Professori Philippe Rushton University of Western Ontariosta on julkistanut seuraavan lausunnon rodusta. Hän vastustaa yrityksiä heikentää rotukäsitteen uskottavuutta ja väittämiä, että “rodulla ei ole merkitystä biologisena käsitteenä ihmiseen sovellettuna”. Olemme kiitollisia voidessamme tuoda tämän lausunnon lukijoidemme saataville.
Keskustelu “rodusta” ei näytä merkkejä vaimenemisesta huolimatta yrityksistä romuttaa koko käsite. Yritys romuttaa rotu käsitteenä ei ainoastaan ole ristiriidassa sen taipumuksen kanssa, joka ihmisellä on luokitellessa ja kootessa sukuhistorioita, jotka perustuvat yhteiseen syntyperään, vaan se hylkää myös eläimiä tutkivien biologien työn. Aina vuodesta 1758 lähtien, kun ruotsalainen luonnontutkija Carolus Linnaeus loi luokittelujärjestelmän, jota biologiassa käytetään vielä tänäänkin, useimmat eläinten tutkijat ovat tunnistaneet ainakin neljä ihmisen alaryhmää, jotka Linnaeus osoitti: aasialaiset, Amerikan intiaanit, eurooppalaiset ja afrikkalaiset. (Teknisesti ottaen jotkut voisivat lukea ensimmäiset kaksi Linnaeuksen alaryhmää yhteen, jättäen näin kolme päärotua, joita usein nimitetään mongolideiksi, europideiksi ja negrideiksi.) Tällaiset korkean asteen luokittelut eivät estä hienompien ja hierarkkisempien alaryhmittelyjen tekemistä näissä pääryhmissä.
Rotu on termi, jota zoologit käyttävät lajien sisäisten, toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeavien ryhmien luokitteluun. Jokaista rotua (tai ryhmää) leimaa erottuva yhdistelmä perittyjä morfologisia, fysiologisia ja käyttäytymiseen liittyviä piirteitä. Kukissa, hyönteisissä ja nisäkkäissä zoologit jatkuvasti ja rutiininomaisesti tutkivat rodullisen eriytymisen prosessia. Uuden rodun synty tapahtuu silloin, kun useiden sukupolvien aikana yksilöt jossain ryhmässä lisääntyvät useimmin toistensa kanssa kuin toisten ryhmien jäsenten kanssa. Tämä prosessi on näkyvimpää, kun yksilöt elävät moninaisilla maantieteellisillä alueilla ja näin sopeutuvat erilaisiin olosuhteisiin näkyvillä tavoilla (kuten ihonväri). Eriytymistä tapahtuu myös vähemmän äärimmäisissä olosuhteissa. Zoologit ja evolutionistit käyttävät tällaisista eriytyneistä populaatioista sanaa rotu. (Biologian taksonomisessa sanastossa rodut merkitsevät alalajeja.) Zoologit ovat identifioineet kaksi tai useampia rotuja (alalajeja) useimmissa nisäkäslajeissa.
Ellei joku ole uskonnollinen fundamentalisti ja usko, että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, on typerää uskoa, etteivät ihmistä koskisi biologiset luokittelut ja evoluution lait, jotka pätevät kaikkiin muihin elämänmuotoihin. Tietenkin yksilöt eroavat suuresti jokaisen rodullisen ryhmän sisällä ja heitä tulisi myös kohdella sen mukaisesti. Kuitenkin paljon on saatu selville tutkimalla eri ihmisrotujen eroja tilastollisesti. Kirjassani Race, Evolution, and Behavior (1995, Transaction Publishers), kuten myös monissa muissa viime aikojen kirjoituksissa (kuten Current Anthropologyn helmikuun 1996 numero), käsittelen käytöksellisiä, morfologisia ja fysiologisia eroja kolmen päärodun – mongolidi, europidi ja negridi – välillä. Osoitan, että nämä tilastolliset erot pätevät yli historiallisen ajan, kansallisten rajojen ja poliittisten sekä taloudellisten järjestelmien.
Tässä käsittelen lyhyesti havaintoja. Aasialaiset ja afrikkalaiset ovat täysin eri päissä ja eurooppalaiset keskellä janaa, joka käsittää yli 60 anatomista ja sosiaalista ominaisuutta. Nämä 60 ominaisuutta sisältävät aivojen koon, älykkyyden, seksuaaliset tottumukset, hedelmällisyyden, luonteen, temperamentin, kypsymisnopeuden ja eliniän. Jos rotu olisi mielivaltainen, sosiaalisesti kehitetty käsite vailla mitään biologista merkitystä, sellaisia pysyviä suhteita ei esiintyisi.
Ne, jotka vastustavat rodun konseptia, väittävät, että taksonomiset määrittelyt ovat mielivaltaisia ja subjektiivisia. Vaikka kriitikot ovatkin oikeassa sen suhteen, että eroavaisuudet jokaisen rodun sisällä ovat äärimmäisen suuret, että on erimielisyyttä sen suhteen, kuinka monta rotua tarkalleen on ja että kategorioiden rajat ovat epäselviä rotujen sekoittumisen vuoksi, he ovat kuitenkin väärässä väittäessään, että luokittelut ovat mielivaltaisia. Esimerkiksi rotukriitikko Jared Diamond tarkkaili Discover Magazinen vuoden 1994 numerossa puolta tusinaa maantieteellisesti eroavaa ominaisuutta ja loi hyvin erilaisia rotuja riippuen siitä, mitä ominaisuuksia hän valitsi. Ihmisten luokittelu käyttäen anti-malarisia geenejä, laktoosinsietokykyä, sormenjälkikaavoja tai ihonväriä johti siihen, että Euroopan ruotsalaiset joutuivat samaan kategoriaan kuin xhosat ja fulanit Afrikasta, ainut Japanista ja italialaiset Euroopasta.
Jared Diamondin luokittelut ovat kuitenkin mielivaltaisia ja järjettömiä, koska niillä on hyvin vähän, jos ollenkaan, ennustavaa arvoa luokituksen ulkopuolella. Selvemmin ne hämmentävät rodun tieteellisen merkityksen, joka on tunnistettava (tai erottuva) maantieteellinen populaatio. Jokapäiväisessä elämässä, kuten evolutiivisessa biologiassa, “negridi” on joku, jonka esi-isät syntyivät Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, ja “europidi” sellainen, jonka esi-isät syntyivät Euroopassa, jne. Tämä määrittely sopii parhaiten malliin, jonka paras nykyisistä ihmisen kehittymisen teorioista tarjoaa. Näin ollen koska Homo sapiens ensimmäisen kerran ilmestyi Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten, levisi Eurooppaan noin 110 000 vuotta sitten ja Aasiaan 70 000 vuotta tämän jälkeen, “negridi” on joku, jonka esi-isät 4000-luvulta eKr. aina aikaan 20 sukupolvea sitten syntyivät Saharan eteläpuolisessa Afrikassa – ja niin edespäin europidin ja mongolidin suhteen.
Sosiaaliset määritelmät – eli identiteetti ja toisten identifioiminen sopivat melko hyvin yhteen fyysisten todisteiden kanssa. Mongolidit, europidit ja negridit voidaan tunnistaa selvistä eroavaisuuksista luurangon morfologiasta, hiuksista ja kasvonpiirteistä, kuten myös veriryhmistä ja DNA-sormenjäljistä. Oikeusantropologit luokittelevat jatkuvasti luurankoja eri rotuihin. Esimerkiksi kapeat nenäreiät ja silmäkuoppien lyhyt etäisyys toisistaan ovat europidin tunnusmerkkejä, ulkonevat poskiluut ovat mongolidin merkki ja sieraimet, jotka ovat ylösalaisin käännetyn sydämen muotoisia, ovat tyypillisiä negridille. Tietyissä rikostutkimuksissa rikollisen rotu voidaan määritellä veri-, siemenneste- ja hiusnäytteistä. Rodun ennustavan validiteetin kieltäminen tällä tasolla on sekä epätieteellistä että epärealistista.
Taloudellisen ja koulutuksellisen menestymisen peruskaava monirotuisissa maissa kuten Kanada ja Yhdysvallat on jatkuvasti huomattu kelvolliseksi todisteeksi kansainvälisesti. Esimerkiksi yleensä ei tunnusteta, että aasialais-amerikkalaiset ja Aasian aasialaiset usein voittavat valkoiset amerikkalaiset ja valkoiset eurooppalaiset älykkyystesteissä ja taloudellisten saavutusten suhteen (vaikka testit ovat enimmäkseen eurooppalaisten ja valkoisten amerikkalaisten kehittämiä euro-amerikkalaisessa kulttuurissa käytettäviksi). Näin tehdään ehkä siksi, koska se haastaa poliittisesti korrektit teoriat älykkyyden riippuvuudesta sosio-ekonomisista olosuhteista. Niin ikään mustilla Karibiassa, Britanniassa, Kanadassa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kuten myös Yhdysvalloissa on alhainen älykkyysosamäärä verrattuna valkoisiin. Väkivaltarikollisuuden suhteen Interpolin analyysit 80- ja 90-luvuilta osoittavat saman kansainvälisen eron, joka ilmenee Yhdysvalloissa (siis aasialaiset vähiten, eurooppalaiset keskellä ja afrikkalaiset eniten). Samanlainen rodullinen ulottuvuus on havaittavissa niin USA:ssa kuin globaalisesti mitatessa seksuaalista aktiivisuutta ja seksuaalisesti tarttuvia tauteja (kuten AIDS) (WHO:n tietoihin perustuen).
Yksi neurohormonaalinen tekijä rikollisuudessa ja lisääntymiskäyttäytymisessä on testosteroni. Tutkimukset osoittavat, että mustilla lukiolaisilla ja sotaveteraaneilla on 3–9 prosenttia enemmän testosteronia kuin vastaavilla valkoisilla. Japanilaisilla on jopa vielä vähemmän kuin valkoisilla. Sukupuolihormonit kiertävät ruumiissa ja niiden tiedetään aktivoivan monia aivojen käyttäytymisjärjestelmiä liittyen aggressiivisuuteen ja lisääntymiseen. Esimerkiksi erimunaisten kaksosten syntyminen tuhatta synnytystä kohti ympäri maailmaa on vähemmän kuin neljä aasialaisilla, kahdeksan eurooppalaisilla ja 16 tai enemmän afrikkalaisilla. Erojen monisynnytyksissä tiedetään periytyvän äidin rodulta riippumatta isän rodusta, kuten on huomattu aasialainen-eurooppalainen-pareilla Havaijilla ja eurooppalainen-afrikkalainen-pareilla Brasiliassa.
The Bell Curve -kirjan julkaiseminen kiinnitti laajalti yleisön huomion rodun tutkimiseen, joka on lisääntynyt 30 viime vuoden aikana teknisissä ja erikoistuneissa julkaisuissa ja joka selvästi haastaa joka ainoan artiklan biologisen egalitarismin dogmassa. Kiehtova ja monien mielestä hälyttävä on johtopäätös, joka näistä tiedoista seuraa: jos kaikkia ihmisiä kohdellaan samalla tavalla, tavallisimmat rotujen välisistä eroista eivät silti häviäisi. Egalitarismin ollessa hyökkäyksen kohteena on ilmaantunut suuri pyrkimys saada “rotuhenki” takaisin lamppuun, puristaa aikaisemmin tabuksi tehty hammastahna takaisin tuubiin ja tukahduttaa ja kieltää viimeisimmät tieteelliset todisteet rodusta, genetiikasta ja käyttäytymisestä.
Huolimatta tavasta, jolla media edistää “poliittisesti korrekteja” mutta tieteellisesti vääriä tietoja ammatillisista seuroista kuten American Anthropological Associationista, tosiasiat pysyvät tosiasioina ja vaativat asiaankuuluvaa tieteellistä, ei-poliittista selvitystä. Kiinalaiset, korealaiset ja japanilaiset ovat keskimäärin samanlaisempia toistensa kanssa ja erilaisempia nigerialaisten, kenialaisten ja jamaikalaisten kanssa. Mitään tästä ei pitäisi käsittää niin, että ympäristötekijät eivät näyttelisi minkäänlaista osaa yksilön kehityksessä. Jokaisen kuluvan vuoden ja jokaisen tutkimuksen myötä todisteet geenien osuudesta yksilöiden ja ryhmien eroihin tulevat kuitenkin lujemmiksi kuin koskaan aiemmin.
J. Philippe Rushton
4.11.1996
KIRJOITTAJASTA:
J. Philippe Rushton on John Simon Guggenheim -seuran jäsen ja psykologian professori University of Western Ontariossa (University of Western Ontario in London, Ontario N6A 5C2 Canada). Hänellä on kaksi tohtorinarvoa University of Londonista (PhD ja DSc) ja hän on American Association for the Advancement of Sciencen ja Amerikan, Britannian ja Kanadan psykologiliittojen jäsen. Hänen viimeisin kirjansa Race, Evolution, and Behavior (1995, Transaction Publishers) selittää yksityiskohtaisemmin teoriat ja tiedot, joihin tässä artikkelissa viitataan.
