Scientific American rodun todellisuudesta

Julkaistu: 6.9.2014

6.9.2014 by

Rodun tieteellinen tutkimus on tienhaarassa. Ihmisen genomin kartoituksen myötä tiedemiehet tietävät enemmän rodusta ja rodullisista eroista kuin koskaan ennen. Yhteiskunnan investoidessa enemmän ja enemmän rodullisen tasavertaisuuden valheeseen tiedemiehille käy kuitenkin vaikeammaksi ja vaikeammaksi puhua näitä totuuksia. Epätoivoisena yrityksenä pelastautua rodullisen totuuden vakavilta poliittisilta seurauksilta, egalitaristiset huijarit ovat vieläpä levittäneet suuren määrän disinformaatiota hiljattaisista geneettisistä löydöksistä.

Meille kerrotaan esimerkiksi, että geneettisestä näkökulmasta katsottuna rotujen väliset erot ovat mitättömiä, vain muutamasta geenistä kiinni. Niinpä meitä pyydetään tulemaan lopputulokseen, että rodulliset erot ovat mitättömiä, piste. Rodullisilla eroilla, meille sanotaan, ei pitäisi olla mitään käytännön merkitystä.

Tämä on kuitenkin yhtä absurdia kuin sen väittäminen, että koska molekyylitason näkökulmasta katsottuna kiinteät esineet ovat enimmäkseen tyhjää tilaa, on pelkkää ennakkoluuloa, että ajamme mieluummin tiellä kuin jyrkänteeltä alas. Totuus on: pienistä geneettisistä eroista syntyvät suuret fyysiset, henkiset, kulttuurilliset ja poliittiset erot. Jos geneetikot eivät näe näitä eroja, ehkä he katsovat väärään paikkaan.

Meille kerrotaan myös rutiininomaisesti, että rotujen sisällä on enemmän geneettistä vaihtelua kuin niiden välillä. Äärimmäisen fiksun ja äärimmäisen tyhmän valkoisen välillä voi olla sadan pisteen ero älykkyysosamäärässä, mutta valkoisten ja mustien älykkyysosamäärissä on vain 30 pisteen keskimääräinen ero. Näin ollen meitä pyydetään summaamaan, meidän pitäisi tarkastella yksilöitä ja olla välittämättä ryhmien keskimääräisistä eroista.

Tämän argumentin ongelma on siinä, että yhteiskunnat eivät koostu eristäytyneistä yksilöistä, vaan yksilöt ovat populaatioiden osia ja tuotteita. Populaatioista, joista on tullut maantieteellisesti eristyneitä ja jotka ovat joutuneet erilaisten ympäristöllisten olosuhteiden piiriin pitkäksi ajaksi, tulee eri rotuja.

Jos keskimääräinen älykkyys – tai mikä tahansa muu tärkeä piirre – kahden, saman maantieteellisen alueen jakavan populaation välillä eroaa dramaattisesti, tulee väistämättä konflikteja. Kehittyneempi ryhmä tulee vieroksumaan kehittymättömämmän jälkeenjääneisyyttä ja kehittymättömämmät ryhmät tulevat vieroksumaan kehittyneemmän asettamia mahdottomia standardeja.

Rodullisen totuuden käytännön merkitystä on kuitenkin vaikeaa kieltää ja totuus tunkee esiin, joskus epätodennäköisissä paikoissa. Esimerkki on Scientific American -lehden joulukuun 2003 numeron artikkeli. Lehti on nimestään huolimatta tavallisesti yhtä poliittisesti korrekti kuin mikä tahansa uutis- tai viihdelehti. Kannessa on kuvat naispuolisista kasvoista, jotka näyttäisivät kuuluvan eri rotuihin, ja teksti ”Does Race Exist? Science Has the Answer: Genetic Results May Surprise You” (”Onko rotua olemassa? Tieteellä on vastaus: geneettiset tulokset voivat yllättää sinut”). Sisällysluettelosta voimme lukea: ”Onko rotua olemassa? Puhtaasti geneettisestä näkökulmasta, ei. Kuitenkin geneettisellä tiedolla yksilöiden sukujuurista voi joskus olla lääketieteellistä merkitystä.”

Tämä kiinnitti huomioni. Jos rotu on lääketieteellisesti merkityksellinen, niin miksi ei psykologisesti, kulttuurillisesti, moraalisesti ja myös poliittisesti merkityksellinen? Jos genetiikka lisäksi pitää sellaisia äärimmäisen merkityksellisiä eroja epätodellisina tai mitättöminä, niin eikö genetiikassa sitten ole jotain vialla tai meidän tulkinnassamme siitä tai sen löydösten soveltamisessa käytäntöön?

Artikkelin kirjoittajat Michael Bamshad ja Steve Olson sanovat, että ”ihmiset voidaan jakaa laajalti ryhmiin käyttäen geneettistä tietoa”. Nämä ryhmät vieläpä näyttävät eroavan maantieteellisesti – ainakin ennen nykyajan massiivisia väestönsiirtymisiä. Tämä on suuri myönnytys, koska geneettisesti eroavien ihmisryhmien olemassaolo on todellakin osa siitä, mitä kutsutaan ”roduksi”, ja juuri se on sitä, minkä ne, jotka väittävät rotua pelkäksi ”sosiaaliseksi” käsitteeksi, kieltävät.

Perusta väitteelle, että ”puhtaasti geneettisesti näkökulmasta” rotua ei ole olemassa, on konflikti geneettisten luokitusten ja perinteisen rodullisten kategorioiden välillä. Sellaiset kategoriat eivät perustu geenien (genotyypin) analysoinnille vaan näiden geenien näkyville vaikutuksille (fenotyypille). Tämä voi olla totta, mutta se ei todista sitä, että ”rotua ei ole olemassa”. Se todistaa vain sen, että on olemassa konflikti genotyyppisten ja fenotyyppisten rotumääritysten välillä.

Esimerkiksi kirjoittajat huomaavat, että Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset ja Australian aboriginaalit näyttävät ja käyttäytyvät samalla tavalla, mutta geneettiset tunnusmerkit viittaavat heidän esi-isiensä eronneen kauan sitten. Konflikti luokittelutapojen välillä on kuitenkin todellisempaa kuin mitä näkyy päälle päin, koska australoidit ja negroidit näyttävät samalta vain tottumattomalle silmälle. Kuka tahansa, joka vertaa näiden kahden ryhmän jäseniä, huomaa pian eroja, ja riittävällä kokemuksella on käytännössä mahdotonta sekoittaa heitä toisiinsa.

Kirjoittajat huomaavat myös, että rodun sosiaaliset määritelmät vaihtelevat alueittain: ”Joku, joka luokitellaan Yhdysvalloissa ’mustaksi’ […] saattaa tulla katsotuksi ’valkoiseksi’ Brasiliassa ja ’värilliseksi’ […] Etelä-Afrikassa.” Tämä on kuitenkin myös yritys tehdä fenotyyppisestä erottelusta epäuskottavaa viittaamalla vain sen heikoimpiin muotoihin. Kuitenkin yhteiskunnissa, jotka ovat pitkälti sekoittuneita rodullisesti, fenotyyppinen luokittelu voi olla melko monimutkaista, mitä tulee ihon alla olevien genotyyppien täsmälliseen heijastamiseen:

”Varhaiset ranskalaiset siirtokuntalaiset Saint-Dominguessa tunnistivat 128 erilaista rotutyyppiä, jotka määriteltiin melko täsmällisesti matemaattisella kaavalla, jossa laskettiin yksinkertaisesti eri rotua olevien esi-isien määrää. Ne vaihtelivat ’todellisista’ mulateista (puoliksi valkoinen, puoliksi musta) maraboun, sacatran ja quarteronin kautta aina sang-mêléen (sekarotuinen: 127 osaa valkoinen ja yksi osa musta) […] Sosiologi Micheline Labelle on laskenut 22 päärotukategoriaa ja 98 alakategoriaa (erilaisille hiustyypeille, kasvonpiirteille, värille ja muille tunnistustekijöille), joita käytettiin Haitin keskiluokan parissa Port-au-Princessä 1970-luvulla. Jokaisen kategorian sisällä sanat ovat usein yhtä mielikuvituksellisia kuin harhaanjohtaviakin: café au lait (’kahvi maidolla’), bonbon siro (’makeissiirappi’), ti canel (’pieni kaneli’), ravet blanch (’valkoinen torakka’), soley levan (’nouseva aurinko’), banane mûre (’kypsä banaani’), brun pistache (’ruskea pähkinä’), mulâtre dix-huit carats (’18-karaatin mulatti’) […]” (Barnes Review, Sept. 2003.)

Syvempi ongelma kirjoittajien keskittymisessä genotyyppiin on se, että vaikka erilaiset genotyypit synnyttävät samanlaisia fenotyyppejä – luonto voi käyttää erilaisia keinoja saavuttaakseen saman päämäärän – evoluution voimat eivät välitä hittoakaan täsmällisistä genotyypeistä; ne ”välittävät” vain siitä, miten nuo genotyypit näkyvät yksilössä. Valinta toimii suoraan fenotyypille, vain epäsuorasti genotyypille. Niinpä käytännöllisesti katsottuna fenotyyppi on tärkeämpi kuin genotyyppi.

Kirjoittajat kylläkin myöntävät, että fenotyyppiset rotukategoriat toimivat hyvin, kun jaetaan ryhmiä sen mukaan, miten taipuvaisia ne ovat tiettyihin sairauksiin, kuten sirppisoluanemia (kaikkein yleisin afrikkalaisten keskuudessa) ja kystinen fibroosi (kaikkein yleisin eurooppalaisten keskuudessa). Sirppisoluanemian ja kystisen fibroosin alleelit yleistyivät, koska kantajat (ts. ne, joilla on kopio jommaltakummalta vanhemmalta – kaksi kopiota tarvitaan taudin puhkeamiseen) olivat resistantteja loismaisille mikro-organismeille, joita löytyy Afrikasta ja Euroopasta. Toinen esimerkki on se, että sama polymorfismi CCR5-geenissä näkyy hitaampana HIV-tartunnan jälkeisenä AIDS-vaiheeseen etenemisenä valkoisissa mutta nopeampana ei-valkoisissa.

Kasautuvan rodun lääketieteellisen merkityksen puolesta puhuvan geneettisen todistusaineiston vuoksi US Food and Drug Administration (Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkehallinto, suom. huom.) otti väistämättömän kiistan aiheen riskin ja suositteli tammikuussa 2003, että tutkijat keräisivät rodullista dataa klinikkakäynneistä. Tämän vuoksi siis kirjoittajien äärimmäisen varovainen lopputulos: ”Tapauksissa, joissa maantieteellisesti tai kulttuurillisesti määritellyn ryhmän jäsenyys on korreloinut terveyteen liittyvien geneettisten ominaisuuksien kanssa, tietäminen ryhmästä, johon yksilö kuuluu, voi olla tärkeää.”

Tämä on toinen valtava myönnytys. Koska jos rodulliset erot ovat lääketieteellisesti relevantteja, miksi eivät myös kulttuurillisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti? Esimerkiksi se tosiasia, että mustat tuottavat enemmän testosteronia keskimäärin kuin muut rodut, tarkoittaa, että mustilla miehillä on suurempi riski sairastua eturauhassyöpään. Suuri testosteronintuotto tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että mustat miehet ovat taipuvaisempia aggressiiviseen käytökseen. Niinpä jos lääkärit voivat profiloida rodullisesti mustia miehiä, miksi eivät myös poliisit?

Verrattuna valkoisiin mustilla on myös alhaisemmat älykkyysosamäärät sekä empatian tasot, heikompi henkilökohtaisen vastuun tunne, suurempi taipumus sosiopatiaan ja psykoosiin, vähemmän käytöksellisiä estoja, suurempi impulsiivisuusaste, korkeampi seksuaalinen aktiivisuus ja pienempi vanhemman investointi jne. Varmasti näillä rodullisilla eroilla on myös tärkeää käytännön merkitystä.

Kun heität syrjään kirjoittajien hermostuneet määritelmät ja varovaiset luikertelut, ”Does Race Exist?” (’Onko rotua olemassa’) myöntää, että rodullisilla eroilla on geneettinen pohja ja että näillä eroilla on käytännön merkitystä. Tämä on rohkaiseva merkki tämän päivän ideologisen rodun kieltämisen ilmapiirissä. Suoraan sanottuna on ihmeellistä, että tätä julkaistiin Scientific American -lehdessä ylipäätään.

Selitys sen julkaisemiseen saattaa löytyä John Rennien ja Ricki Rustingin pääkirjoituksesta ”Racing to Conclusions” (’Ryntääminen johtopäätöksiin’). He aloittavat muistelemalla Ehdotus 54:n epäonnistumista, hiljattaista Kalifornian lakiehdotusta, joka olisi kieltänyt hallitusta keräämästä rodullista dataa monilla alueilla. Vaikka Ehdotus 54 näkyvästi salli terveyssyihin perustuvan rodullisen datan keräämisen, monet lääkärit ja lääketieteelliset ryhmät väittivät, että toimenpide tulisi haittaamaan pyrkimyksiä jäljittää ja hoitaa tauteja, jotka vaivaavat eri rotuja eri tavalla. Pääkirjoituksen kirjoittajat kyseenalaistavat nämä pahat ennusteet – eivät siksi, että Ehdotus 54 ilmaisi heidän huolensa, vaan koska he käsittävät väärin Bamshad/Olson-artikkelin ja olettavat väärin, että sen kirjoittajat vastustavat tiukasti rodullisen luokittelun käyttöä lääketieteessä. Voidaan ihmetellä, olisiko artikkeli tullut painetuksi, jos päätoimittajat olisivat ymmärtäneet sen!

Päätoimittajat viittaavat rodullisen luokittelun vaikeuksiin, erityisesti sekarotuisten yksilöiden luokittelun. He toteavat, että ”rotua käytetään usein korvikkeena geneettisille eroille” tutkimuksessa, ikään kuin korrelaatio näiden kahden välillä olisi merkityksetön. He huomauttavat FDA:n suosituksesta ja viittaavat J. Craig Venterin huomautukseen: ”Henkilön itse itselleen määrittämän rodun käyttö korvikkeena henkilön testaamiselle suoraan tietyn relevantin ominaisuuden löytämiseksi on sama asia kuin merkitä ylös ryhmän keskimääräinen paino sen sijaan, että punnittaisiin jokainen yksilö.”

Tietysti Venterin voidaan odottaa vastustavan rodullista luokittelua lääketieteessä. Tekemällä niin hän ei ole pelkästään poliittisesti korrekti, vaan hän ottaa myös aseman, josta hän voi hyötyä huomattavasti, koska hänen yhtiönsä Celera oli ensimmäinen, joka kartoitti ihmisen genomin ja tulee todennäköisesti ensimmäisenä massamarkkinoimaan yksilöllistä geneettistä kartoitusta.

Päätoimittajat eivät mitenkään mainitse rodullisen luokittelun hyötyjä lääketieteessä. Ne, jotka eivät lue pääartikkelia, saattavat virheellisesti tulla tulokseen, ettei rodulla ole käyttöä lääketieteessä. Taas yksi esimerkki, kuinka media sekoittaa ja vääristelee totuutta. Onneksi kuka tahansa, joka lukee artikkelia, voi nähdä tuon vääristelyn läpi. Kuitenkin jos tällainen tarina esiintyisi suuressa mediassa, voisit olla varma, että vääristely olisi kaikki, mitä katsoja siitä irti saisi.

Kansikuva huokuu myös poliittisesti korrektia rodun kieltämistä. Kuvat kuudesta viehättävästä naiskasvosta, jotka ilmeisesti ovat erirotuisia, Nancy Burson loi käyttäen morfausohjelmaa, joka on suunniteltu simuloimaan erilaisia rotupiirteitä. Vain vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen nainen on oikea. Muut kuvat luotiin muuttelemalla hänen kuvaansa. Kuka tahansa voi kuitenkin nähdä, että naisen ihon alla oleva luusto, huulet ja nenä pysyvät muuttumattomina, vaikka nämä oikeasti vaihtelevat huomattavasti rotujen välillä. Vain ihonväri, silmien väri ja hiusten väri näyttää vaihtelevan. Kuvien ilmeinen viesti on se, että rotu ei ylety ihon alle. Maailma koostuu vain valkoisista ihmisistä, jotka ovat hieman eri sävyisiä. Mitä haittaa siitä voisi olla?

Mieleeni tulee satukirjan kuva, jonka näin lapsena. Siinä leijonat makoilevat lampaiden vierellä ja sudet tanssivat lampaiden kanssa. Pelkästään ulkonäkö erottaa eläimet toisistaan, sillä muuten ne ovat, syvällä sisimmässään, kaikki samanlaisia ja näin ollen kykeneväisiä elämään onnessa ja harmoniassa.

Ilmeisesti jotkut aikuiset yhä uskovat moiseen toiveajatteluun.

Michael J. Polignano

Aiheeseen liittyen

Asiasanat

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 merkkiä jäljellä