Serbien vapaustaistelu osa 2.

Lue kaksiosaisen artikkelin ensimmäinen osa täältä!

Länsimaiden kanta oli siis selvä: Serbia oli syyllinen sotaan sekä alueen raakuuksiin, ja se olisi alistettava keinolla millä hyvänsä. Muita syyllisiä konfliktille ei edes etsittäisi. Eri mieltä olevat ovat kapulana länsimaisen humanismin rattaissa – pettureita ja vihollisia niin EU:n kuin Amerikankin silmissä.

Sodan kehitystä seuranneet realistit eivät varmasti uskoneetkaan, että kriisin syistä ja syyllisistä tultaisiin käymään puolueetonta ja analyyttistä keskustelua. Sen sijaan länsimaisen median olisi suonut puuttuvan Naton sotarikoksiin edes hieman objektiivisemmin. Median kritiikittömyys osoittaa, kuinka tiukasti se oli jo 1990-luvulla USA:n sionistisessa kontrollissa. Esimerkkinä tästä toimikoot Naton pommitusten eriskummalliset kohteet. Sen sijaan, että Nato olisi pommittanut vain serbialaista eliittiä, oletetun kansanmurhan pääarkkitehteja, se pommitti laajalti siviilikohteita, kuten sairaaloita, koteja ja tehtaita. Tämä taas aiheutti katastrofaalisen pakolaisvirran, infrastruktuurin perinpohjaisen tuhon ja työttömyyden nousun Balkanin alueella.  Lyhenne “Nato” saikin sodan myötä uuden merkityksen: North American Terrorist Organisation.

Koko konfliktin farssimainen kaksinaismoralismi selviää vasta vertaamalla sitä Yhdysvaltain liittolaisten, kuten Israelin ja Turkin, kansanmurhajärjestelmiin ja niille osoitettuun hämmentävään myötämielisyyteen. Juutalaisvaltion vertaansa vailla olevat rikokset lienevät jo kaikille tuttuja – pommituksia, teloituksia, väestönsiirtoja ja palestiinalaisten yleistä nöyryyttämistä ja vainoa.

Serbian historiallisen ahdingon muistaville Turkin tapaus tarjoaa ironisuudessaan vieläkin herkullisemman vertailupohjan. Turkki tunnetaan poikkeuksellisen verisestä vähemmistöpolitiikastaan, ja maan kurdivähemmistön kohtalon olisi tullut aiheuttaa Amerikassa moninkertainen moraalinen järkytys albaanien puolesta vuodatettuihin krokotiilinkyyneliin verrattuna. Koska Turkki kuitenkin palveli Yhdysvaltoja ja Serbia ei, sai Turkki maailmanpoliisilta kaiken tarvittavan aseellisen ja asenteellisen tuen, jotta humanitäärinen katastrofi ja painajaismainen mielivalta saataisiin johdettua tuskalliseen huipentumaansa.

Naton kanssa yhteistyötä tehnyt Turkki on äärimmilleen kärjistetty esimerkki politiikasta, jonka vuoksi USA vaati koko serbialaisen kansan päitä vadille. Kurdien kansanmurhan armoton koneisto mm. kielsi kokonaan kurdin kielen käyttämisen Turkin rajojen sisällä kidutustuomioiden uhalla. Varma tapa päästä kidutettavaksi oli myös puolustaa kurdien oikeuksia julkisesti – eräs kirjailija sai siitä 15 vuoden vankeustuomion. Kuinka Yhdysvallat sitten reagoi vuosikymmenten sortoon, joka aiheutti miljoonien ihmisten pakolaisvirran ja jätti jälkeensä loputtoman jonon poltettuja kurdikyliä, hämäriä teloituksia ja raiskauksia? Se lähetti hävittäjänsä tappamaan kaikki kurdilaiset vastarintataistelijat.

Serbian historiallisen vihollisen, Turkin, ja koko valkoisen kansan suurimman vihollisen, Yhdysvaltojen, sotilaallinen liitto on länsimaisen kaksinaismoralismin brutaali monumentti. USA:n liittolaiset ovat valtuutettuja ryöstämään, teurastamaan ja häpäisemään kaikki epämieluisiksi kokemansa ainekset. Mikäli yksikään kansa nousee periaatetta vastaan, tulee se kokemaan saman kohtalon itse.

Oikeudenkäynnit ja oikeusmurhat

Kun taistelu oli ohi, oli lännen aika juurruttaa Serbiaan uusi amerikkalaissionistinen järjestys ja järjestää rutiininomaisesti sarja näytösoikeudenkäyntejä, joissa paikalliset leimattaisiin sotarikollisiksi ja hyökkääjät vapauttajiksi. Erityisen tärkeää oli osoittaa operaatio onnistuneeksi ja Yhdysvallat sekä Nato ainoiksi kansainvälisiksi elimiksi, joilla on taito, voima ja moraalinen oikeutus päättää kaikkien maailman valtioiden sisäisistä asioista.

Kansainvälinen lehdistö siis kiitteli Natoa ripeästä ja tehokkaasta toiminnasta Balkanin demokratisoimiseksi siitäkin huolimatta, että suuret albaanipakolaisvirrat syntyivät nimenomaan pommitusten vuoksi ja vaikka iskut olivatkin tuhonneet alueen talouden lähes tyystin.

Serbijohtajat ja -sotilaat toisensa perään kaapattiin ja lennätettiin surkeisiin oloihin Haagin sotarikostuomioistuimen eteen kansainvälisen median nöyryytettäviksi ja odottamaan YK:n tuomiota.

Prosessi käynnistyi, kun Slobodan Milošević savustettiin virastaan vuonna 2000. USA sotkeutui tuttuun tapaan Serbian sisäpolitiikkaan tukemalla länsimielistä oppositiota n. 100 miljoonalla dollarilla ja järjesti vallankaappauksen, jossa päättäviin asemiin istutettiin kirjava joukko Yhdysvalloille uskollisia puolueita.

Nato esitti Serbialle myös hienovaraisen vaatimuksen länsimaista diplomatiaa noudatellen: mikäli Miloševićia ei pakkosiirrettäisi Haagiin, maa pommitettaisiin raunioiksi, eikä se tulisi enää koskaan nousemaan. Länsimielinen pääministeri Zoran Đinđić suostui ilomielin vaatimukseen. Sen lisäksi, että hän järjesti Miloševićin pidätyksen, osallistui Đinđić useiden Miloševićin tukijoiden salamurhahankkeisiin. Amerikan sätkynukke sai myöhemmin maistaa omaa lääkettään, kun häntä ammuttiin tappavasti vatsaan 2003 Belgradissa.

Vangitulla Miloševićilla oli vakava sydänsairaus, mutta hänen terveydentilansa ei kiinnostanut YK:n viranomaisia. Miloševićin kävi vuosien oikeudellisen puolustustaistelun Haagissa, jossa hän myös kuoli psyykkisen ja fyysisen paineen murtamana 2006. Oikeus ei hyväksynyt asiaankuuluvaa terveydenhoitoa Miloševićille, vaikka mm. Venäjä tarjosi sitä hänelle. Miloševićin kuoltua huoltokiellon vuoksi Serbian ääriliberaali presidentti Boris Tadić jatkoi jo menehtyneen lokaamiskampanjaa kieltämällä kunnollisten hautajaisten järjestämisen.

Milošević ja hänen kohtalontoverinsa, joihin nyt myös Ratko Mladić on liittynyt, ovat kiistäneet Haagissa mm. syyllistyneensä etnisiin puhdistuksiin ja sodanlietsontaan Balkanilla sekä kuuluneensa rikollisjärjestöön. Balkanin konfliktia käsittelevä tuomioistuin ICTY on jopa kouluttanut “todistajia” tapauksissa, joissa syyttäjät eivät ole kyenneet todistamaan serbijohtajien väitettyjä rikoksia. Eräs petosta yrittänyt lukutaidoton albaanitodistaja paljastui, kun hän väitti itse kirjoittaneensa todistajanlausuntonsa. Todistajia on myös uhkailtu, jotta oikeudenkäynnit ovat saaneet Amerikalle mieluisat lopputulokset.

Sen lisäksi, että Serbian oli lähetettävä sotasankarinsa kärsimään perinpohjaista häpäisyä Haagiin ja näin luovuttava kansallisesta ylpeydestään, oli sen myytävä maallinen omaisuutensa kansainväliselle taloudelle. Titon ajoista lähtien serbialaiset yritykset olivat kuuluneet työläisten neuvostoille ja omistus oli pysynyt tiukasti maan rajojen sisällä. Hieroakseen suolaa serbien haavoihin länsimaiset voimat pakottivat maan myymään yrityksiään samoille yhtiöille, jotka osallistuivat pommituksiin Kosovon sodassa. Pankkiirit ja sijoittajat ympäri maailmaa juhlivat, kun tuhannet kansalliset yritykset pakkoliitettiin kansainvälisen pankkijärjestelmän kasvottomaan petoon. Serbit hävisivät miljoonia länsimaisille talousmahdeille. Rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät – kapitalistinen oikeus toteutui.

Pääasiallinen tekosyy sotarikossyytteille ja pommioperaatioille oli länsimaisen median uskottelema vuoden 1995 heinäkuun Srebrenican kylän “kansanmurha”, jossa uhrina olivat kylän bosniakit. Kuolleiden määrä ja verilöylyn todellinen luonne ovat kuitenkin jääneet pimentoon, sillä Srebrenicasta on kasvanut kansallinen myytti ja poliittinen ase bosnialaisnationalisteille ja Natolle. Varmaa on, että useita tuhansia bosniakkeja kuoli, kun he yrittivät paeta Srebrenican kylästä serbipiirityksen läpi muihin muslimikyliin. Vangittuja muslimeja myös teloitettiin. Ei kuitenkaan ole todisteita siitä, että tunnettu väite 8 000 tapetusta muslimista pitäisi paikkaansa. YK löysi ainoastaan 2 000 haudatun ruumiit, kun se etsi todisteita serbitaistelijoita vastaan. 2 000:een sisältyi myös taisteluiden aikana kuolleet serbisotilaat.

Kansanmurhasyytettä mutkistaa myös se, että Srebrenicasta oli tullut muslimisissien toiminnan keskus. Serbivastaiset lähteet toistavat kyllästymiseen asti, että Srebrenica oli YK:n suojelemaa aluetta, ja siksi sen olisi tullut pysyä koskemattomana. He jättävät kuitenkin mainitsematta, että juuri YK:n suojelun takia kylästä oli tullut ihanteellinen turvapaikka muslimitaistelijoille, joita varustettiin aseita kuljettaneilla helikoptereilla.

Islamistinen sotaherra Nasser Orić johti Srebrenicasta käsin operaatioita, joissa kokonaisia serbikyliä tuhottiin ortodoksien pyhäpäivinä. Srebrenican piiritys oli pakollinen islamistien sotarikosten ehkäisemiseksi. Todisteita serbien toteuttamasta puolustuskyvyttömien bosniakkien kansanmurhasta ei ole.

Sankareita vai bandiitteja?

Vaikka yleinen mielipide serbejä kohtaan vaikuttaakin ensisilmäyksellä yksiselitteiseltä, on maalla ja sen rikkaalla historialla myös ystäviä ympäri Eurooppaa. Valkoinen liike on osoittanut Serbialle kannatustaan jo Kroatian ja Slovenian sodista lähtien, eikä tuki ole hiipunut 2000-luvullakaan. Etenkin yhteistyö kreikkalaisten, puolalaisten ja venäläisten aktiivien kanssa on ollut tiivistä.

Bosnian sota synnytti myös useita kansainvälisesti tunnettuja sankarihahmoja, joiden toiminta kansainvälistä painostusta vastaan oli tinkimättömyydessään esimerkillistä. Mladićin, Miloševićin ja Karadžićin lisäksi sodissa palvelleet puolisotilaalliset järjestöt, kuten Serbian vapaaehtoiskaarti, Skorpionit ja Valkoiset kotkat ovat tuttuja rotutietoisille valkoisille ympäri maailman.

Mainekkain niistä on Željko Ražnatovićin vuonna 1990 perustama Serbian vapaaehtoiskaarti, joka tunnetaan yleisesti nimellä Arkanin tiikerit. Tiikerit oli monipuolinen joukko serbipatriootteja erikoisjoukkojen sotilaista aina jalkapallofaneihin. Arkanina tunnettu Ražnatović rekrytoi järjestön alkuperäisen kokoonpanon omistamansa jalkapalloseuran kannattajista. Tiikereiden tehtävä oli yksiselitteinen: suojella ulkomailla asuvien serbiyhteisöjen koskemattomuutta ja kunniaa muiden Balkanin kansojen vihalta. Järjestön jäsenet olivat toiminnastaan vastuussa Serbian lailliselle esivallalle ja heidän toiminnallaan oli presidentin hyväksyntä.

Järjestön perustamisvuonna Arkan matkusti Kroatiaan kouluttamaan paikallista serbiväestöä, minkä johdosta paikallinen poliisi vangitsi hänet aseellisen kapinan ja vallankaappauksen järjestelystä. Arkanin vapauduttua vankilasta 1991 järjestön toiminta Itä-Kroatiassa alkoi toden teolla. Tiikereiden koulutukseen kuuluivat mm. aseiden, räjähteiden ja miinojen käsittely sekä ensiapu- ja selviytymistaidot.

Tiikerit tunnettiin kurinalaisuudestaan; alkoholin käyttö ja uhkapelaaminen olivat jyrkästi kiellettyjä kaikilta taistelijoilta vakavien rangaistusten uhalla. Vielä samana vuonna Vapaaehtoiskaarti osallistui Serbian sotilasoperaatioihin eri puolilla Kroatiaa.

Tiikerit osallistui seuraavina vuosina useisiin taisteluihin Kroatiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa. Heillä oli tärkeä rooli alueiden vapauttamisessa muslimivallan ikeestä.

Haagin tuomiota yhä odottavan Vojislav Šešeljin johtama Valkoiset kotkat oli antikommunistisen Serbian radikaalipuolueen aseellinen siipi hajoamissotien aikana. Järjestön nimi oli kunnianosoitus toisen maailmansodan aikana kommunisteja vastaan taistelleille cetnikkisisseille. Valkoiset kotkat herätti toiminnallaan Bosniassa ja Kroatiassa pelkoa ja vihaa niin paikallisten kuin kansainvälisten Serbian vastustajien keskuudessa.

Vakaumuksellinen imperialismin vastustaja Šešelj herätti pahennusta lännen ihmisoikeusjärjestöissä, kun hän uhkasi serbivastaista propagandaa levittäneitä länsimaisia tiedotusvälineitä ja kansalaisjärjestöjä, joilla oli toimintaa Balkanilla.

Koska sotaa Serbiaa vastaan ei käyty ainoastaan pommein ja asein, vaan myös muovaamalla kansainvälistä mielipidettä television ja lehdistön avulla, varoitti Šešelj, että Naton lisäksi serbien tähtäimiin voivat joutua mm. Helsinki-komiteat, Voice of America, Deutsche Welle, Radio Free Europe, Radio France International ja BBC radio.

Länsimaiset mediat esittivät järkyttynyttä, vaikka ne olivatkin levittäneet yksipuolista serbien teurastamista puoltavaa sotapropagandaa jo vuosia ennen Šešeljin lausuntoa.

Hurjasta maineestaan huolimatta Valkoisten kotkien tarkoitus oli ohjata isänmaallisia serbinuoria kohti poliittista aktiivisuutta ja pitää heidät kaukana järjestäytyneestä rikollisuudesta. Kotkien periaatteisiin kuului myös kunnioittavan ja ritarillisen käytöksen ylläpitäminen sotatilanteessakin.

Valkoisten kotkien henki heräsi myös Länsi-Euroopassa, kun radikaalin brittijärjestö Valkoisten susien väitettiin saaneen inspiraation nimelleen juuri serbisisseiltä. Asiantuntijoiden mukaan idean järjestöstä toivat Serbiassa vapaaehtoisena palvelleet britti- ja saksalaisaktivistit. Järjestö sai paljon medianäkyvyyttä 1999, kun se nostettiin julkisesti yhdeksi päätekijäksi Englannissa vallinneeseen rodulliseen kuohuntaan.

Länsieurooppalaisia vapaaehtoisiakin näkyvämmän ryhmän muodostivat Serbiaa tukeneet venäläiset ja kreikkalaiset. Ratko Mladićin määräyksestä maahan perustettiin Kreikkalainen vapaaehtoiskaarti, joka osallistui menestyksekkäästi Srebrenican piiritykseen ja pystytti kylään Kreikan lipun kansojen yhteistyön merkiksi. Kreikkalaiset ovat myöhemminkin, lännen närkästykseksi, todenneet, että heidän omatuntonsa on täysin puhdas Balkanin konfliktin osalta.

Serbia tänään

Ahtisaaren ja Tadićin kaltaisten valtakaudella serbialaisen taisteluhengen ja uhrimielen uskoisi olevan koetuksella. Monilta osin tämä onkin totta. Serbian virallinen porras on päättänyt valita täydellisen alistumisen tien, ja heidän suhdettaan maata pommittaneisiin kansainvälisiin järjestöihin voisi liioittelematta kuvata orjalliseksi. Ennen itsenäinen ja itsetietoinen Serbian kansa on pyritty kuohitsemaan länsimaistamalla sen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen kulttuuri ja tuhoamalla kansalle elintärkeä ydinperhemalli.

Onko Serbia missään vaiheessa hyötynyt muutoksesta?

Tadićin presidenttikaudella nousseet työttömyyslukemat ovat karua luettavaa: 8 miljoonasta asukkaasta jopa 20 % on työttömänä. 700 000 serbialaista elää köyhyysrajan alapuolella, eikä keskiluokkaa enää käytännössä ole. Noin 4 miljoonaa serbiä onkin jättänyt maansa ja lähtenyt etsimään toimeentuloa lännestä. Serbia on lisäksi 34 miljardia dollaria velkaa ulkomaille. Maan teollinen tuotanto on laskenut 43 prosenttiin siitä, mikä se oli vuonna 1990. Hajoamissodat, Naton hyökkäys ja niitä seurannut länsimainen kontrolli ovat mahdollisesti Serbian historian suurin kriisi.

Taloudellisen katastrofin lisäksi Tadićin Demokraattinen puolue on tehnyt serbivastaista työtään murskaamalla maan itsenäisyyden symbolit. Ratko Mladićin lähettäminen vieraan oikeuden eteen on osa nöyristelyprosessia, jolla Serbia pyrkii varmistamaan paikkansa Euroopan unionissa. Mateleminen EU-maiden edessä ei kuitenkaan rajoitu Mladićin pidätykseen.

Ennen kuin liittymisneuvottelut voitaisiin aloittaa, on Serbian ainakin vielä luovutettava viimeksi 2004 maassa nähty Goran Hadžić ja “parannettava naapurisuhteitaan”. Käytännössä tämä merkitsee Kosovon albanisoimista, serbialaisen Kosovon historian julkista kieltämistä sekä alueen äärimuslimien hännystelyä. Viimeksi, kun korkea-arvoinen serbiviranomainen vieraili Kosovossa, alueen muslimit aloittivat väkivaltaisen serbivastaisen mellakan. Uusi, demokraattien Serbia on valmis katsomaan itseensä kohdistuvia hyökkäyksiä sormien läpi turvatakseen asemansa rikkaiden länsimaiden moitteettomana silmäteränä.

Häpäisy ei kuitenkaan lopu tähän. Demokraattinen puolue on julkisesti muistuttanut mahdollisuudesta hakea Nato-jäsenyyttä tulevaisuudessa! 1990-luvulla surmattujen serbisiviilien jälkeläiset voivat siis vastaisuudessa olla itse kylvämässä kuolemaa maissa, jotka eivät suostu kyselemättä luovuttamaan itsenäisyyttään Yhdysvalloille.

Serbian nöyryytyskampanjaan kuuluu myös ydinperhemallia suosivan kulttuurin romuttaminen. Uusi kulttuuri pistää silmään maan suurkaupungeissa. Lokakuussa 2010 valtion johto marssi homoaktivistien kanssa Belgradissa 5 000 mellakkapoliisin ja poliisihelikopterien suojeluksessa. Marssiin osallistui diplomaatteja, lähettiläitä ja poliitikkoja lukuisista EU-maista. Serbian entiset sotilaalliset viholliset tarjosivat sovinnon kättä lyödylle kansalle, jota ei voinut enää tunnistaa entisekseen. Demokraattien johtamalla valtiolla on ollut motivaatio-ongelmia puuttua aggressiivisten islamistien, romanitaustaisten ja mafian toimintaan. Sen sijaan se on valinnut silmätikukseen serbialaiset valkoiset patriootit, jotka vastustivat lokakuun marssia ja kansallisen identiteettinsä lokaamista.

Marssin aikana syttyneet taistelut poliisin ja marssia vastustaneiden aktivistien välillä eivät ole ainutkertaisia. Poliisi on ottanut usein yhteen mm. Nacionalni stroj (NS) –nimisen kansallismielisen järjestön kanssa. NS sai erityisen paljon huomiota vuonna 2007, kun se viranomaisten kiellosta huolimatta järjesti Novi Sadin kaupungissa mielenosoituksen yhtenäisen Serbian puolesta. Aktivistien kimppuun takaa hyökännyt poliisi pahoinpiteli ja pidätti kymmeniä ihmisiä, kun anarkistien aloittama kahakka puhkesi Serbian puolustajien ja vastustajien välienselvittelyksi. Järjestön perustaja Goran Davidović on myöhemmin joutunut kansainvälisen poliittisen jahdin kohteeksi.

Vuonna 2011, hieman Ratko Mladićin pidätyksen jälkeen, tuomioistuin julisti järjestön laittomaksi. Maan oikeusministeri Snežana Malović mm. ilmoitti, että rodullisten ja kansallismielisten liikkeiden kieltäminen on osa eurooppalaista identiteettiä. Hän myös varoitti, että NS:n kieltäminen oli vasta alkua, eikä tulevaisuudessa valkoisilla järjestöillä olisi minkäänlaista toimintatilaa maassa.

NS edustaa modernia kansallista näkökulmaa historian traumatisoimassa Serbiassa. Vaikka maan osa toisessa maailmansodassa olikin valitettava, NS ei hylkää Serbian taantumuksellisten nationalistijärjestöjen tapaan kansallissosialistista ideologiaa. Se on myös vastoin maan yleistä poliittista trendiä täysin antikommunistinen ja antisionistinen. Juutalaistaustaiset painostusjärjestöt, kuten World Jewish Congress, ovat hyökänneet järjestöä vastaan, ja on luultavaa, että heidän uhkauksensa oli suurimpia syitä NS:n kieltämiseen. Ilmeisesti 2000-luvun Serbiassa sallitun poliittisen toiminnan määrittelevät laaja kansainvälinen joukko, johon kuuluvat niin Nato, EU, Yhdysvallat, homoetujärjestöt kuin sionistitkin. Ainoastaan etnisillä serbeillä ei ole sananvaltaa maansa asioihin.

Mitä voimme oppia serbien vapaustaistelusta? Ainakin sen, että kansainvälinen yhteisö on antanut kansallismielisille ympäri Eurooppaa varoituksen: se ei tule seuraamaan valkoista itsenäisyyskamppailua toimettomana sivusta.

Serbian kohtalo on kuin toisen maailmansodan jälkeen todistetun valkoisten perikadon toisinto. Sotilaallista tappiota seurasi itsensä kieltämisen ja vieraan vallan aika. Maan omaleimainen ja aina yhtä elinvoimainen historia ja henki eivät kuitenkaan ole kadonneet. Ne elävät tuhansien valkoisten taistelijoiden toiminnassa edelleen, eivätkä viranomaiset, poliitikot tai kansainväliset voimat pysty tappamaan niitä. Sarajevo 1914 on yhä osa kamppailevaa, alistumatonta cetnikkien Serbiaa – vastarinta on ikuista.

Juuso Tahvanainen