Rajat auki – monikulttuuria kulttuurien kustannuksella

Julkaistu: 7.8.2014

7.8.2014 by

Monikulttuurisuuden käytännön toteutus on ristiriidassa tosiasioiden kanssa.

Monikulttuurisuus on perusluonteeltaan – kuten aikoinaan esimerkiksi kommunismi – kaunis ajatus, jonka todellinen toimivuus jää kuitenkin usein juhlapuheiden tasolle. Jos monikulttuurisuuden ihanteet olisi mahdollista toteuttaa käytännössä, tuskin kukaan edes vaivautuisi vastustamaan sitä. Todellisuus on valitettavasti toinen.

Lukuisat esimerkit Länsi-Euroopan maista osoittavat, että monikulttuurisen yhteiskunnan luominen on osoittautunut vaikeaksi, ellei suorastaan mahdottomaksi, tehtäväksi. Suurin osa ajatuksen kannattajista ja tukijoista itsekin myöntää, että etninen segregaatio ja polarisaatio ovat olleet väistämätön seuraus erilaisten kulttuurien kohtaamisesta. Myös useat politiikantutkijat ovat havainneet saman asian. Viimeisin esimerkki löytyy jo naapurimaastamme Ruotsista.

Ikävinä symboleina epäonnistuneelle kulttuurien sulauttamiselle voidaan mainita maahanmuuttajien korkeat työttömyysluvut, valtaväestöä selvästi korkeampi rikollisuus, etniset mellakat sekä esikaupunkien ghettoutuminen. Näistä yleensä seuraa rasismin ja suvaitsemattomuuden lisääntyminen puolin ja toisin. Lisääntynyt suvaitsemattomuus puolestaan entisestään vaikeuttaa maahanmuuttajien yhteiskuntaan sopeutumista. Lopputuloksena on päättymätön kierre, joka on haitallinen sekä kantaväestölle että maahanmuuttajille itselleen. Mitään varsinaisesti toimivaa keinoa tämän ilmiön estämiseksi ei ole osoitettu. Etninen nepotismi onkin usein luonnollinen reaktio siinä vaiheessa, kun kilpailu rajallisista resursseista, kuten työpaikoista, sairaanhoitopaikoista tai sosiaaliturvasta, kiihtyy. Ironista onkin, että esimerkiksi Hollannissa maahanmuuttoa vastustavat puolueet ovat saaneet runsaasti kannatusta juuri maahanmuuttajien keskuudessa.

Monikulttuurisuus ei vähennä rasismia

Toisin kuin usein kuvitellaan, kulttuurien lisääntynyt kanssakäyminen ei riitä vähentämään rasismia. Elävänä, joskin anekdotaalisena, esimerkkinä tästä on lukuisia Euroopan maita, joissa vuorovaikutus on ollut huomattavasti Suomea pitkäkestoisempaa. Lähes poikkeuksetta näissä maissa on myös äärioikeiston kannatus kaikkein suurinta. Selvimpänä esimerkkinä Euroopan ulkopuolelta mainittakoon USA, jota tuskin kukaan on valmis väittämään rasismista tai etnisestä vihanpidosta vapautuneeksi yhteiskunnaksi. Erityisen huolestuttavaa tämä on siksi, että USA:n valtiollinen ideologia on rakentunut monikulttuuriaatteen varaan. Pitkällisistä ponnisteluista huolimatta ajatus kansojen sulatusuunista ei ole onnistunut.

Arkisten havaintojen lisäksi on olemassa myös tieteellistä todistusaineistoa siitä, että pelkkä kanssakäyminen kahden kulttuurin tai rodun välillä ei riitä poistamaan suvaitsemattomuutta ja eristäytymistä. Sosiaalipsykologiassa ajatus kulttuurien kohtaamisesta esiintyi aiemmin kontaktihypoteesin nimellä. Tämän teorian mukaan riittävä määrä kontakteja vieraan kulttuurin kanssa poistaa ihmisestä ennakkoluulot ja pelon. Nykyisin tiedetään, ettei tämä väite pidä paikkaansa. Toistaiseksi ei siis ole olemassa minkäänlaista patenttiratkaisua rasismin kitkemiseen yhteiskunnasta. Vastuullisen monikulttuurisuusaatteen puolestapuhujan olisi kuitenkin kehitettävä tällainen ratkaisu, jotta poliittisten ideaalien ja pilvilinnojen takia ei ajauduttaisi yhteiskunnalliseen umpikujaan. Ennen tätä ratkaisua suvaitsevaisuus on pelkkä kaunis sana.

Monikulttuurisuus vaarantaa kantaväestön kulttuurin

Usein kuultava fraasi siitä, kuinka kulttuurit ovat historian saatossa aina muuttuneet ja sekoittuneet, ei tarkemmin katsottuna ole kovinkaan mielekäs väite. On tietysti totta, että suurin osa omastakin kulttuuristamme on nykyisin tuontitavaraa. Tämä ei silti poista sitä tosiasiaa, että jokaisessa kulttuurissa tulee aina olemaan säilyttämisen ja vaalimisen arvoisia elementtejä. Näiden arvoa ei vähennä se toteamus, että kulttuuri on pohjimmiltaan muuttuva, ihmisen luoma keksintö. Kaikkien perustavimmatkin ihmisoikeuskäsitykset ovat pohjimmiltaan vain suhteellisen nuoria, länsimaisia konstruktioita. Silti kukaan ei vakavissaan vaadi, että meidän tulisi luopua näistä, mikäli ne ovat ristiriidassa maahanmuuttajakulttuurin kanssa.

Pienemmissä asioissa valtaväestö kuitenkin helposti antaa periksi antaakseen itsestään vieraanvaraisen ja suvaitsevaisen julkikuvan. Tästä koomisimpana esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Espoossa taannoin tapahtunut betoniporsaiden kieltäminen paikallisen muslimikulttuurin takia. Myös Suvivirren esittämisen kieltämistä kouluissa on vaadittu. Mihin ja kenen ehdoilla vedetään se raja, jonka mukaan kulttuurisia myönnytyksiä tehdään? Tehdäänkö myönnytyksiä vain käytännön tasolla vai onko myös lainsäädäntöämme muutettava maahaantulijoiden ehdoilla? Tulevaisuudessa näiden lyhytnäköisten ratkaisujen seuraukset jäävät monikultturistin vastuulle. Ennen näiden kysymysten ratkaisemista ei ole olemassa sellaista valtakirjaa, joka antaa monikulttuurisen aatteen kannattajalle tai maahanmuuttajalle oikeuden tinkiä valtaväestön kulttuurista.

Kaikilla kulttuureilla on itseisarvo

Aivan perusteeton ajatus ei ole myöskään se, että jokainen kulttuuri on arvo itsessään, jota tulee suojella ja säilyttää. Usein tämä ajatus valitettavasti ulotetaan koskemaan kaikkia muita paitsi länsimaista kulttuuria. Mitä eksoottisempi ja kaukaisempi kulttuuri on kyseessä, sitä vähemmän sen suojelemista tarvitsee kenellekään perustella. Ja näin pitääkin olla.

Kuitenkin siinä vaiheessa, kun joku erehtyy esittämään vakavissaan länsimaisen kulttuurin suojelua, ajatuksen esittäjä leimataan rasistiksi tai etnosentriseksi, itsekkääksi kulttuuri-imperialistiksi. Kuitenkin globaalisti ajatellen valkoinen väestö on todellinen vähemmistö, sillä koko maapallon väestöstä länsimaisia valkoisia on ainoastaan kahdeksan prosenttia. Jos tämä ei edusta monikultturistille vähemmistöä, niin mikä sitten?

Usein suvaitsevaisuusintoilijoilta unohtuu myös se tosiasia, että vaikka Suomessa ulkomaalaisia on pieni vähemmistö, niin laajemmin ajatellen olemme itse häviävän pieni kieli- ja kulttuuriryhmä. Jos haluamme säilyttää oman kulttuurimme ja kielemme myös jälkipolville, niin jälleen kerran edessä on ongelma: miten tehdä se monikulttuurisuuden ja globalisaation paineessa? Kuka kantaa vastuun kauas tulevaisuuteen ulottuvista riskipäätöksistä? Kerran hävinnyt kulttuuri ei tule takaisin.

Monikulttuurisuus ei ratkaise työvoimapulaa

Yksi pidetyimpiä mutta huonoimmin perusteltuja vaatimuksia maahanmuuttajamäärien lisäämiseen liittyy tulevaan työvoimapulaan. Oikeastaan pitäisi puhua uskotellusta työvoimapulasta, sillä mikään ei takaa, että todellista pulaa työntekijöistä tulee edes olemaan.

Suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle kaivataan luonnollisesti enemmän ja vapaammin liikkuvaa työvoimaa. Useimmat työvoimatarpeeseen perustuvat laskelmat kuitenkin perustuvat niin sanottuun laskennalliseen huoltosuhteeseen, joka kuvaa työikäisten määrää suhteessa huollettavien määrään. Usein tässä perustelussa unohdetaan se tosiasia, ettei huoltosuhde ole vakiona pysyvä luku vaan se voi taloudellisten heilahtelujen myötä vaihdella paljonkin. Tässä mielessä huoltosuhteesta puhuminen on vähintään epämääräistä, pahimmillaan suorastaan harhaanjohtavaa.

Hyvä esimerkki ennusteiden täydellisestä pettämisestä liittyy kymmenen vuoden takaiseen terveys- ja sosiaalipalvelujen leikkaukseen. Ennen rajuja leikkauksia uskottiin juuri näiden alojen olevan kaikkien pahimmassa pulassa ilman ulkomaista työvoimaa. Toisin kuitenkin kävi: suuri osa suomalaisia alan työntekijöitä jäi työttömiksi tai joutui siirtymään ulkomaille työn perään. Myös viime aikojen puheet tulevasta tietotekniikka-alan työvoimapulasta ovat tämän kirjoittamishetkellä vähintään kyseenalaisia: ennusteista huolimatta useimmat IT-yritykset vähentävät työntekijöitään.

Yhteenveto

Useimmat monikulttuurisuuden teesit osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa varsin ontoiksi. Tässä vaiheessa ainoa tapa perustella monikulttuurisuutta on vastata ensin kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin. Tätä ennen tulee soveltaa mieluummin varovaisuuden kuin yltiösuvaitsevaisuuden periaatteita. Edellä esitettyihin kysymyksiin vastaaminen muodostaa olennaisen osan tulevaisuuden hyvinvointiyhteyskuntaa. Siksi niihin vastaaminen ei saa olla lyhytnäköistä poliittisen korrektiuden tavoittelua, sillä seuraukset voivat tällöin olla hyvin ikäviä. Ne ovat sitä meille kaikille, sekä kantaväestölle että maahanmuuttajille.

M. N.

Aiheeseen liittyen

Asiasanat

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 merkkiä jäljellä