali, Isänmaan hyväksi, 3. Divisioonan Vienan risti, Pioneeriristi, Rintamamiesten merkki, Miinanraivausmitali sekä Suojeluskunnan mitali.
Suomen ei tule unhoittaa miehiä kuten Veikko Pekkala; nämä miehet ovat osoittaneet, että itsenäinen Suomi vaatii uhrauksia ja kansan yhteisöä. Suomen mies on kuitenkin aina seisonut etulinjassa vartioiden maamme koskemattomuutta ja itsenäisyyttä – silloinkin, kun isänmaa ei näitä miehiä muistanut, on näille miehille isänmaa merkinnyt aina enemmän kuin heidän oma elämänsä.
Nyt näyttää siltä, että Suomen nuorempi kansa on jakautumassa kahtia. Nuorisossa on tulevaisuus, sanotaan, ja se on sataprosenttisesti totta. Haluammeko katsoa maamme vajoavan yhä syvemmälle suohon? Harva nuorempi henkilö arvostaa tänä päivänä Veikon kaltaista miestä, koska kyseinen halveksuja uskoo globaaliin maailmaan, euroon ja monikultturismiin – asioihin, jotka tuhoavat Veikon kaltaisen urhean sotilaan muiston ja arvon. Vaihtoehtoisesti hän ei tiedä mistään mitään eikä välitä mistään mitään. Hän on se kuluttaja, jonkalaisia valtaapitävä eliitti haluaa kansan olevankin. Toivoa ei ole kuitenkaan heitetty! Usko yhtenäisyyteemme, maahamme, veteraanien perintöön ja omaan kansalliseen ainutlaatuisuuteemme ei kuole pois. Me olemme olleet tiukan paikan tullen soturikansaa, ja sitä tulemme myös jatkossa olemaan. Kun vaakakuppiin laitetaan siniliivinen liberaaliglobalisti afrikankerjuukuppi kädessään ja toiseen rehti Suomeen uskova isänmaallinen, sinä tiedät, kumpi vaakakuppi painaa enemmän.
Ikuinen kunnia veteraaneille ja isänmaallemme!
