Paavo Susitaival – itsenäisyysaktivisti

Paavo Susitaival (Sivén vuoteen 1926 asti) – aktivisti, poliitikko ja sotilas. Paavo ja hänen veljensä Bobi omaksuivat isänmaallisuuden hyvin nuorina. Susitaipaleen vanhemmat olivat itsenäisyyden tukijoita; hänen äitinsä opetti lapsilleen: “On elettävä aatteen puolesta, muuten elämä ei ole minkään arvoista.” Hyvää itsenäisyyspäivää Kansallisen Vastarinnan lukijoille!

Susitaipaleen isä Valter Osvald Sivén vastusti Venäjää niinkin kiihkeästi, että hän vaati, että poikien tuli hankkia huonot numerot venäjän kielestä koulussa. Hän myös salakuljetti aseita ja järjesti kuljetuksia tuleville jääkäreille Saksaan.

Paavo Susitaival kirjoitti 7. luokalla “Tulevaisuuden aikeeni” -kirjoituksessa:

“Aijon ensi sijassa ottaa tehtäväkseni kansani vapauttamisen vieraan vallan sorrosta. Tiedän, että tämä on vaikeata ja että monasti näyttää siltä, kuin jos vapautumisen pyrkimys olisi toivotonta. Mutta tiedän myös, että epätoivo on ihmisen pahimpia vihollisia, joten olen aina tunnussananani pitävä lausetta: ‘Dum spiro, spero!”‘

Kun jääkäreiden värvääminen Saksaan alkoi, Susitaival oli halukas lähtemään. Lähtö kuitenkin peruuntui, koska hänen isänsä arveli, että virkavalta voisi alkaa epäillä jotain, jos hänen poikansa katoaisi yhtäkkiä. Tämä olisi myös vaarantanut Osvald Sivénin aseman jääkärihankkeessa. Paavo ryhtyi näin ollen auttamaan isäänsä värväyksessä.

Sisällissodan alettua Susitaival toimi hiihtoyksikön johtajana. Hän osallistui muun muassa Ahvolan taisteluun, jota Mannerheim kutsui “Suomen Verduniksi”. Sisällissodan Susitaival koki surkeana asiana. Hän toteaa Ahvola-kirjassaan: “Yksinäinen soturi sivuuttaa päänsä paljastaen graniittisen muistokiven. Hänen ohimonsa ovat jo harmaat. Hiljaa ja kumaraisena hän siinä seisoo sydämessään toivo, ettei koskaan enää veljesveri vuotaisi Suomen valkoiselle hangelle.” Punaisia rivimiehiä hän ei vihannut, mutta punaisten johtajat ja venäläiset sotilaat olivat asia erikseen.

Sodan jälkeen Susitaival jäi armeijan palvelukseen ja osallistui armeijamme kehittämiseen muun muassa osallistumalla Saksassa järjestetyille armeijan kursseille. Vuonna 1926 hän toimi opettajana suojeluskunnan päällystökoulussa. Kun hän opetti ruotsinkielistä kurssia, kieltäytyivät ruotsinkieliset oppilaat menemästä kirkkoon suomenkielisten oppilaiden kanssa. Tästä Susitaival suivaantui, hajotti kurssin ja vaihtoi nimensä Sivénistä Susitaipaleeksi.

1920-luvun loppua kohden Saksan-matkojen yhteydessä Susitaival alkoi radikalisoitua mielipiteissään. Hän alkoi vastustaa vapaamuurareita ja oli kriittinen juutalaisten suhteen. Hän vaati, etteivät upseerit voi kuulua vapaamuurareihin. Vaatimus meni läpi, ja noin 20 upseeria erosi vapaamuurareista. Susitaival näki, että maailmanpankkeja yhdisti vapaamuurarius, jossa pyöri paljon “rahajuutalaisia”, joilla oli yhteyksiä “idänjuutalaisiin”. Hän yritti pitää asiaa esillä, koska siitä ei Suomessa juuri puhuttu. Joskus Susitaival niputti ryhmät yhteen kutsuen heitä “rappari-jutkuiksi”. Suomen vapaamuurareiden virallisilla verkkosivuilla Susitaivalta muistellaan edelleen kauhulla.

Vuonna 1939, kun Susitaival oli eduskunnassa, hän esitti aloitteen siitä, että vapaamuurariudesta tehtäisiin tutkimus, jossa selvitettäisiin, oliko järjestö valtiolle haitallinen. Aloite kuitenkin hylättiin vuonna 1940. Susitaipaleen vuoden 1939 vaalijulisteessa luki:

“Idästä uhkaava vaara on arveluttavasti kasvanut. Jo kerran v. 1918 Moskovan kanssa liiton tehneen punaisenmahdin on sallittu puolueiden myötävaikutuksella osallistua tästä huolimatta valtakuntamme asioiden johtoon ja vaara on tarjolla, että juutalaisoppinen marxilaisuus vaaleissa vielä nykyisestään kasvaa. Myös salassa toimivat vapaamuuraripiirit, joiden toimintaa ei yksikään puolue uskalla vastustaa, harjoittavat rikollista peliään.”

Kun Lapuan liike (johon Susitaival ei kuulunut, vaikka hän osallistui Talonpoikaismarssille) lopetettiin ja Isänmaallinen kansanliike (IKL) perustettiin vuonna 1932, Susitaivalta pyydettiin järjestämään järjestön organisaatio. Tähän hän sai apua kansansosialistiselta Suomen Kansan Järjestön johtajalta Arvi Kalstalta.

Susitaival oli enemmän toiminnan miehiä kuin poliitikko, minkä vuoksi hän osallistui vaaleihin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1939. Susitaival allekirjoitti Oswald Spenglerin teorian länsimaiden perikadosta ja ihaili Mussolinin fasismia. Susitaival kannatti korporatismia; hän meni niinkin pitkälle, että hän suunnitteli suomalaisen hallitusversion korporatistiselta pohjalta. Susitaival myös suunnitteli IKL:n järjestöasun – musta puku sinisellä solmiolla. Susitaival osallistui IKL:n julkisiin tapahtumiin usein puhujana, ja puhujan roolissa hän nautti suosiota. Kerran Susitaival heilutteli puheen aikana ketunrautoja ja ilmoitti, että ne napsahtavat kiinni, kun joku “puoluekettu” toimii epäisänmaallisesti.

Talvisodan alettua Susitaival oli vielä eduskunnassa, mutta päätti mieluummin lähteä rintamalle. Susitaival sijoitettiin Suomussalmelle, missä hän komensi Erillinen Pataljoona 16:tta (lempinimeltään “Ryhmä Susi”). Hän kävi menestyksekästä sissisotaa Raatteentiellä ja myöhemmin asemasotaa Kuusamon rintamalla.

Jo legendaariseksi tarinaksi muodostunut tilanne sattui, kun ulkomaalaiset reportterit saapuivat haastattelemaan Susitaivalta – olihan hän vapaaehtoisesti jättänyt parlamentin ja lähtenyt rintamalle. Reportterit kysyivät Susitaipaleelta, mihin puolueeseen hän kuului, johon Susitaival vastasi: “I am a fascist!”

Välirauhan aikana Susitaival toimi varuskuntapäällikkönä Nurmeksessa ja myöhemmin hänet komennettiin Kuhmoon. Vuoden 1941 alussa Susitaival jätti eduskunnan ja siirtyi vakituisesti armeijaan. Jatkosodan alettua Susitaival määrättiin jalkaväkirykmentti 29:n komentajaksi. Vuonna 1943 Susitaival taas siirrettiin Aunuksen ryhmän tiedotustoimiston päälliköksi. Tällöin hän hoiti joukkojen mielialaa ja järjesti muun muassa tiedotuksia ja koulutuksia joukkojen sisällä.

Vuonna 1944 Susitaival oli huolissaan ensimmäisten erillisrauhaneuvotteluiden suhteen. Hän kommentoi: “Pitääkö suomalaisten aktivistien omilla radikaalisilla ja epämiellyttävillä keinoilla yrittää jälleen pelastaa valtakunta siltä tuholta, mihin se on suistumassa vastuunalaisten piiriemme ymmärtämättömyyden ja arkuuden johdosta?” Kun sota vihdoin loppui, oli Susitaival tyytyväinen rauhaan, joka saavutettiin. Lapin sotaan hän ei ottanut osaa.

Sotien jälkeen Susitaival muun muassa kirjoitti kirjoja, antoi haastatteluja ja osallistui Isänmaallinen kansanliike 1932–1944 -kirjan tekemiseen hankkimalla teokseen materiaalia. Vaikkei Susitaival lähtenyt enää politiikkaan, hän vastusti Kekkosta ja tämän positiivista suhtautumista Neuvostoliittoon. Vuonna 1975 Susitaival matkasi Kreikan Thermopylaihin ja laski muistoseppeleen spartalaisille, jotka aikoinaan nousivat Persiaa vastaan. Kun Susitaival kuuli Neuvostoliiton romahduksesta, hän tokaisi: “Ollaan oltu sittenkin oikeassa – ihmeellistä!”

Susitaival myös kannatti yhtenäistä Pohjolaa sotien jälkeen. Ote “Pohjolan puolueettomuus” -kirjoituksesta kuuluu: “Yhdistynyt, puolustuksellisesti vahva, rauhantahtoinen Pohjola olisi ainakin yksi varma ja kestävä valopilkku globaalin kriisiusvan keskellä.” Susitaipaleen legendaarinen motto kuului: “Kolme sotaa. Kaksi kapinaa. Neljä linnareissua. Kerran valitettavasti myös eduskunnassa.”

Susitaival nukkui pois 27. joulukuuta 1993. Arkkuun laitettiin mukaan upseerimiekka vuodelta 1918, jotta tulevaisuudessa arkeologit tietävät, että kyseisessä haudassa makaa sotilas.

Mitä Susitaival onkaan jättänyt meille perintönä? Voimme oppia hänen elämästään ja hakea inspiraatiota hänen sanoistaan. Samaan tapaan kuin Léon Degrelle, hän ei ikinä katunut tekojaan tai aatettaan. Päätän artikkelin Susitaipaleen sanoihin:

“Tehtäväänsä suorittaessaan aktivisti voi joutua ristiriitaan, ei vain lakien ja hyvien tapojen vaan myös omantuntonsa kanssa. Hän saa ehkä historiassa murhamiehen maineen. Mutta tämä ristiriita on kestettävä. Hänelle ei jää tililleen mitään, ei mainetta, ei kunniaa, vain sisäinen tyydytys siitä, että on toiminut maan parhaaksi. Hän on nimetön ja maineeton, nimettömänä ja maineettomana hän katoaa ajan virtaan.

Voi myös käydä niin, että hänen toimintansa on täysin tuloksetonta. Vieraan vallan mahtava paine pyyhkäisee pois sen padon, jonka hän on heiveröisillä voimillaan yrittänyt rakentaa. Mutta siitä huolimatta: mitä yksinäisempi ja maineettomampi tämä aktivisti on, sitä ansiokkaampi on hänen ratkaisunsa. Hän tyytyy myös siihen, että hänen tekonsa todistajina ovat olleet ja ovat vain hänen omat silmänsä.”

Juhani Keränen